Puolen tunnin klassikkosatanen

Vesa Sisättö on valinnut sata klassikoksi katsomaansa kirjaa ja tiivistänyt niistä jokaisen kolmen virkkeeseen otsikoiden Mitä, Knoppi ja Tuomio alle. Näin on saatu aikaiseksi pieni kirja nimeltä 100 klassikkoa tunnissa (Avain, 2018; ei sivunumeroita).

Osittain kirja on aika hauska ja jotkin kuvaukset saavat kenties kiinnostumaan varsinaisen klassikon lukemisesta, mutta loppujen lopuksi en ihan ymmärrä sen pointtia. Mielestäni kaikki mukaan päässeet teokset eivät edes ole klassikoita: miksi mukana on vaikkapa 50 Shades of Grey?

En ole täysin vakuuttunut, että tekijä on lukenut kaikki tuomaroimansa kirjat, ainakaan ihan äsken. Veikkaan, että osa kuvauksista saattaa perustua myös elokuviin tai tv-sarjoihin. Esimerkiksi Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin kertojalla ei ole nimeä, mutta nimi June on käytössä tv-sarjassa.

Kirjan muuten lukee reilusti alle tunnissa ja samalla ennättää jopa listata ne klassikot, joita ei ole lukenut – eikä ehkä aiokaan. Minä listasin kaksitoista, joista osan olen kyllä joskus aloittanut ja melkein kaikki nähnyt leffoina.

Suht’kiva välipala.

Klassikkohaaste 13: Middlemarch

Edelliseen klassikkohaasteeseen luin George Eliotin Daniel Derondan. Pian sen jälkeen (eli muutaman dekkarin välipaloiksi haukattuani) tartuin toiseen Eliot-klassikkoon, vuonna suomeksi ilmestyneeseen Middlemarchiin (WSOY, 1966; Middlemarch. A Study of Provincial Life, 1871-72; suomentanut Aune Tuomikoski; 887 sivua). Ennen ymmärrettiin julkaista paksu kirja kahtena niteenä, jotka ovat yksi kirja siten, että sivunumerointi jatkuu (kysehän ei ole sarjan osista) eikä tehty painavaa ja hankalasti käsiteltävää järkälettä.

Tuon ajan leskenpäähine kehysti soikiona kasvoja ja siinä oli korkea kupu – asussa nähtävästi kokeiltiin kuinka paljon surukreppiä sellaiseen voi yleensä saada mahtumaan.

George Eliot (oik. Mary Ann / Marian Evans, 1819-1880) oli taitava ihmisluonteen kuvaaja. Middlemarchissa tyyli on kepeämpi ja hauskempi kuin Daniel Derondassa, vaikkei kyse mistään hupailusta olekaan. Kirjan nimi on sen fiktiivisen tapahtumapaikan, pienen keskienglantilaisen paikkakunnan, nimi. Laajaan ja monipuoliseen henkilögalleriaan kuuluu joukko middlemarchilaisia.

”Ja totta kai miehet tietävät parhaiten kaiken, paitsi sitä, minkä naiset tietävät paremmin.”
Dorothea nauroi ja unohti kyyneleensä.

Romaani koostuu kahdeksasta nimetystä kirjasta, jotka on jaettu numeroituihin lukuihin, sekä prologista ja loppuluvusta. Alkuteos ilmestyikin kahdeksana niteenä. Teemoihin kuuluvat naisen asema – etenkin avioliitossa – koulutus ja uskonto, idealismi ja tekopyhyys sekä yhteiskunnallinen murros: rautateitä aletaan rakentaa ja poliittinen järjestelmä halutaan uudistaa.

Ensimmäisen kirjan nimi on Dorothea Brooke, ja nimihenkilö on nuori ja älykäs nainen, joka kummallisessa velvollisuudentunnossaan ja harhaisessa päättäväisyydessään päätyy avioliittoon itsekeskeisen vanhuksen kanssa.

