Korealainen palkkatappaja

Hänellä ei ollut mitään sääntöä, jonka mukaan naisia ja lapsia ei saisi tappaa; tilanne ei vain ollut tullut aikaisemmin vastaan. Hänellä ei ollut sääntöjä lainkaan. Se oli hänen sääntönsä.

Un-su Kimin Tappajat (Like, 2019; koreankielinen alkuteos teoksen nimi korealaisin kirjoitusmerkein 2010, suomennettu englanninkielisestä käännöksestä The Plotters, 2018; suomentanut Katariina Laurila; 334 sivua) on omituisella huumorilla kevennetty raakuuksia sisältävä trilleri, jonka keskiössä on vanha kirjasto. Sen hyllyväleistä johdetaan tappajaorganisaatiota, jossa juonittelijat suunnittelevat ja palkkamurhaajat murhaavat.

En tiedä, tarkoittaako alkuperäinen nimi tappajia vai juonijoita, mutta englanninkielinen tarkoittaa jälkimmäisiä.

Kirjastoa johtaa Vanha Supi*.

Vanhalle Supille tosimaailma oli fiktiota. Häntä askarruttivat vain kirjoihin liittyvät kysymykset… Miksi hän siis oli pyörittänyt salamurhaajien armeijaa viimeiset neljäkymmentä vuotta? Se ei käynyt järkeen, vaikka asiaa kuinka ajatteli. Hänen olisi pitänyt pyörittää antikvariaattia eikä murharyhmää.

Päähenkilö Reseng on kirjaston kasvatti.

Jossain siellä tyhjässä kirjastossa lymysi Resengin lapsuus, joka ei kiinnostanut ketään.

Mutta sitten Reseng antaa uhrin valita itse kuolintapansa ja joutuu itse tappolistalle.

Romaani, johon tartuin luettuani, että sen keskiössä on kirjasto, on vauhdikas ja kummallinen, muttei lainkaan niin humoristinen kuin kuvittelin, vaan pikemminkin surullinen ja syvällinen tutkielma ihmisluonnosta, yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja ihmiselämän arvosta.

”Aion elää rumaa, pelkurimaista, ällöttävää elämääni, juuri sellaista mistä puhuit, kunnes jonain päivänä kuolen siihen, että joku työntää veitsen vatsaani. Ei se minua haittaa. Olen elänyt kuin mato ja kuolen niin kuin mato.”

*Kuvittelin kirjan lukemisen ajan, että Supi on korealainen nimi siinä missä Reseng, mutta sitten löysin tiedon, että englanniksi hän on Old Raccoon eli Vanha Supi tai Vanha Pesukarhu. Veikkaan, että suoraan koreasta suomennettuna kirja olisi erilainen kuin nyt.

Suomentajalle tiedoksi, että tea towel on astiapyyhe (ei ”teepyyhe”).

 

 

 

 

 

 

Canthin nahkoissa

Kirjabloggaaja (KB) ja kirjastoammattilainen (KA) keskustelevat Tatu Kokon romaanista Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos, 2019; 370 sivua):

KB: Kirjan päähenkilö on 26-vuotias Vilja, joka työskentelee kirjastonhoitajana Kuopion kaupungin kirjastossa.

KA: Tai ehkä hän kuvittelee niin?

KB: Ai kuvittelee? Kirjassahan kerrotaan, miten hän menee töihin, hakee kirjavaunun ja hyllyttää kirjoja. Yhdessä kohtauksessa hän hakee tietokannasta jotakin.

KA: Hän on opiskellut kirjastonhoitajaksi Tampereen yliopistossa ja silti hän vain hyllyttää. Ehkä hän on tukityöllistetty? Tai työkokeilussa?

KB: Miten niin? Mitä tarkoitat? Hänhän rakastaa kirjoja ja kirjastoja.

Kirjasto on temppelini.
Ilman kirjoja ei ole jumalia, ei aikaa, ei mitään.
Kuopion pääkirjasto on minulle erityisen pyhä. Se on ollut aina lähellä sydäntäni. Olen viettänyt sen katveessa suurimman osan elämästäni.

KA: Sepä se. Hänen suhteensa kirjastoon ei ole ammatillinen eikä häntä kuvata tekemässä kirjastonhoitajan tehtäviä. Hänellä on mielenterveysongelmia ja vahva mielialalääkitys. Hän joko leikkii olevansa kirjastossa töissä tai on siellä jonkinlaisena apulaisena, ei akateemisesti koulutetun ammattilaisen tehtävässä.

KB: Vaihdetaan aihetta. Hän harrastaa kirjallisuudentutkimusta. On varmaan opiskellut kirjallisuustiedettä tai kotimaista kirjallisuutta informaatiotutkimuksen sivuaineena. Sellainenhan on yleinen yhdistelmä.

