Avainsana-arkisto: klassikot

Kiitos uudesta suomennoksesta

Katrina oli kolmesta sisaruksesta vanhin, pohjoispohjanmaalaisen maatalon tytär. Hän oli siskoksista kaunein, iloisin ja ylpein. Voimakas oli hänen nuori, suora vartensa, ja työ kävi kuin leikki, oli se sitten puunhakkuu metsässä, kyntö tai äestys pellolla tai kehrääminen ja kutominen tuvassa. … Siniset silmät säteilivät elämänhalua.

Sally Salmisen Katrina (Teos, 2018; Katrina, 1936; suomentanut Juha Hurme; 447 sivua), heti ilmestyttyään kansainvälinen bestseller, on totisesti ansainnut uuden tulemisensa. Hurmeen hieno suomennos on upea romaani, sellainen klassikko, jonka ei pidä unohtua.

Suunsoitto vaikutti Johaniin kuin alkoholi juoppoon; se piti hänet pystyssä ja antoi eloa hänen herpaantuneelle ruumilleen.

Nimihenkilö Katrina muuttaa nuorena mutta sitäkin vahvempana Pohjanmaalta pienelle Torsön saarelle Ahvenanmaan saaristoon puolisoksi kiltille mutta ketkulle Johanille, joka on merimies ja pitkiä aikoja poissa vaatimattomasta kotitönöstä. Mies huijaa ja puijaa eikä saa oikein mistään otetta, mutta Katrinan rakkaus kestää..

Hän oli näkevinään loputtoman jonon äitejä — resuisia, nälkäisiä, tietämättömiä naisia, jotka tarpoivat eteenpäin pimeää tietä, jota he sanoivat elämäksi, ja synnyttivät lapsia, lukemattomia lapsia, jotka eivät koskaan olisi lapsia vaan ostettuja orjia jo ennen kuin he olivat nähneet päivänvalon, niin, ennen kuin he heräsivät kohdussa, oli heidän kohtalokseen määrätty työskennellä maalla, josta heillä ei ollut mitään osuutta.

Silloinkin, kun mies on maissa, jäävät lähes kaikki työt Katrinalle, mutta hän ei valita. Työtä riittää enemmän kuin tarpeeksi, mutta palkkaa ei niinkään, sillä torpparin, saati mäkitupalaisen, asema on kurja.

”Se tekee yksitoista päivää. Ja niistä kapteeni on antanut minulle viisi munaa ja kaksi kappaa perunoita ja puoli naulaa voita. Ja kapteenska antoi minulle kaksi homeista leipää pyykistä. Minun täytyy saada maksu, markka päivältä kahdeksan päivän ajalta.”

Köyhyydestään huolimatta Katrina on arvonsa tunteva, omapäinen nainen, joka tarvittaessa panee kuriin jopa kylän mahtimiehet, arvonsa tuntevat ja etuoikeutetut kapteenit ja laivanvarustajat. Elämä on kovaa, mutta Katrina ei lannistu.

”Tämä on kai jotakin uutta, jota ihmiset taas ovat keksineet. Minun aikanani torpparit ovat ottaneet, mitä ovat saaneet, ja olleet iloisia.”
”Mutta me emme enää ole siitä iloisia. Mekin haluamme vähän määrätä.”

Salminen — aikansa kosmopoliitti, New Yorkissa tämän esikoisensa kirjoittanut — laajentaa yhden naisen kunnioitettavan elämäntarinan taitavasti väkeväksi yhteiskunnalliseksi romaaniksi, jonka lukemista suosittelen kaikille.

Hän oli ollut lähellä kuolemaa ja tiesi, että elämä oli hänelle rakkaampaa kuin koskaan. Niin, erityisesti tämä harmaa tölli nokisine liesineen ja kuluneine räsymattoineen ja pihamaan paljaine kallioineen sai hänen sydämensä sulamaan hartaaseen onneen. Hän oli kasvanut surun ja kivun läpi tämän kaiken yhteyteen ja juurtunut lopultakin Ahvenanmaan kallioiseen rantaan.

Klassikkohaaste 8

Tarukirja-blogissa lisää tietoa Kirjabloggaajien kahdeksannesta klassikkohaasteesta

Mainokset

Klassikkotuunaus ja Naistenviikko 2018 — Kate

William Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään (The Taming of the Shrew, noin 1594) on mestarin alkutuotaantoon kuuluva farssi, jonka suosiota näyttämöillä on vaikea ymmärtää. Muistan järkyttyneeni jo lapsena näytelmän kuuluisasta elokuvasovituksesta. Ajatus naisen alistamisesta miehensä alamaiseksi nälän ja väkivallan avulla on kaikkea muuta kuin hauskaa.

Anne Tyler vihaa Shakespearen teoksia, erityisesti näytelmää Kuinka äkäpussi kesytetään. Silti ja siksi hän on romaanillaan Äkäpussi (Johnny Kniga, 2018. Vinegar Girl, 2016; suomentanut Tarja Lipponen; 229 sivua) mukana Hogarth Pressin hankkeessä, jossa joukko nykykirjailijoita on päivittänyt Shakespearen tekstejä nykyaikaan eli kirjoittanut niihin perustuvia moderneja teoksia.

