Kirjankansibingo 2019 – rivi 3

Oksan hyllyltä -blogissa on tämän kesän kirjankansibingo, ja olen saanut jo kaksi bingoa (1 ja 2).

Proseccoa, per favore! (Stresa, 2018, 112 sivua) ei näytä kannessaan juoman kuvaa, mutta nimessään kyllä. Prosecco on mukavan kuivaa italialaista kuohuviiniä Veneton ja Friuli-Venezia Giulian alueilta. Pirjo Toivanen on kirjoittanut ja Reijo Toivanen kuvannut tunnelmia siitä, millaista on ollut ulkosuomalaispariskunnan elo kymmenen viime vuoden ajan turismin leimaamassa Lago Maggiore -järven helmessä. Ennen kirjan lukemista tiesin matkustavani sen maisemiin ja toivoin kirjalta vinkkejä lomareissulleni, mutta niitä en sinänsä ihan viehättävästä teoksesta oikein saanut, vaikka etenkin kuvista pidinkin. Nautin toki Stresassa pari-kolme prosecco-lasillista, vaikka Gancia Asti -kuohuviini olisi ollut siellä lähijuomempaa. Kuittaan bingoruudusta oikean pystyrivin toiseksi alimman ruudun.

Kiehtovat linnat Suomessa ja muualla Euroopassa (Tammi, 2019; 264 sivua) on Kimmo Taskisen kuvaama ja Vesa Sisätön kirjoittama kuva- ja tietoteos, jonka sijoitan ruutuun lomahaave. Olen hurahtanut linnoihin kasvamalla Olavinlinnan liepeillä ja käynyt tuossa lumoavassa linnassa kymmeniä kertoja niin opastetuilla kierroksilla kuin Savonlinnan oopperajuhlien esityksissäkin – samoin joskus teininä luvattomilla seikkailuilla sekä myöhemmin balettijuhlilla ja elokuvajuhlilla. Muihinkin Suomen linnoihin olen tutustunut ja muutaman eurooppalaisenkin linnan onnekseni nähnyt.

Lomahaaveissa on tietysti nähdä niitä lisää, vaikkapa joitakin kiehtovimmista (Mont-Saint-Michel, Avignon, Sirmione) tämän kirjan 57 linnasta. Oikein en kaikkia näistä (Dubrovnik, Montségur, San Gimignano, Visby) osaa varsinaiksi linnoiksi mieltää. Mukana on nimittäin myös kaupunkeja, joilla on muurit, ja kaupunkeja, joissa on paljon torneja. Minun mielikuvissani linna on aina rakennus – jossa toki on muureja ja torneja.

Kirja on enemmän kuvateos kuin tietoteos, joskin lyhyet perustiedot kustakin linnasta on mukavasti kytketty linnan ja sitä ympäröivän maan tai seudun historiaan, joten teos toimii myös Euroopan historian lyhyenä kertauskurssina tai johdatuksena siihen.

Kirjan linnoista reilut parikymmentä on minulle jollain tapaa tuttuja. Jos kirjalle olisi luvassa jatko-osa, ehdottaisin siihen vaikkapa näitä:

Mukana näissä on kirjan mallin mukaisesti myös linnoitettuja ja linnamaisia kaupunkeja (Esch-sur-Sûre, Rocamadour). Joissakin näistä (Banská Štiavnica, Blois, Bragança, Esch-sur-Sûre, Heidelberg, Rocamadour, Trakai) olen jo vieraillut, mutta muut nähnyt vain ohimennen – lomahaaveita edelleen siis.

Tällä kirjalla saan täyteen bingoruudukon oikean pystyrivin – kolmas bingo!!!

Kirjankansibingo 2019 – rivi 2

Osallistun nyt ensimmäistä kertaa Kirjankansibingooon. Bingoemäntänä on tänä kesänän Oksan hyllyltä -blogi. Ensimmäisen bingon sain jo.

