Naistenvikko 2021: Agnes

Luen ihan liian harvoin lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sillä lähes aina lukukokemukseni siitä on erittäin myönteinen. Näin myös Tuutikki Tolosen romaanin Agnes ja unien avain (WSOY, 2020; kuvittanut Kati Vuorento; 183 sivua) kohdalla.

Kouluikäinen Agnes muuttaa toimittajaäitinsä kanssa Harmala-nimiseen pikkukaupunkiin, jonka hautausmaalla kävellessään hän löytää päivän ikäisenä vuonna 1938 kuolleen Agnes Margarethan hautakiven ja huomaa etunimen lisäksi tämän syntymäpäivän samaksi kuin omansa.

Yöllä Agnes näkee unessa vanhan huvilan puutarhan ja siellä tapahtuvat unet alkavat toistua. Huvila löytyy Harmalasta, kun Agnes tutustuu äitinsä esimiehen poikaan, jota kutsutaan Pullaksi. Yhdessä he alkavat selvittää Agnes-vauvan, aution huvilan ja unessa nähdyn avaimen yhteyksiä.

Agnes ja unien avain on on dekkarinomainen lasten seikkailuromaani, joka tempaisee mukaan yhtäältä realistiseen ja toisaalta mystiseen maailmaansa. Mustavalkoinen piirroskuvitus tukee taiten kirjoitettua tarinaa hienosti.

Romaani sai Lasten Luku-Varkaus-palkinnon. Lapsiraadin kuuden finaalikirjan joukosta valitsema kirjallisuuspalkinto jaettiin jo 21. kerran. Agnesin seikkailut jatkuvat tänä vuonna ilmestyneessä kirjassa Agnes ja huvilan salaisuus.

Tuijata

Salome Virta jatkaa tutkimuksiaan

Punainen vaate (Bazar, 2019; 287 sivua) on Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kolmas dekkari sarjassa, jossa Berliiniin asettunut suomalainen boheemi dokumenttiohjaaja Salome Virta selvittää taideteoksiin liittyviä mysteereitä meidän ajassamme samalla kun teoksista ja niiden tekijöistä kerrotaan niiden syntyaikoina.

Tällä kertaa keskiössä on Elin Danielson-Gambogin vaikuttava Omakuva vuodelta 1903. Salome törmää maalauksen väärennökseen Berliinissä. Seuraa vauhtia ja vaarallisia tilanteita taideväärennöskaupan jäljillä.

Teoksen tekijän elämää ja teoksen synnyn taustaa valaistaan Danielson-Gambogin ja hänen entisen oppilaansa Dora Wahlroosin kuvitteellisen kirjeenvaihdon avulla.

Minä maalaan naisen arkea, sitä suurien maailmanpoliittisten tapahtumien ulkopuolelle jäävää elämää, joka kuitenkin on meille naisille niin tuttua ja jokapäiväistä.

Saksassa, Suomessa, Italiassa, Ranskassa ja Puolassa tapahtuva dekkarin ja kirjeromaanin yhdistelmä on aika viihdyttävä, mutta sarjan aiempien teosten tavoin myös melko hupsu.

Danielson-Gambogin Omakuva sen sijaan on vangitseva.

Kaikki, mitä ajattelen, näkyy omakuvasta, jonka viimeistelin eilen. Kasvoiltani näkyy, että tiedän, mitä olen tekemässä ja että seison oman päätökseni takana.

Pari huomautusta kielestä: En ole koskaan ennen kuullut döder kebabista – sana on döner ja tarkoittaa pyörivää sillä tavoin kuin kebap- (tai kebap-) liha siinä vartaassa kypsyessään pyörii. Kun vieraskielisen sanan, kuten S-Bahn ja S-Bahn, kirjoitusasu ja ääntöasu päättyvät konsonanttiin, käytetään taivuttaessa sanan ja päätteen välissä i-kirjainta. S-Bahnassa näyttää hassulta, mutta toki sen voi jotenkin ymmärtää, jos sanoo sanan ääneen siten, että se ääntyy ”baanassa”. Silti itse sanoisin ”bahnissa”.

Canthin sanat elävät

Oikeastaan kaikki, mitä Canth kirjoitti – lehtitekstit, näytelmät, kirjeet, proosa – perustui ajatukseen siitä, että hänen esittämänsä ajatukset kutsuvat vastaamaan ja keskustelemaan.

Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY, 2019; 270 sivua) on Suvi Aholan kokoama, teemoittama, taustoittama ja tulkitsema kokoelma Minna Canthin tekstejä. Ahola on poiminut ja teemoittanut tekstejä novelleista, näytelmistä, kirjeistä ja artikkeleista lukuihin Lapsuudesta, Rakkaudesta ja seksistä, Naisista ja miehistä, Köyhyydestä, Kirjoittamisesta, Uskosta ja epäilystä sekä Naiseudesta ja vanhenemisesta.

Jo tämä kertoo, kuinka monipuolisesti Canth kirjoitti ja mitä kaikkia aiheita hän pohti ja käsitteli. Otsikot eivät avaa kaikkea, sillä aiheita ovat muun muassa ja ainakin koulutus, tasa-arvo, kasvatus, lapsityövoima, ystävyys, prostituutio, vapaus, nälkä, työläisten asema, kutsumus, äitiys ja kaupankäynti.

Canth ei pelännyt asettua alttiiksi halveksunnalle ja ylenkatseelle, vaan arvosteli aikansa yhteiskuntajärjestystä terävästi julmastakin kritiikistä ja suoranaisesta vihasta huolimatta. Hän oli taitava yhteiskuntakriitikko, joka osasi perustella, ei yleensä provosoitunut, ja otti vakavaankin asiaan usein myös hieman humoristisen juonteen.

…hiukan arvostelua tästä yhteiskunnasta, jonka järjestämiseen ei meillä naisilla mitään oikeutta ole eikä ole ollut, ja jonka epäkohdista emme siis mitään edesvastausta kanna… Ja että se monessa kohden peräti kelvottomaksi löydetään, siitä ei epäilemistä.
… herra piispa aivan suotta Jumalaa siitä syyttää. Kyllä se järjestelmä vain on miesten laittama, ei se muuten olisi niin kunnottomaksi tullut. Etupäässä pelkään paavien ja piispojen olleen uskollisesti mukana siinä toimessa.
… naiset estettiin yliopistoon pääsemästä siitä syystä … että arveltiin naisten sen kautta turmeltuvan ja tulevan yhtä huonoiksi kuin miehet nyt ovat. Tuossa kenties on vähän perää. Ehkä todella miesten sivistys on yhtä ummehtunutta ja onttoa kuin heidän uskontonsa ja moraalinsakin. Siinä tapauksessa taivas meitä varjelkoon heidän yliopistoistaan.

Minna Canth (1844-1897) oli rohkea nainen, joka pyrki parantamaan kaikkien alistettujen — naisten, tyttöjen, köyhien, työläisten, orpojen, yksinhuoltajien — asemaa ja edistämään tasa-arvoa. Hän eli aikana, jolloin suomen kirjakieli vasta muotoutui ja realistinen romaani oli vasta syntymässä eikä lukutaitokaan vielä ollut tavallista, ja kirjoitti muun muassa siksi novelleja lehtiin ja näytelmiä esitettäviksi.

Eilen minä täytin 44 vuotta. Ajatelkaa neljäkymmentä ja neljä! Mutta aijon minä vielä tallata tämän pallon multaa parikymmentä vuotta. Ja ahkerasti kirjoitella. Kun vaan nuo aivot kestäisivät. Mutta eivätköhän ne kestä, koska ovat tähänkin saakka kestäneet.

Canth kuoli kuitenkin jo alle 10 vuotta myohemmin. Mutta hänen tekstinsä on edelleen elävää, ajankohtaista ja suorasukaista. Yhä hän haastaa meitä ajattelemaan.

Huomenna on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Minna Canthia juhlitaan tänä vuonna aivan erityisesti, koska hänen syntymästään tulee kuluneeksi 175 vuotta. Minnaa voi juhlia muun muassa

• lukemalla hänen tuotantoaan ja kirjoja hänestä
• katsomalla Minna Canth -kansalaisjuhlan Yle Areenasta
• osallistumalla Kanttilan kunnostusprojektiin
• olemalla mukana täyttämässä Suomea ja somea Minna Canthin kuolemattomilla lauseilla

Tämä teksti osallistuu Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen.

Olen lukenut Minna Canthiin liittyen hiljattain myös kuvakirjan Minna!, romaanin Rouva C, joka voitti Bonnierin suuren journalistipalkinnon, sekä esseekokoelman Punaiset kengät.

P. S. Harvoin kommentoin kansia, mutta nyt ihmettelen, miksi Minna on ”kaadettu” tämän teoksen kannessa?