Turun linnan Katariinat ja Jenna

Jenna Kostet kirjoittaa teoksessaan Kuuden Katariinan jäljillä (Aula & co, 2023; 307 sivua) paitsi kuudesta Katariinasta/Kaarinasta myös itsestään ja työstään sekä Turun linnan asiakaspalvelijana että kirjailijana.

… ensimmäinen Katariinani, viettää Turussa talven, kokee menetyksiä, opettelee elämään kuninkaan puolisona ja näkee, millainen Turun linna on sydäntalven pimeinä kuukausina. Katariina kulkee linnan käytävillä ja hymyilee tyynenä, vaikka hengitys huuruaa pakkasessa…

Kostetin Katariinat ovat

• Katariina Stenbock (Katarina Gustavsdotter Stenbock), 1535-1621, joka oli Kustaa Vaasan kolmas vaimo, Ruotsin kuningatar (1552–1560), joka asui Turun linnassa lyhyen aikaa talvella 1555. Katariina S. eli leskikuningattarena yli kuusikymmentä vuotta.
• Kaarina Hannuntytär (Katarina/Karin Hansdotter), 1539-96, joka oli Suomen herttua Juhanan jalkavaimo ja neljän lapsen äiti. Hän emännöi Turun linnassa vuodet 1556-61.
• Katariina Jagellonica (Katarzyna Jagiellonka), 1526-1583, joka oli puolalainen prinsessa ja edellä mainitun Juhana-herttuan eli Juhana Vaasan (sittemmin Ruotsin kuningas Juhana III 1568-92) vihitty puoliso ja ensin Suomen herttuatar, sitten Ruotsin kuningatar. Hänen kautensa Turun linnan emäntänä kesti joulukuusta 1562 elokuuhun 1563.
• Kaarina Maununtytär (Karin Månsdotter), 1550-1612, joka oli Juhanan velipuolen Erikin (Ruotsin kuningas Eerik XIV 1560-68) puoliso ja Ruotsin kuningatar 87 päivää vuonna 1568. Hän asui linnassa Juhanan vangitsemana ensin Erikin kanssa vuonna 1570 ja sitten yksin vuosina 1573-1577.
• Kristina Katariina Stenbock (Christina Catharina Stenbock), 1608-1650 [kirjan ensimmäisessä maininnassa kirjattu samat vuodet kuin ensimmäiselle Katariinalle], joka oli Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahen puoliso, kreivitär ”kreivin aikaan”, ja Turun linnan emäntä vuosina 1637-40 ja 1648-50.
• Carin Bryggman, 1920-1993, joka oli sisustusarkkitehti ja suunnitteli Turun linnan sisustuksen restaurointitöissä, joita tehtiin 1940-luvun lopulta alkaen vuosisatojen rappion ja viimeiseksi sodan tuhojen jälkeen 1980-luvun lopulle saakka. (Tosin linnojen korjaustyöt eivät lopu koskaan.)

Kaarina tietää, ettei hän jää Juhanan rinnalle vanhuuteen saakka, vaan ennemmin tai myöhemmin mies korvaa hänet naisella, joka on sopivampi emäntä Turun linnaan ja Suomen herttuan puolisoksi.

Melkein kaikkien Katariinojen tarinat nivoutuvat toisiinsa muutenkin kuin Turun linnan kautta – eniten luonnollisesti Vaasa-suvun miesten kautta. Kostet ei haluaisi kirjoittaa heistä ja heidän riidoistaan, muttei näistä naisista heitä mainitsematta oikein voi.

Kaarinan jälkeen Katariina on jotenkin niin tavattoman täydellinen ja kiusallisen oikea puoliso Suomen herttualle.
…
Avioliiton myötä Katariina tuo Juhanalle maaomistuksia, kontakteja, yhteistyön Puolan kanssa sekä runsaat myötäjäiset ja vaimonsa irtaimen omaisuuden. Myötäjäisluettelo paljastaa ylellisyyden, johon Katariina on Krakovassa ja Vilnassa tottunut.