KA: Totta. Minulla oli pääaineena yleinen kirjallisuustiede ja yhtenä sivuaineena silloinen kirjastotiede ja informatiikka, nykyinen informaatiotutkimus. Valmistuin vuonna 1990. Vilja elää nykyajassa ja täyttää kirjassa 27-vuotta, eli hän on opiskellut aika äsken 2010-luvulla, aivan eri ajassa ja maailmassa kuin minä.

KB: Hän vaikuttaa aika maaniselta tutkijalta, leikkelee (kirjaston!) kirjoja ja kiinnittää leikkeet kotinsa eteisen seinälle, jossa hänellä on työpöytä. Ihmettelin, miksi eteisessä, eikä omassa huoneessa.

KA: Ehkä oma makuuhuone on liian pieni. Viljahan asuu vanhassa kerrostalossa sisarensa ja tämän miehen kanssa. Ehkä Viljan huone on pikkuiruinen palvelijankoppero. Tutkimustyö eli Canthin lukeminen ja Canthista lukeminen vie Viljan kuitenkin hyvin syvälle tutkimuskohteensa syövereihin, suorastaan tämön nahkoihin.

KB: Niin, siinä vaiheessa, kun hän päättää jättää psyykenlääkkeensä ottamatta ja lähtee kesäöiseen Kuopioon sen patsaiden seurassa.

KA: Ihmiset, jos päätätte jättää lääkkeenne ottamattaa, älkää tehkö näin:

Minä tyttö se vetelin iltalääkkeet muutama tunti sitten vessanpöntöstä alas.

KB: Miksi? Hänhän halusi, ettei Camilla-sisko, jonka luona hän asuu, saa tietää, vaan luulee, että hän kiltisti nielaisee lääkkeensä.

KA: Vieköön salaa apteekkiin. Niissä on sitä varten sellaiset säiliöt. Vessasta saa vetää alas vain jätöksiään ja vessapaperia. Ihmisten nielemienkin lääkkeiden sisältämiä aineita päätyy liikaa viemäriin, jopa tuhansia erilaisia lääkekemikaaleja, ei sinne tarvitse vielä käyttämättömiäkin lääkkeitä työntää. Jätevesien puhdistus on Suomessa tehokasta, mutta silti! Jäämät kiinnittyvät lietteeseen tai biohajoavat, mutta osa aineista päätyy vesistöön. Kai nyt kaikki ovat lukeneet huumausainejäämistä eri kaupungien vesissä?

KB: Älä ota fiktiota noin vakavasti! Vaikka itse kyllä ihmettelin joitain sanavalintoja kuten tätä:

Hänellä oli sininen t-paita ja farkkushortsit, ei vyötä. Jalassa kuluneet läpökkäät. Kaupungin hellekeliin sopiva varustus. Ikää ehkä parikymmentä. Sitä on vaikea arvioida toisrotuisesta.

KB: Sanan rotu käyttö ihmisestä särähti pahasti korvaan. Unesco suositteli jo vuonna 1950 rotu-käsitteestä luopumista ihmisistä puhuttaessa. Nykyisin käytetään tällaisesta sanaa rodullistaminen. Käsittääkseni on olemassa ihmisrotu Homo sapiens, joten oliko tämä henkilö kenties Homo neanderthalensis tai homo heidelbergiensis taikka kenties keiju, peikko tai haltia?

KA: Ei ole, vaan intialaistaustainen ja uskonnoltaan sikhi. Eikö olisi voinut kirjoittaa vaikka etnisesti toisesta tai erikulttuurisesta? Kerta vielä menisi, mutta se toistui:

Paikkansa jo vakiinnuttaneet muunrotuiset ovat joutuneet ahtaalle, kun pakolaiset ovat tulvineet Eurooppaan suurin odotuksin.

KB: Palataan kirjastoon. Vieläkö siellä hyssytellään?

KA: Ei minun kirjastoissani, mutta Viljan kyllä:

Minua hengästyttää tämä pitkä puheenvuoro, jollaista en olisi koskaan kuvitellut voivani käydä tuntemattoman miehen kanssa. En varsinkaan kirjastossa, jossa suut pidetään kiinni.

KA: Vanhanaikaista, hieman hellyttävää, jossain määrin ärsyttävää.

Hän haluaisi ehkä huutaa minulle jotakin, mutta tietää, ettei se olisi sopivaa tässä ympäristössä. Ei kirjastossa, joka on hiljaisuuden ja mietiskelyn, lukemisen ja rauhoittumisen pyhä retriitti, paikka jossa pelkkä vaimea yskiminen herättää paheksuntaa ja pientäkin kolahdusta mulkoillaan närkästynein ilmein.

