Kirjankansibingo 2019 – loput rivit

Koukutuin kirjankansibingoon. Pelihimo on vakava asia. ;) Harmittaisi kovasti jättää vain kaksi ruutua täyttämättä, kun koossa on jo seitsemän bingoriviä. En siis voi olla täyttämättä puuttuvia ruutuja:

Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin vuoropuheluesseekirjan Maailmojen loput (WSOY, 2018; 296 sivua) kannessa ei ole kuvaa. Aiheena teoksessa on kirjallisuus, erityisesti se, miten vaikeaa romaanin lopettaminen on. Kirjoittajien mielestä loistavienkin kirjojen lopetukset usein epäonnistuvat, mistä en osaa olla samaa mieltä. Teoksessa on kirjailijoiden esseedialogin lisäksi 30 pienoisesseetä romaanien lopetuksista. Teos on minusta hieman nirppanokkainen, turhaan monimutkaistava ja paikoin ärsyttävä. Se siis herättää paljon ajatuksia, mikä lienee tarkoituskin.

Kirjoittajista kumpikaan ei muista romaania, joka huonon alun jälkeen paranisi lopuksi. Toisaalla he kertovat jättävänsä huomattavan osan kirjoista kesken.

Romaani saa siis jäädä, mikäli se ei viettele minua puolelleen.

Miten he siis voisivatkaan muistaa hyväloppuisen-huonoalkuisen kirjan, kun eivät ole loppuun asti sellaisia koskaan päässeet? Olen silti täysin samaa mieltä siitä, ettei keskenjättämisestä pidä potea huonoa omaatuntoa. Minulla on 10 prosentin sääntö, toisella heistä 50 sivun sääntö.

Kirjoittajilla tuntuu myös olevan ajatus, että loppu aina kirjoitetaan viimeiseksi (huonon lopun selityksenä voimien tai ajan loppuminen). Ei niin kai välttämättä ole? Ehkäpä se timanttinen aloituslause on kirjoitettu, kun koko muu teos on valmis?

Kirjaa suositellaan kaikille kirjallisuuden ystäville, mutta runsaalla kirjallisuustieteellisellä terminologiallaan se voi kyllä karkoittaa niin sanotun tavallisen lukijan. Kirjallisuustieteen opinnoistani huolimatta jouduin tarkistamaan muutaman termin – ehkä siksi, että niistä on kohta kolme vuosikymmentä aikaa.

Kirjoittajilla tuntuisi myös olevan jotakin meitä niin sanottuja hysteerisiä lukijoita vastaan. (Katso Roland barthesin neljä lukijatyyppiä vaikkapa tästä.) Minun mielestäni jokainen saa lukea juuri niin kuin haluaa. Kunhan lukee.

Jeffrey Eugenidesin tuoreen novellikokoelman Oikukkaat puutarhat (Otava, 2019; Fresh complaint, 2018; suomentanut Arto Schroderus; 303 sivua) kymmenestä novellista osa on julkaistu jo 1990-luvulla (varhaisemmassa muodossaan). Tarinat ovat monesti kärkkäitä ja tilanteet kärjistettyjä, henkilöiden kriisit hieman kreisejä. Niin kuin kenties sekin, että löydän kannesta kotieläimiä. Siinä on erilaisia hyönteisiä, myös mehiläisiksi tulkitsemiani – ja niitähän tarhataan sekä ammattina että harrastuksena. Jonkinlainen linnunjalkakin näkyy – olkoon se kana. Hyttysiä ja muurahaisiakin voinee joku kotieläiminä pitää.

Novelleissa etsitään tarkoitusta elämälle ja jahdataan suurta unelmaa. Niissä uhmataan kohtaloa ja kostetaan vääryys vääryydellä. Ikuisia teemoja, joista kertovat tarinat voisi lukea tragedioina, ellei kirjailijan tyyli olisi niin ironinen ja novellimitta niin lyhyt. Taitavaa, mutta hieman kylmää.

Näin sain kahdella kannella kokoon kaikkiaan viisi bingoriviä lisää. Kirjankansibingoooooooooooooooooooooooo!

Kirjankansibingo 2019 – rivit 5-7

Kirjankansibingoilu jatkuu. Haaste löytyy Oksan hyllyltä -blogista. Olen jo neljästi kiljaissut (hiljaa itsekseni) bingo. Nyt bingoan lisää.

