Dekkariklassikko

Huom! Sisältää juonipaljastuksia.

Agatha Christien joistakin klassikkodekkareista on ilmestynyt uusia suomennoksia. Luin rikosromaanin kuningattaren kenties tunnetuimman teoksen Eikä yksikään pelastunut (WSOY, 2019; And then there were none, 1939; suomentanut Jaakko Kankaanpää; 291 sivua) muistamatta vuosikymmenten takaisista edellisistä lukukerroista juuri muuta kuin sen, että kymmenen ihmistä kuolee yksitellen pienellä saarella noudatellen vanhaa lastenlorua.

Hämärästi muistin myös sen, että toisilleen ennestään tuntemattomat ihmiset houkutellaan saarelle erilaisin syin, ja että joku on lääkäri, toinen tuomari ja kolmas poliisi. Muistelin myös, että viimeinen hirttäytyy. Syyllistä en muistanut.

Muistini ei pettänyt. Pääsin taas ihmettelemään brittilastenloru(je)n hurjuutta. Tämän tarinan nursery rhyme – joka ilmeisesti onkin minstrel song vuodelta 1868 – kertoo kymmenestä pienestä sotilaspojasta (aiemmissa versioissa neekeri- tai intiaanipojasta), joista jokainen vuorollaan kuolee. Jouduin myös pähkäilemään osallistujien innokkuutta matkustaa kiviselle saaripahaselle, vaikka sen kiehtovuus toki taustoitetaan, ja vaikka jokaisella on syynsä ja perustelunsa. Silti: Lähtisitkö sinä viikoksi tuntemattomien seuraan jonkun puolitutun taloon meren saarelle? Huom! Ennen matkapuhelinten ja internetin aikaa.

Päädyin lukemaan dekkaria melkein kuin kuuluisa piru vielä kuuluisampaa pyhää kirjaa. Saarelle kootaan kolme naista : tiukkapipoinen vanhapiika Emily Brent, vähävarainen opettajatar Vera Claythorne ja arka keittäjä Ethel Rogers; sekä seitsemän miestä: viinaanmenevä tohtori Edward Armstrong, jyrkkä tuomari Lawrence Wargrave, kiero komisario William Blore, eläköitynyt leskikenraali John Macarthur, kunnoton autohurjastelija Anthony Marston, siekailematon seikkailija Philip Lombard ja levoton lakeija Thomas Rogers. Jokaisen makuuhuoneen seinällä on jo mainittu vanha loru, jonka moni tuntee lapsuudestaan. Heistä se sopii Soldier’s Island -saarelle siinä missä ruokasalin kymmen pienen sotilasfiguurin asetelmakin.

Kummassakaan ei ole mitään pahaenteistä vielä silloinkaan, kun äänilevy heti ensimmäisenä iltana kuuluttaa julki heidän rikoksensa. Yhtä lukuunottamatta heistä jokaisen omatunnon kuvaillaan silti jotenkin kolkuttelevan, ja suurin osa heistä kommentoi muille kuolemantapausta, joista heitä vaaditaan tilille. Ajalle kuvaavaa on, että siinä missä kahdeksaa heistä syytetään yhden ja yhtä kahden (ilmeisesti) britin kuolemasta, on yksi syytteessä peräti kahdenkymmenen itäafrikkalaisen ”alkuasukkaan” tappamisesta.

…No, on tietysti herra Lombard. Hän myöntää, että jätti kaksikymmentä miestään kuolemaan.”

Vera sanoi: ”He olivat vain alkuasukkaita.”

Emily Brent sanoi terävästi:

”Mustia vai valkoisia, he ovat meidän veljiämme.”

Ehkä sekin kuvaa aikaa, että palvelijaluokkaan kuuluva aviopari vastaa yhdessä vain yhden ”ylemmän” ihmisen hengenmenosta.

Ainakin lukijalle on varsin varhain ilmeistä, että kaiken takana on joku, jonka mielestä jokainen heistä ansaitsee kuolemanrangaistuksen selvittyään murhasta, taposta tai kuolemantuottamuksesta rangaistuksetta. Kuolemantuomio oli Britanniassa voimassa vuoteen 1969 ja viimeinen ihminen teloitettiin siellä viisi vuotta aiemmin. (Btw, nykybriteistä noin puolet palauttaisi kuolemantuomion. Lienevätkö sama puolikas, joka äänesti Brexitin puolesta?)

Alkuasetelman jälkeen päitä alkaa putoilla tiuhaan tahtiin, eivätkä sen enempää ruokasalin yksi kerrallaan katoavat keramiikkahahmot kuin lorun sanatkaan ole kenestäkään enää hauskoja.

Koska lukija ei oikeastaan ennätä tutustua henkilöihin, vaan näkee heidät lähinnä pelinappuloina, eivät heidän kuolemansa juuri liikuta, vaan huomio kiinnittyy kokonaan juoneen: Miten tämä on toteutettu? Onko tarinassa aukkoja? Voiko murhaajan päätellä jostain? Yllättääkö loppuratkaisu? Kyseessä on siis arvoitusdekkari parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Vinkkejä Christie kyllä tarjoaa, mutta kuinka moni pystyy seulomaan oikeat vääristä?

Äkkiä hän tiesi, että ei halunnut lähteä saarelta lainkaan.

Murhaaja vai yksi uhreista?

”Aika käy vähiin — niin vähiin. Minun ikävä kyllä täytyy vaatia, että minua ei häirittäisi.”