KA: Useimmat kirjastoissa työskentelevät eivät pidä työpaikkojaan pyhinä. Eivät ne meille ole retriittejä, vaan työpaikkoja. Puhumme, saatamme yskiäkin. Miten asiakaspalvelukaan onnistuisi, jos ei voisi puhua ääneen? Taikka tapahtumat?

KB: Ehkä Vilja ei pidä siitä, että kirjastossa on tapahtumia?

KA: Tai kirjailija?

KB: Mitä ajattelet tästä?

Vanhempani ajattelivat, että heitin elämäni hukkaan hankkiutumalla niinkin turhaan ammattiin kuin kirjastonhoitajaksi. Kirjojen kanssa pelaaminen ei ollut eikä ole heidän mielestään oikeaa työtä, ei oikeaa tekemistä, sellainen pölyisten opusten järjestely paikasta toiseen.

KA: Kaipa tuo ”pölyisten opusten järjestely” on Viljan vanhempien mielikuva. Viljan (jos hän on kirjastossa töissä eikä vain kuvittele olevansa) luulisi tietävän, ettei kirjastonhoitajan ammatti ole ”kirjojen kanssa pelaamista”.

KB: Lopetetaan työnkuvan käsittely. Jokainen lukee kirjoja suhteessa omaan taustaansa ja tietämykseensä. Varmasti vaikkapa psykiatri lukee tätä toisin kuin me. Mitä ajattelit Leena Lumin henkuttamasta erotiikasta?

KA: En ihan samalla tavalla hullaantunut, muttei se mitenkään vaivaannuttavaakaan ollut niin kuin joskus.

KB: Vaivaannutko siis kirjallisesta erotiikasta?

KA: En, jos se on kirjoitettu hyvin. Mutta aika usein se on epäluontevaa, huvittavaa tai kömpelöä. Tässä ei ollut. Se sopi kirjan kokonaisuuteen.

KB: Muttei ollut kirjassa minusta parasta. Pidin eniten siitä, kun Vilja kulki patsaiden kanssa öisessä Kuopiossa.

KA: Minä myös, ja siitähän kirjan nimikin tulee. Vilja on silloin onnellisimmillaan, koska hän on vapaa. Entäs rakkaustarina?

KB: Siinä on Romeo ja Julia -piirteitä. Kummankaan vanhemmat eivät näytä olevan valmiita hyväksymään lapsensa rakastettua.

KA: Ja syitä riittää: uskonto, etninen tausta, kulttuurierot, Viljan sairaus…

KB: Ja Viljalle seksin odottaminen avioliittoon! Hauskasti kirjailija on tuonut sen asian käänteisenä nykypäivään. Canthin aikanahan vallitsi kaksinaismoraali, jonka mukaan naisten piti mennä neitsyinä naimisiin, mutta miehillä sai, ehkä jopa piti olla, seksikokemuksia ennen avioliittoa, ehkä sen sivussakin. Käytännössähän se tarkoittaa prostituution hyväksymistä, elleivät miehet ole toistensa kanssa.

KA: Eikä Canthilla ollut tasa-arvoa kannattavana naisena, ennen ehkäisyn keksimistä, muuta vaihtoehtoa kuin kannattaa siveyttä molemmille sukupuolille. Nainenhan joutui hirveään pulaan, jos tuli raskaaksi eikä ollut naimisissa. Miehille siitä ei seurannut mitään.

KB: Olet oikeassa. Meidän ajastamme on turha tuomita sitä tiukkapipoisuudeksi.

KA: Kummankin vanhempien luona miniä-/vävykokelasta kohdeltiin kyllä niin huonosti, että se meinasi mennä komiikan puolelle.

KB: Tragikomiikkaa. Onneksi Viljalla on kannustava Pette-setä, kirjan mukavin ihminen.

KA: Ehdottomasti. Jos jonkun kirjan henkilöistä haluaisin tavata, niin hänet. Mitä ajattelet maagisrealistisuudesta? Viljan sulautumisesta Minna Canthiksi, aikamatkailusta Canthin aikaan?

KB: Hienosti ne kohtaukset on mielestäni kirjoitettu. Ne kuvaavat hyvin Viljan mielenmaisemaa ja sitä, miten syvästi hän kokee ja eläytyy silloin, kun ei ota lääkkeitään tai ottaa vain osan niistä.

KA: Eli on ”hullu”, sekaisin, psykoosissa. Kokonaisuutena siis kelpo romaani?

KB: Enemmänkin! Alkuvaikeuksien jälkeen lähes ahmin. Ja sinusta?