Iida ja Riikka Salmisen teoksen Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa (S&S, 2018; 250 sivua). ”Olipa kerran” -alkuiset lyhyet elämäkerrat on suunnattu lapsilukijoille, mutta kirjan voi hyvin lukea myös aikuinen. Saduista ei ole kyse, vaan haastatteluihin ja kirjallisuuteen perustuvista tositarinoista, jotka kertovat neljänkymmenen tytön/naisen elämästä 1800-luvulta nykypäivään. Vanhin mukaan otetuista, hyväntekijä Aurora Karamzin, syntyi vuonna 1808, ja nuorin, jääkiekkoija Noora Räty, vuonna 1989. 1980-luvulla syntyneitä on mukana eniten eli yhdeksän, ja varmasti he ovatkin nykylapsille samastuttavampia hahmoja kuin 1800-luvun uranuurtajat, joiden maailman täytyy tuntuu uskomattoman kaukaiselta. Omalta synnyinvuosikymmeneltäni on mukana vain kapellimestari Susanna Mälkki; muilta 1900-luvun kymmenluvuilta vähintään kaksi edustajaa. Valinta on varmasti ollut vaikeaa, mutta mielestäni kirjaan on saatu erittäin monipuolinen joukko eri aloilla maailmaa muuttaneita suomalaisia. Vesivärikuvitus on iloinen ja raikas. Kansikuvassa on montakin kirjaa ja saan yläriville viidennen bingoni.

Myös Elina Lappalaisen kirjoittamassa ja Ilona Partasen kuvittamassa Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset (Tammi, 2019; 56 sivua) Kuopioon sijoittuvassa kirjassa  tutustutaan suomalaisten naisten uratarinoihin. Sen kansikuvasta tekee hauskan kannen silmää iskevä Minna Canth -reliefi. Oikeasti Kanttilan seinässä oleva Canth-figuuri ei iske silmää. Alakouluikäsille suunnattu kirja on aikuisellekin mukavaa luettavaa ja katseltavaa, joskin pidän enemmän samantyyppisen Minna! – Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot -lastenkirjan kuvitustyylistä.

Vikas Swarupin esikoisromaani Slummien miljonääri (Loisto, 2019; Q & A, 2005; suomentanut Pirkko Biström; 335 sivua; ilm. alunp. nimellä Tyhjentävä vastaus eli Kuka voittaa miljardin? WSOY, 2005) ei ole varsinainen jännitysromaani, vaikka siinä sellaisiakin elementtejä on. Pokkariversion kansikuvassa voi kuitenkin aistia nimenomaan jännityksen ja saan keskiriville kuudennen bingoni. Danny Boylen elokuvanakin tunnetuksi tulleessa tarinassa 18-vuotias rutiköyhä tarjoilija Ram Mohammad Thomas voittaa television tietokilpailun päävoiton, miljardi rupiaa. Voitonjuhlien sijaan hän joutuu selliin, sillä kouluja käymättömän nuoren miehen voitto saa epäilemään huijausta. Kuulusteluihin Ram saa yllättäen kiinnostuneen oikeusavustajan, jolle voittaja pääsee selittämään, mistä tiesi vastaukset kaikkii kysymyksiin. Näin kerrotaan nuorukaisen koko huikea, rankka, liikuttava ja monivaiheinen elämäntarina. Kirja on nopealukuinen, viihdyttävä ja myös sivistävä.

Lempivärini on violetti. Sen värinen on melkeinen kokonaan Niina Miettisen romaanin Suopursu (Teos, 2019; 240 sivua) kansi. Pohjois-Karjalaan ja 1970-luvulle sijoittuvassa romaanissa on neljä keskeistä henkilöä: Anja, joka on kotitilalla hoitanut taloutta ja äitiä ja joka ei oikein tiedä mitä tekisi ja miten olisi äidin kuoltua; hänen veljensä Pietari, joka hallitsee kotitilaa, vaikka on nuorin; heidän taiteilija-haaveilija-veljensä Hannu, joka asustaa tilan mailla pienessä mökissä; ja kaupunkielämänsä hylännyt Olga, jonka hurauttaa polkupyörällään lapsuusrooleissaan jumittavien sisarusten elämään. Siitä alkaa muutos. Miettisen hiljainen ja vaivihkainen mutta silti voimallinen tyyli vaatii paneutumista, mutta palkitsee lopulta. Seitsemäs bingo!