Kostet kuvaa ja kuvittelee sitä elävämmin arkea ja juhlaa linnassa mitä kaukaisemmasta historiasta on kyse, sekä kuvailee toistuvasti vetoisia sekä kylmiä tai kuumia työoloja linnassa nykyaikana.

Kaarinasta on tullut kuninkaan vihitty vaimo, Ruotsin kuningatar ja kruununperillisen äiti. Eikä hän ole täyttänyt vielä kahtakymmentä. Jos Katariina J:n elämäntilanteeseen asettuminen oli vaikeaa, en liioin pysty kuvittelemaan itselleni Kaarina [M:n] tilannetta.

Kirjan aihe on kiehtova, mutten täysin lämmennyt Kostetin tavalle kirjoittaa. Etenkin valinta kertoa pääosin preesensissä kauan sitten eläneistä ihmisistä ja tapahtuneista asioista tuntui kummalliselta, ja minun makuuni kirjassa on liikaa toistoa, samojen pohdintojen pyörittelyä, pientä keskeneräisyyttä (osittain myös lauserakenteissa).

Vaikka hänet ja Pietari on käytännössä siirretty Turkuun, koska Pietari halutaan pois tieltä, Kristiina saa oman linnan! Se ei ole samanlainen kuin Ruotsin hienot linnat, mutta se on sentään oma. Ympärillä on pieni kaupunki ja kansa, joka tulee rakastamaan ja kunnioittamaan lempeää kreivitärtä.

Loppua kohti joko kirjailijan tai minun puhtini uhkasi loppua kesken enkä oikein enää jaksanut kiinnostua kuudennesta Katariinasta, vaikka hän linnan nykyisyyden ja siellä työtään tekevien kannalta on varmasti suuri hahmo.

Minun mielikuvieni Carin tietää, mitä haluaa. Linna on kokonaan hänen. Se on hänen luonnosvihkonsa sivuilla, se on hänen ajatuksissaan, ja hän on tekevä siitä sellaisen kuin hän itse haluaa.

Kostet kuvailee kirjassaan maalauksia Katariinoistaan ja sitä, kuinka hän ne näkee, miten niitä katselee. Olisipa kirja kuvitettu niillä!

”Näin alkaa uusi aika.”

Lukeminen on näkemistä mutta kuulemista myös. Kirjoittaminen on lyhyttä piirtämistä. Kirjaimia on erilaisia vaikka ovat samoja, suuria ja pieniä ja kirjassa erilaisia kuin kirjeessä, eri ihmisillä vähän erilaisia sen mukaan kuinka käsi osaa tai ikää on karttunut. Kirjeen kirjoittaminen on piirtämistä mutta puhumista myös. Kun oppii lukemaan, oppii kuulemaan äänetöntä puhumista. Kun osaa kirjoittaa, pystyy puhumaan niin että ei sano mitään ääneen.

Olli Jalosen upeasti kirjoitettu Taivaanpallo (Otava, 2018; 461 sivua) on kasvutarina ja seikkailukertomus, historiallinen romaani, joka herättää monia ajatuksia paitsi menneisyydestä myös nykyajasta. Tarina alkaa vuonna 1679. Kahdeksanvuotias Angus pääsee avustamaan Lontoosta tullutta tiedemiestä Edmond Halleyta tähtitaivaan havainnoimisessa ja oppii samalla laskemaan.

Hänen kaltaisekseen älyssä mutta herra pastorin kaltaiseksi hyvyydessä haluan tulla. He ovat minun isiäni ja onneksi ovat keskenään ystävät jotka arvostavat toisiansa.

Tiedonjanoinen ja fiksu mutta isätön ja köyhä poika haluaa oppia myös lukemaan ja kirjoittamaan, joten äiti päästää hänet papin oppiin. Se muuttaa paitsi Anguksen myös hänen perheensä — johon kuuluvat ahkera leskiäiti, hitaanpuoleinen sisar, pikkuveli ja sisaren lapsi — elämän.