Romaani tapahtuu vuosina 1829-32 ja sijoittuu lähes kokonaan Middlemarchiin, mutta erittäin tärkeä merkitys on myös tuoreen avioparin Italiaan sijoittuvalla häämatkalla. Dorotheaa, kuten muitakin päähahmoja, seurataan koko romaanin ajan, mutta keskushenkilö vaihtuu kirjoittain.

Pyytää Dorotheaa olemaan vähemmän koruton ja rehellinen olisi ollut samaa kuin hengittää kristalliin, jonka läpi haluaa nähdä valon.

Toinen pääjuoni kiertyy nuoren lääkäri Tertius Lydgaten uran ympärille. Alussa hän on kunnianhimoinen ja idealistinen uudistaja, mutta onneton, puolivahingossa ja liian aikaisin solmittu avioliitto kaupunginjohtajan hemmotellun tyttären Rosamond Vincyn kanssa saa hänet taantumaan ja mukautumaan sekä lopulta suuriin ikävyyksiin.

Vielä yhdessä pääjuonessa seurataan nuorta ja huikentelevaista Rosamondin hulttioveljeä Frediä, joka hyvän naisen, lapsuusystävänsä Mary Garthin, rakkauden vuoksi yrittää ryhdistäytyä. Nämä juonet risteävät kaikki keskenään ja lisäksi niiden kanssa monta muuta, muun muassa perintöihin ja testamentteihin sekä salattuihin sukujuuriin ja epäsäätyisiin rakkauksiin liittyvää, tarinakuviota.

Middlemarchissa aviovaimo sai varsin pian tietää, että kaupungin asukkailla oli huono käsitys hänen miehestään. … Middlemarchilaisessa kielenkäytössä vilpittömyys merkitsi sitä, että ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ilmoitti ystävilleen epäilevänsä, että heidän kykynsä, käyttäytymisensä tai asemansa eivät olleet moitteettomat, ja kaikkein vilpittömin henkilö sanoi tämän jopa ilman että sitä häneltä tiedusteltiin. Sitten oli vielä olemassa totuudenrakkaus – laveasisältöinen sana, joka tässä yhteydessä merkitsi sitä, ettei voinut sallia naisen näyttävän onnellisemmalta kuin mihin hänen miehestään vallitseva käsitys oikeutti, eikä liian selvästi osoittavan olevansa tyytyväinen osaansa. … Kaiken kaikkiaan voi sanoa palavan lähimmäisenrakkauden olleen yllyttämässä hyveellistä henkilöä tuottamaan lähimmäiselleen pahaa mieltä tämän omaksi eduksi.

Romaanin toinen kirja on saanut nimen Vanhoja ja nuoria, kolmas Kuoleman odotusta ja neljäs Kolme lemmenongelmaa. Nimeäminen kuvaa hyvin laajan kokonaisuuden aiheiden kirjoa: se kattaa kaikki elämänalueet ja -vaiheet. Viides kirja Vainajan käsi ja kuudes Leski ja aviovaimo jatkavat samaan tapaan. Seitsemäs on saanut nimen Kaksi kiusausta, ja viimeinen kirja Auringonlasku ja auringonnousu päättää romaanin tavalla, josta pidän paljon.

Henkilöt jäävät elämään ja monille heistä toivon käyvän hyvin, mutta kyseessä ei ole mikään kaiken päättävä sen-pituinen-se tai he-elivät-onnellisina-elämänsä-loppuun-saakka. Jää tunne, että on kolmisen tärkeää vuotta ollut melkein kuin yksi middlemarchilaisista tai ainakin kärpäsenä katossa.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 13

Nimeni on Shylock

Venetsian kauppias (The Merchant of Venice) on William Shakespearen näytelmä, joka tunnetaan paremmin Shylock-nimisestä juutalaisesta kuin nimihenkilöstään Antoniosta. Shylock, ikuinen (Johnny Kniga, 2020; Shylock is my name, 2016: suomentanut Kaijamari Sivill; 314 sivua) on Howard Jacobsonin romaaniversiointi Venetsian kauppiaasta.