KA: Kokonaisuus kelpaa kyllä oikein hyvin minullekin. Hienoa työtä.

Poikkeus: Tuulevin lukublogi sai kirjan numeroidun kappaleen 17/75 kirjailija-kustantajalta Icasos-kustantamon kolmen romaanin julkistamistilaisuudessa.

Pieni chick lit -testi

Tivasin taannoin bloggaajakollegoilta vinkkejä uudesta lukukelpoisesta kotimaisesta naistenviihteestä, joka nykyisin tunnetaan nimellä chick lit. Suositusten perusteella päädyin lukemaan Piia Leinon tosi-tv-maailmaan sijoittuvan romaanin Ruma kassa (Johnny Kniga, 2016; 223 sivua) ja Veera Vaahtera introvertistä lukutoukasta kertovan tarinan Kevyesti kipsissä (Tammi, 2917; 243 sivua).

Lajityypin ideana on käsitellä (nuorten ja naimattomien) nykynaisten elämää hauskasti ja kepeästi. Liikutaan siis jossain määrin samoissa asetelmissa kuin elokuvan puolella monissa romanttisissa komedioissa. Genre on suosittu, mutta minä olen etenkinkin kotimaisen chick litin eli mimmikirjallisuuden suhteen lähes ummikko ja käännettynäkin lukukokemukseni rajoittuu lähinnä lajin kantaäitiin eli Helen Fieldingn kirjoittamiin Bridget Jonesin päiväkirjoihin.

Leinon romaanin päähenkilö on tiedotusopin opinnot kesken jättänyt ilmeisen tavallisen näköinen kaupan kassa nimeltä Sarianna. Puolivahingossa hän päätyy Kaunottaret ja hirviöt -tosi-tv-sarjan kilpailijaksi Thaimaahan. En oikein löytänyt tarttumapintaa tarinasta, joka rönsyilee tv-formaattiparodian, median naiskuvan kritisoinnin, romanttisen hömpän, erilaisten stereotypioiden luomisen ja ruotimisen, tuotantoyhtiön taloussotkujen ja päähenkilön itsetuntonsa löytämisen väleissä asettumatta oikein minnekään. Loppuratkaisu oli aika pliisu, joskin romanttisessa mielessä mukavan moderni. Luin sujuvasti kirjoitetun kirjan nopeasti ja ihan mielelläni, mutta ei minua naurattanut kertaakaan. (Se tosin kertonee enemmän oman huumorintajuni oudosta laadusta kuin kirjasta. Tai sitten ihan vain siitä, että Viidakon tähtöset ovat jääneet katsomatta ja Seiskat lukematta?)

Vaahteran (oik. Pauliina Vanhatalon) päähenkilö Lotta elää monen kirjafriikin unelmaelämää eikä juuri muuta tee kuin lukee — myös työpaikallaan kirjaston vahtimestarina aina, kun onnistuu lusmuilemaan(!?). Lotan ihmissuhteet rajoittuvat työpaikan pakollisiin sekä läheiseen siskoon ja tämän puolisoon, joista jälkimmäinen haluaa kovasti Lotallekin parisuhteen. Nopealukuinen ja sujuva tarina alkaa tapahtumasarjasta, jonka seurauksena Lotalla on jalka kipsissä ja asunto remontissa. Se jatkuu kohtaamisilla, joiden seurauksena Lotta kokeilee parisuhdetta kahdenkin eri miehen kanssa — eri aikaan toki. Jiri on lukuhullu hänkin, joten pari voi viettää aikaansa toistensa seurassa vain lukien, ehkä välillä lukukokemuksia vaihtaen. Olle sen sijaan on yltiösosiaalinen poikaystäväkandidaatti, joka vie Lotan jatkuvasti pois kirjojen maailman mukavuusalueelta. Kumman Lotta valitsee vai jääkö sinkuksi, on jutun juoni. Tässä tarinassa oli minulle Rumaa kassaa enemmän tarttumapintaa: On mahtavaa lukea kirjoja vaikka aamusta iltaan! Ja Lotan edesottamuksista lukiessani nauroin ainakin kerran ääneen.

Nämä kaksi kirjaa ovat niin erilaisia, ettei niitä oikein kannata vertailla. Ihan mukavia lukukokemuksia, joista ei jääne pysyviä muistijälkiä. Odotin enemmän huumoria. Enkä taida olla aivan kohderyhmää.

Testin tulos: Voin minä joskus muulloinkin mimmikirjallisuutta lukea, mutta mieluummin valitsen todellisuuspakooni dekkarin silloin (usein), kun en niin sanottua korkeakirjallisuutta jaksa.