”En voi enkä tahdo kääntyä pois koska tämä on minulle annettu tehtävä.”

Angus uskoo muiden lailla kristinuskon jumalaan mutta tiede kiehtoo häntä.  On valistusajan alku, vaikka ihmisten eriarvoisuus, orjuus ja kammottava väkivalta ovatkin arkipäivää ja otetaan itsestäänselvyyksinä.

Samaan aikaan kun elämä saarella muuttuu levottomaksi, Anguksen perhe joutuu muiden saarelaisten silmätikuksi ja epäsuosioon. Pian vallitsee kuvernöörin hirmuvalta eikä kirjeyhteys Lontooseen enää toimi. Anguksesta tulee elävä kirje. Kaikki muuttuu.

Kun on paljon yksin, ehtii ajatella yhtä ajatusta kauan ja sillä lailla oppii uutta vaikka kukaan ei opettaisi. Silti yksin ajatellessa tuntuu että on tuulen ajokas.

Taivaanpallo korostaa ja ylistää oppimista ja tiedonjanoa. Se on totuudenjälkeisen ajan ja valeuutisten väkevä vastavoima. Jos luet paljon, lue tämäkin. Jos luet vähän, lue ainakin tämä.

Olli Jalonen sain ensimmäisen Finlandia-palkintonsa vuonna 1990 romaanista Isäksi ja tyttäreksi ja toisen Taivaanpallosta.

 

 

 

 

 

 

Minna ja Ferdinand

Minna Rytisalon toinen romaani Rouva C. (Gummerus, 2018; 367 sivua) on melkein yhtä upea lukukokemus kuin esikoinen Lempi. Rytisalo on taitava kirjoittaja, joka tässä romaanissa käyttää lähtökohtanaan todellisia henkilöitä, mutta kirjoittaa heistä fiktion keinoin. Pääosassa on nuori Minna Johnson, sittemmin Canth, ja tapahtumat sijoittuvat pääosin Jyväskylään, jota romaanissa nimitetään järvikaupungiksi.

Tyytyä. Elämään olisi pitänyt tyytyä, ei olisi pitänyt kurottaa kauemmas kuin luontevaa oli. Minna ei osannut.

Rytisalo menee Minnansa nahkoihin, sydämeen ja aivoihin. Hän irrottautuu suomalaisen kirjallisuuden patsasmaisesta matriarkasta ja kirjoittaa elävän ihmisen. Näin tehdessään hän ei voi kirjoittaa dokumenttia, vaan kaunokirjallisuutta.

Cygnaeus ei pitänyt näitä saarnoja miesoppilaille, vain tytöille, sillä pojat voivat olla sekä opettajia että puolisoita, tytöt eivät.

Minna aloittaa opettajaseminaarin vakaana aikomuksenaan tulla opettajaksi, mutta toisin käy. Pienen skandaalin myötä hänestä tulee opettajansa puoliso ja pian suuren lapsikatraan äiti.

Kun hän katsoi Minnaa, hän näki ihmisen, siis ensin ihmisen ja sitten naisen, siis naisihmisen, joka ei ollut miestä heikompi tai tyhmempi, vaan älykäs, nopea ja hauska —

Puolisosta, Ferdinand Canthista, kirjailija kirjoittaa vaimoaan kannustavan ja tukevan, mutta hieman heikon, jopa hauraan. Minnan yhteiskunnallisen tietoisuuden kasvun ja henkisen kehityksen — jossa vuorottelevat innostuksen ja masennuksen kaudet — ohella parisuhde nousee kerronnassa keskeiseksi. Minnan ura ei kuuluu tämän romaanin kuvaamaan aikaan — se on vasta nupullaan.

Jos joku sanoo minulle, että tuota et voi, minä voin. Sen minä opin siltä mieheltä joka sanoi minua kottaraiseksi.

Hieno romaani, joka olisi minusta kuulunut Finlandia-ehdokkaiden joukkoon.