”Te ette ymmärrä — ette ymmärrä alkuunkaan. Menkää pois.”

Murhaaja vai yksi uhreista?

Loppuratkaisun selvittyä tiedetään, että kyseessä on kosto. Yksi kymmenestä on päättänyt, että nämä kymmenen ihmistä ansaitsevat kuolla ja suunnitellut äärettömän monimutkaisen (ja viimeisten kuolemien osalta mielestäni psykologisesti epäuskottavan) tavan tappaa heidät. Muiden muassa miamilainen rikospaikkatutkija Dexter, tuo vain pahojen ihmisten sarjamurhaaja, on siis velkaa Dame Agathalle. Ei hänen tuotantonsa syyttä pysy klassikkokategoriassa vuosikymmenestä toiseen. Perustarinat on keksitty ja toteutettu moneen kertaan.

Oma suosikkini tämä ei Christien tuotannossa ole. Lienee parasta lukea muutkin uudet suomennokset, sillä klassikot eivät vanhene, vaikka niiden suomennoksille voi niin käydä, outoa kyllä.

Osallistun tällä postauksella kirjabloggaajien kymmenenteen klassikkohaasteeseen. Taikakirjaimet-blogista löydät haasteen säännöt, linkit osallistujablogeihin ja myös aiempein yhdeksän haasteen tiedot.

klassikkohaaste10

 

Kiitos uudesta suomennoksesta

Katrina oli kolmesta sisaruksesta vanhin, pohjoispohjanmaalaisen maatalon tytär. Hän oli siskoksista kaunein, iloisin ja ylpein. Voimakas oli hänen nuori, suora vartensa, ja työ kävi kuin leikki, oli se sitten puunhakkuu metsässä, kyntö tai äestys pellolla tai kehrääminen ja kutominen tuvassa. … Siniset silmät säteilivät elämänhalua.

Sally Salmisen Katrina (Teos, 2018; Katrina, 1936; suomentanut Juha Hurme; 447 sivua), heti ilmestyttyään kansainvälinen bestseller, on totisesti ansainnut uuden tulemisensa. Hurmeen hieno suomennos on upea romaani, sellainen klassikko, jonka ei pidä unohtua.

Suunsoitto vaikutti Johaniin kuin alkoholi juoppoon; se piti hänet pystyssä ja antoi eloa hänen herpaantuneelle ruumilleen.

Nimihenkilö Katrina muuttaa nuorena mutta sitäkin vahvempana Pohjanmaalta pienelle Torsön saarelle Ahvenanmaan saaristoon puolisoksi kiltille mutta ketkulle Johanille, joka on merimies ja pitkiä aikoja poissa vaatimattomasta kotitönöstä. Mies huijaa ja puijaa eikä saa oikein mistään otetta, mutta Katrinan rakkaus kestää..

Hän oli näkevinään loputtoman jonon äitejä — resuisia, nälkäisiä, tietämättömiä naisia, jotka tarpoivat eteenpäin pimeää tietä, jota he sanoivat elämäksi, ja synnyttivät lapsia, lukemattomia lapsia, jotka eivät koskaan olisi lapsia vaan ostettuja orjia jo ennen kuin he olivat nähneet päivänvalon, niin, ennen kuin he heräsivät kohdussa, oli heidän kohtalokseen määrätty työskennellä maalla, josta heillä ei ollut mitään osuutta.

Silloinkin, kun mies on maissa, jäävät lähes kaikki työt Katrinalle, mutta hän ei valita. Työtä riittää enemmän kuin tarpeeksi, mutta palkkaa ei niinkään, sillä torpparin, saati mäkitupalaisen, asema on kurja.

”Se tekee yksitoista päivää. Ja niistä kapteeni on antanut minulle viisi munaa ja kaksi kappaa perunoita ja puoli naulaa voita. Ja kapteenska antoi minulle kaksi homeista leipää pyykistä. Minun täytyy saada maksu, markka päivältä kahdeksan päivän ajalta.”

Köyhyydestään huolimatta Katrina on arvonsa tunteva, omapäinen nainen, joka tarvittaessa panee kuriin jopa kylän mahtimiehet, arvonsa tuntevat ja etuoikeutetut kapteenit ja laivanvarustajat. Elämä on kovaa, mutta Katrina ei lannistu.

”Tämä on kai jotakin uutta, jota ihmiset taas ovat keksineet. Minun aikanani torpparit ovat ottaneet, mitä ovat saaneet, ja olleet iloisia.”
”Mutta me emme enää ole siitä iloisia. Mekin haluamme vähän määrätä.”

Salminen — aikansa kosmopoliitti, New Yorkissa tämän esikoisensa kirjoittanut — laajentaa yhden naisen kunnioitettavan elämäntarinan taitavasti väkeväksi yhteiskunnalliseksi romaaniksi, jonka lukemista suosittelen kaikille.

Hän oli ollut lähellä kuolemaa ja tiesi, että elämä oli hänelle rakkaampaa kuin koskaan. Niin, erityisesti tämä harmaa tölli nokisine liesineen ja kuluneine räsymattoineen ja pihamaan paljaine kallioineen sai hänen sydämensä sulamaan hartaaseen onneen. Hän oli kasvanut surun ja kivun läpi tämän kaiken yhteyteen ja juurtunut lopultakin Ahvenanmaan kallioiseen rantaan.

Klassikkohaaste 8

Tarukirja-blogissa lisää tietoa Kirjabloggaajien kahdeksannesta klassikkohaasteesta