Stina Jacksonin esikoisdekkarin Hopeatie (Otava, 2019; Silvervägen, 2018; suomentanut Jaana Nikula; 284 sivua) kansi on vasemman alanurkan bingoruudun vaatimuksen mukaisesti unenomainen. Romaanin ytimessä on kolme vuotta sitten kadonnutta tytärtään epätoivoisesti etsivän Lennartin suru ja ahdistus. Hän ajaa kaikki yöt Pohjois-Ruotsin Hopeatietä poiketen pienimmillekin sivuteille, koluten kaikki hylätyt talot. Risteävässä tarinassa Meja muuttaa taas kerran sekavan äitinsä kanssa, tällä kertaa pieneen syrjäkylään kummallisen miehen taloon. Kun yksinäinen Meja kohtaa sattumalta pojan, joka on aivan toisenlainen kuin kukaan muu, muuttuu hänen elämänsä vähitellen kokonaan. Selvää on, että kirjan kahden tarinan on lopulta kohdattava, mutta miten?

Eksotiikka-kanneksi alariville valitsen pienen romaanin nimeltä Ru (Gummerus, 2019; Ru, 2009; suomentanut Marja Luoma; 144 sivua). Sen on kirjoittanut ranskaksi kanadanvietnamilainen Kim Thúy. Katsoin Yle Areenasta hänen ja Silvia Hosseinin keskustelun HelsinkiLit-tapahtumassa ja päätin tutustua kirjaan. Omakohtainen romaani on kohtauksittainen ja aukkoinen kertomus lapsuudesta, perheestä ja suvusta, sodasta, venepakolaisuudesta ja pakolaisleiristä, uudesta kotimaasta, uudenlaisesta elämästä ja vaikeasta äitiydestä sekä paluusta muuttuneeseen Vietnamiin. Kirja lyhyys ja rakenne saavat sen näyttämään keveältä, mutta sisällöltään se on raskas, ja lukijana jouduin täyttämään enemmän aukkoja kuin olisin halunnut.

Luulin Grégoire Delacourtin kirjaa Onnen koukkuja (WSOY, 2013; La liste des mes envies, 2012; suomentanut Leena Leinonen; 164 sivua) niin sanotuksi hyvän mielen kirjaksi. Sitä tarina lankakauppias Jocelynen elämästä ei kuitenkaan ole. Kirjan tunnelma on surullinen ja lähes toivoton. Jocelyne on todella vähään tyytyväinen keski-ikäinen nainen, joka on päättänyt, että hänen (objektviisesti ajatellen aika ankea) elämänsä on onnellista. Mitä tapahtuu, kun tällainen maan hiljainen voittaa lotossa yli 18 miljoonaa euroa? Kirjan kannessa on numeroita ja saan sillä bingoruudukon alarivin täyteen.

Toinen bingo!!

Kirjankansibingo 2019 – rivi 1

Kirjankansibingo on hauska haaste, johon osallistun nyt ensimmäistä kertaa. Bingoemäntänä toimii tällä kertaa Oksan hyllyltä -blogi. Bingoilen sekä blogatuilla että näissä bingojutuissa lyhyesti esittelemilläni kirjoilla.

Ensin haasteaikana jo blogatut, vaikken saa niillä yhtään bingoriviä täyteen:

Kuiva kausi -jännärin kannessa on , ylärivin keskiruutu. Aleppon kirjurin kansi on romanttinen, ruksi saman rivin alkuun. Kuokkavieraana kuoleman kannessa näkyy pariakin huonekalua, joilla ruksaan toisenkin ylänurkan. Toiseksi alimmalta riviltä täytän ovi-ruudun Avoimilla ovilla. Piirroskuvan samalle riville löysin dekkarin Revolverisydän kannesta. Juuret Jylhäsalmella -kirjan kannessa näkyy useampikin puu eikä yläriviltä puutu enää kuin yksi ruutu.

Ja sitten muut:

Emma Rousin Au pair -teoksen (Minerva, 2019; Au Pair, 2018; suomentanut Sisko Ylimartimo; 383 sivua) kannessa on nainen. Ruksi keskisarakkeeseen yön alle. Kirja on huima mysteerikavalkadi, jossa juonenkäänteitä kerrataan ja kiemuroidaan hölmöyksiin asti. Seraphine tutki isänsä jäämistöä ja löytää valokuvan syntymänsä päivältä, vaikka hänestä ei pitänyt olla vauvakuvia, koska hänen äitinsä teki samana päivänä itsemurhan. Seraphinella on kaksosveli, mutta perhepotretissa vanhempien ja isoveljen kanssa on vain yksi vauva. Mistä oikein on kyse? Kumpi kaksosista on kuvassa ja mikseivät molemmat? Tappoiko äiti tosiaan itsensä? Miksi au pair Laura jätti perheen samana päivänä? Esikoisdekkari on jostain syystä kansainvälinen läpimurto. Pidin miljöökuvauksesta ja Lauran ristiriitaisesta henkilöhahmosta.