 

Vain kaksi ruutua – ei kuvaa ja kotieläinjäävät vielä tyhjiksi. Se tarkoittaa paitsi sekä toisen että neljännen rivin ja neljännen sarakkeen, myös molempien kulmasta kulmaan -rivien menettämistä. Olen täyttänyt kaikkiaan 23 bingoruutua ja saanut täyteen jo seitsemän bingoriviä.

Vain kahdella sopivalla kannella saisin kaikkiaan viisi bingoriviä lisää. Pystynkö asettamaan pelaamiselleni rajat vai päädynkö täyttämään loputkin ruudut 25.8. mennessä?

 

Kirjankansibingo 2019 – rivi 4

Pelaan tänä kesänä Kirjankansibingoa ja koossa on jo kolme bingoa (1 & 2 & 3).

Totuuskuutio (Otava, 2015; 239 sivua) on Esa Mäkisen hyytävä, suorastaan pelottava, dystopia lähitulevaisuuden Suomesta. Tero Lilja tekee töitä mahtavan Celsius-konsernin täsmäyttäjänä eli muokkaa tietoverkon sisältöjä sen mukaan, mikä on eduksi maksaville asiakkaille. Sitten henkilökohtaisen tragedian piilottelu osuu omalle kohdalle ja Tero päätyy uhmaamaan Celsiusta.

Paras keksintömme on se, että välinpitämättömiä ei tarvitse hallita pakolla.

Romaanin maailma tuntuu huimaavan pelottavasti nykytodellisuudelta. Mitä kaikkea vaikkapa Google tai Facebook meistä tietää ja – etenkin – mihin sitä tietoa käytetään, miten sillä hallitaan maailmaa? Onko esineiden Internet oikeasti hyvä juttu? Miksi netin käyttö selaimen yksityisyystilassa kannattaa? Olisiko syytä käyttää muita hakukoneita kuin isoa geetä? Saatko sinä nettihaulla samat tulokset kuin minä ja – ennen kaikkea – ovatko ne totta? Pelottava kirja, jonka kannessa on mies.

Jessie Burtonin Muusan (Otava, 2019; The Muse, 2018; suomentanut Natasha Vilokkinen; 447 sivua) koristeellisessa kannessa voi nähdä sellaisiin harrastuksiin kuin kirjoittaminen (kirjoituskone) ja maalaamiseen (siveltimiä) liittyviä kuvia sekä kukkia ja hedelmiä (harrastuksena puutarhanhoito). Romaanin maailmassa kaiken keskiössä on intohimo maalaamiseen. Kahdella aikatasolla ja kahdessa paikassa – vuonna 1936 Etelä-Espanjassa ja vuonna 1967 Lontoossa – tapahtuva kiehtova romaani kertoo trinidadilaisesta Odelle Bastienista, joka on muuttanut Lontooseen 1960-luvun alussa, ja saa muutaman vuoden siellä asuttuaan työpaikan taidegalleriasta. Kiinnostavan miehen galleriaan tuoma huikea maalaus yhdistää tarinan Espanjan sisällissotaa edeltävään Espanjaan ja nuoreen Olive Schlossiin, joka asuu vanhempiensa kanssa syrjäisellä maatilalla. Tuon maalauksen mysteeriin kietoutuu sekä romanttisia väreitä että sodan julmuuksia.

Psykologisen jännityksen taitaja Håkan Nesserin Café Intrigo -kokoelmassa (Tammi, 2019; Intrigo, 2018; suomentanut Aleksi Milonoff; 549 sivua) on viisi tarinaa: Tom, Rein, Rakas Agnes, Samarian käärmeenkukka ja Kaikki tiedot tapauksesta. Niiden teemoja ovat kosto, menneisyys, muisti, petos, salaisuudet, syyllisyys ja valheet. Mestallinen tyyli, taitavasti kuvatut henkilöt ja huimat juonenkäänteet muodostavat nautittavan kokonaisuuden samalla, kun Nesser kutsuu pohtimaan suuria teemojaan syvällisesti. Kirjan elokuvallisessa – osa tarinoista nähdään pian valkokankaalla – kannessa on ruutuja.

Neljäs bingo!!!! Vasemman reunan sarake on täynnä.