Shakespearen ristiriitaisimmaksi teokseksi sanotussa näytelmässä nuori Bassanio lainaa kosiomatkarahaa kauppias Antoniolta, joka puolestaan lainaa juutalainen Shylockilta. Tämä inhoaa Antoniota, joka on sylkenyt hänen päälleen, joten lainan ehtona on lihapala Antonion kehosta, jollei lainaa makseta takaisin. Shylock on raivoissaan, koska tytär on karannut kristityn miehen kanssa. Bassanion kosiomatka Portian luo onnistuu, mutta Antonion lainanmaksu ei. Palattuaan Bassanio haluaa maksaa velan, mutta Shylock vaatii paunan Antonion lihaa. Valeoikeudenkäynnissä se myönnetään hänelle, mutta ilman verenvuodatusta, koska verta ei sopimuksessa mainita. Shylock joutuu syytteeseen tappoyrityksestä, menettää omaisuutensa ja pakotetaan kääntymään kristinuskoon. Tarinaan liittyy sormuksia, käsineitä, valepukuja jne. Lopussa kaikki paitsi Shylock ovat onnellisia.

Minä en ole sinä, Strulovitch ajatteli. En herätä samanlaista inhoa. Olen eri ihminen ja elän eri ajassa.
Silti melkein harmitti, että niin oli.

Näistä aineksista Jacobson muotoilee modernin romaanin, jonka alussa varakas taidekauppias Simon Strulovitch kohtaa luoteisenglantilaisella hautausmaalla miehen, joka lukee vaimonsa haudalla tälle kirjaa. Hän kutsuu Shylockiksi osoittautuneen vieraan kotiinsa.

Hän mietti, olisiko Shylock yhtä olohuoneessa. Tai oliko koskaan siellä ollutkaan.

Strulovitchin teini-ikäinen tytär Beatrice tuottaa isälleen huolta ja murhetta, eikä vähiten heilastelemalla ei-juutalaisten jalkapalloilijan Gratanin kanssa. Gratan liikkuu samoissa piireissä kuin taidevälittäjä D’Anton ja tv-tähti Plurabelle. Henkilöt ovat oikeastaan kaikki aivan kamalia, mutta varsin kiehtovia. Mukana juonen moninaisissa käänteissä ovat niin sormukset, käsineet kuin valepuvutkin.

”Olen herra Strulovichin tuttava”; Shylock sanoi. ”En edusta häntä enkä ole hänellä töissä.”
”Voisinko siinä tapauksessa keskustella hänen itsensä kanssa?”
”Hän ei ole paikalla. Voitte puhua minulle. Hän pitää minua omanatuntonaan.”

Strulovitch ja Shylock pohtivat koko kirjan ajan kuolemaa, elämää, perhettä, rakkautta, varallisuutta ja juutalaisuutta. Romaani on hirtehisen hauska, juonellisesti oivaltava ja viiltävän kriittinen versiointi, tulkinta ja väännelmä klassikkonäytelmän teemoista ja sen ristiriitaisista hahmoista.

Romaanin voi mielestäni lukea itsenäisenä teoksenakin, mutta enemmän saa irti, jos lukee tai kertaa alkuteoksen pääpiirteet – jollei koko näytelmää. Se on suomennettu kolmesti: Paavo Cajanderin suomennos Venetian kauppias on vuodelta 1882 ja luettavissa Project Gutenbergissä, Yrjö Jylhän suomennos vuodelta 1956 ja Tiina Ohinmaan vuodelta 2013.

Booker-palkittua brittikirjailijaa Howard Jacobsonia (s. 1942) ei jostain syystä ole aiemmin suomennettu, joten Shakespeare-versioiden romaanisarja tuo hänet ensi kertaa saataville suomeksi. Olen aiemmin kirjoittanut sarjan teoksista Noidan sikiö (Margaret Atwood), Äkäpussi (Anne Tyler) ja Aikakuilu (Jeanette Winterson).