Tylerin Äkäpussi on sarjan ensimmäinen suomennos ja onnistuu minusta mainiosti. Väkivalta on karsittu pois, myötäjäiset vaihtuneet työviisumiin ja renessanssiajan Italia nykypäivän Baltimoreen. Fiksu ja suorapuheinen Kate on 29-vuotias nainen, joka lastentarhatyönsä ohella huolehtii omalaatuisen tutkijaisänsä taloudesta. Suloisesta pikkusisko Biancasta on tehty 15-vuotias Pupu-niminen pissis. Kosija on itäeurooppalainen tutkija Pjotr, jonka pestille isän tutkimusassistenttina olisi järjestettävä jatkoa.

Tämä äkäpussi on viihdyttävä lukukokemus, jonka kernaasti näkisin näyttämölläkin alkuperäiskamaluuden sijaan. Muiden sarjan teosten on määrä ilmestyä suomeksi vuosina 2018-2021. Toivottavasti niissäkin tuuletetaan ja tuunataan klassikoita yhtä reippaasti kuin tässä. Eniten odotan Margaret Atwoodin versiota Myrskystä.

Naistenviikon nimet:

  • 18.7. Riikka
  • 19.7. Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
  • 20.7. Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
  • 21.7. Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
  • 22.7. Leena, Matleena, Leeni, Lenita
  • 23.7. Olga, Oili
  • 24.7. Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Tuijatan Naistenviikkohaaste

naistenviikko-2018

Tuijatan klassikkotuunaushaaste

klassikkotuunaus_banneri

Minäkertojana sikiö

Ian McEwanin Pähkinänkuori (Otava, 2017; Nutshell, 2016; suomentanut Juhani Lindholm; 206 sivua) saattaa olla maailman ainoa romaani, jonka minäkertoja on syntymätön lapsi. Hän kertoo Shakespearen Hamletin tarinan uudesta näkökulmasta, kun syntymäänsä odottava poika seuraa juonittelua äitinsä kohdusta.

Kertojan kaunis mutta piittaamaton äiti Trudy on heittänyt runoilijamiehensä Johnin ulos tämän omistamasta arvokkaasta ja rapistuvasta lontoolaistalosta, ja ottanut sänkyynsä sivistymättömän lankonsa Clauden. Syntymätön lapsi kuulee äitinsä ja setänsä suunnittelevan Johnin murhaamista, mutta myös lapsen ”heivaamista”.

Koko asetelma on hullu, mutta tämähän onkin fiktiota. Voiko syntymätön lapsi jopa jotenkin vaikuttaa tapahtumiin? Vaikka tarina on hulvaton, on se myös vakava.

Pähkinänkuori on psykologinen jännäri, jossa on tiivis tunnelma ja runsaasti mustaa huumoria. Se on tuttua McEwanin aiemmista pahuutta käsittelevistä romaaneista, joissa tavalliset ihmiset tekevät rikoksia. Näennäisessä älyttömyydessään romaani on selkeä välityö, jopa hulluttelu, mutta samalla taitavan kirjailijan laatutyötä.

Charlotten esikoinen

Charlotte Brontë (1816–1855) ei eläessään löytänyt kustantajaa esikoisromaanilleen Professori (Tammi 2009). Vaikka Kotiopettajattaren romaanista tuli menestys, jäi esikoinen julkaisematta kirjailijan elinaikana.  Isossa-Britanniassa se julkaistiin postuumisti vuonna 1857; nyt teos on ilmestynyt myös suomeksi Inkeri Koskisen suomentamana ja esipuhumana.

Romaanin päähenkilö William Crimsworth matkustaa, huonojen konttoristikokemusten jälkeen ja erikoislaatuisen Hundsenin suosiollisella avustuksella ja yllyttämänäkin, Brysseliin etsimään työtä.

William palkataan poikakoulun englanninkielen professoriksi, kuten opettajia Belgiassa kutsutaan. Pian hän opettaa englantia myös naapurissa sijaitsevassa tyttökoulussa, ja joutuu jopa koulun kunnianarvoisan johtajattaren mahdollisesti romanttisten ajatusten uhriksi.

Rakkaus ja onni piilevät kuitenkin hieman toisaalla ja – tietysti – mutkienkin takana.

Professori ei yllä tyylillisesti eikä tarinanakaan Charlotte Brontën muun tuotannon tasolle, vaan on selkeästi vielä tyyliään etsivän ja tarinan kuljettamista opiskelevan kirjoittajan työtä. Nykylukijasta Professori voi tuntua hidassoutuiselta, jaarittelevalta ja epätasaiselta, sillä paikoin tarina junnaa paikoillaan ja paikoin taas ottaa ajallisesti suuriakin loikkia kuin huomaamatta.

Henkilöiden ajatuksia ja mielenliikkeitä kuvataan paljon, samoin niin moraalisia kuin taloudellisiakin pohdintoja. Tekoja ja toimintaa kuvataan sen sijaan vähemmän. Yllättävän paljon kiinnitetään huomiota myös henkilöiden ulkonäköön, josta tehdään sellaisia luonnetta ja kykyjä koskevia johtopäätöksiä, joita nykyään voi pitää vain ennakkoluuloina ja jopa rasismina; Brontën aikaan, kun mm. frenologia oli vielä tiedettä, moinen oli kuitenkin yleisesti hyväksyttyä ja suorastaan sivistynyttä.

William Crimsworth on hieman liian kuiva tapaus päähenkilöksi; tarinan mielenkiintoisin hahmo onkin hänen ystävänsä Hundsen, matkusteleva eksentrikko, joka sysii jahkailevaa Williamia liikkeelle. Miestä mielenkiintoisempi on myös kertomuksen sankaritar, jonka nimen kertominen tässä voisi harmistuttaa teitä, joilla on aikomus lukea Professori. Jätän siis juonipaljastuksen tekemättä.