Vähintään viisi eri väriä on Niina Meron Englantilaisen romanssin (Gummerus, 2019; 383 sivua) kannessa, joten oikean sarakkeen keskimmäinen ruutu täyttyy. Chick lit -esikoisen päähenkilö Nora on suorasanainen mutta ujo opiskelija, jonka harrastuksiin kuuluvat niin runot kuin punk. Hänellä on tatuointeja ja hän pukeutuu bändipaitoihin sekä hullaantuu viktoriaanisen ajan romanttisesta kirjallisuudesta. Kutsu siskon häihin oikeaan englantilaiseen kartanoon pelottaa. Murskaako todellisuus romanttisen käsityksen unelmamaasta? Aatelissuvun synkkä salaisuus, hylätty ateljee, nolot tilanteet, kirjalliset keskustelut, romanttiset kohtaamiset. Niistä muotoutuu älykäs, romanttinen ja viihdyttävä neito vanhassa linnassa -pastissi. Toivon, että Mero kirjoittaa paljon lisää tätä lajia.

Tomas Gads on Satu Roosin ja Kaisa Nummelan yhteinen kirjailijanimi. Esikoisdekkari Pirulaisen (Bazar, 2019; 333 sivua) kannessa voi nähdä bingon oikeaan alanurkkaan tarvittavia raitoja. Teos aloittaa Ryhmä Halme -sarjan. Moniammatillinen turkulaisryhmä saa ensimmäiseksi tehtäväkseen saaristosta löytyneen ruumiin, joka osoittautuu liikemies Alvar Wileniukseksi. Onnettomuus, itsemurha vai murha? Alku on hidas, mutta sitten juoneen ilmaantuu hieman hyppelehtivää vetoa. Psykologisesti sosiaalipsykologikirjoittajaparin kehittelemä tarina onnistuu hyvin ja loppuratkaisu yllättää. Seuraavaa osaa pohjustetaan uudella murhalla.

Kate Mortonin Hylätty puutarha (Bazar 2014; The Forgotten Garden, 2008; suomentanut Hilkka Pekkanen; 669 sivua) oli pitkällinen e-kirjan (Elisa) lukuprosessi. Sen kannessa olevalla tytöllä on kaunis vaate -> ruksi alarivin keskelle. Kolmelle eri aikakaudelle – viime vuosisadan alkuun, 1970-luvulle ja tämän vuosisadan alkuun – ja kolmeen eri paikkaan – Brisbaneen, Cornwalliin ja Lontooseen – sijoittuva monimutkainen ja hyvin pitkä tarina on pullollaan salaisuuksia. Teosta kuvataan lumoavaksi lukuromaaniksi, mutta minä en onnistunut uppoutumaan sen maailmaan, vaan tarvoin hitaasti ja vaivalloisesti sen karhunvatukoissa ja villiviineissä.

Kuolon kultaiset kiehkurat (Bazar, 2019; The Golden Tresses of the Dead, 2019; suomentanut Maija Heikinheimo; 239 sivua) on Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjan kymmenes osa. Kirjan kannessa ollaan matkalla ja saan ruksin bingoruudukon keskelle. Flavia ja Dogger, jotka ovat perustaneet oikein etsivätoimiston, matkustavatkin kirjassa junalla pari kertaa hautausmaalle, joka liittyy oleellisesti tarinan mysteeriin, joka alkaa siitä, että Flavian siskon hääkakusta löytyy sormi. Samoihin aikoihin Bishop’s Laceyn kylään saapuu kaksi erikoista lähetystyöntekijää. Flavian valloittavuus on ennallaan, mutta pikkuvanhuus hupenee vähitellen. Ajankuva ja miljöö ovat ihanasti ennallaan.

Keskisarake on täynnä. Bingo!