Erittäin lupaava alku

En lue paljon tieteis- tai fantasiakirjallisuutta, mutta positiiviset arviot saivat onneksi tarttumaan uusien kotimaisten tekijöiden, Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen, Routasisaruksiin (WSOY, 2011), joka aloittaa 2300-luvulle sijoittuvan trilogian. Teoksen maailmassa ihmiskunta on lähestulkoon jo onnistunut tuhoamaan itsensä.

Teoksen nimi- ja kertojapäähenkilöitä ovat aikuistuvat Utu ja Marras, joista Utu on Laaksoon 2-vuotiaana adoptoitu tyttö ja Marras hänen kasvattiveljensä, joka on traagisten tapahtumien seurauksena lähtenyt Laaksosta. Utun erikoinen ominaisuus kuunnella ja ohjata koneita ja laitteita ei Laakson turvallisessa mutta tarkoin säädellyssä maailmassa ymmärrystä saa. Hän päättää löytää Marraksen ja karkaa.

Laakso on yksi Euraanian, eli sen, mitä Euroopasta on jäljellä sitten vuoden 2068 suuren terrori-iskun, erilaisista ideologisista yhteisöistä, joista kukin pyrkii selviytymään omalla tyylillään; esimerkiksi jäljellä olevaan tekniikkaan tukeutuen, luonnonmukaisuutta ja vaatimattomuutta arvostaen tai toisia riistäen. Kaikkia alueita yhdistää lisääntymisen ja vanhemmuuden voimakas sääntely. Lähes kaikki ihmiset steriloidaan ja lasten perimää valvotaan tarkasti. Muita kuin keinohedelmöitettyjä adoptiolapsia ei oikeastaan ole. Asuttujen alueiden lisäksi Euraaniassa on jättiläismäisiä kaatopaikkoja ja bioterrori-iskujen tuhoamia, elinkelvottomia alueita.

Routasisarukset on kunnianhimoinen ja personaallinen romaani, joka loistavasti kestää vertailun lajityyppien (dystopiat, fantasia, scifi) kansainvälisiin nimiin. Vaikka kirja löytyy kirjaston nuorten osastolta, suosittelen sitä lämpimästi myös aikuislukijoille.

Kieli on viimeisteltyä, kerronta sujuvaa ja henkilöhahmot kiinnostavia. Kertojanäkökulmien vaihtelu toimii loistavasti. Seikkailu yhdistyy saumattomasti pohdintaan yksilönvapaudesta, yhteiskunnallisista valtarakenteista, biotekniikan mahdollisuuksista ja uhista sekä globaalista eriarvoisuudesta.

Loppusilauksena fantasiagenrelle ominainen ennustus – muuttuvassa mystisyydessään – koukuttaa odottamaan seuraava osaa.

Hamassa vai lähitulevaisuudessa?

Maarit Verrosen romaani Karsintavaihe (Tammi, 2008) on dystopia, joka tapahtuu tulevaisuuden Suomessa. Aivan alussa teoksen päähenkilö Lumi saa tietää, ettei kuolekaan perinnölliseen sairauteen, ja alkaa suunnitella tulevaisuutta. Se on kuitenkin vaikeaa maailmassa, jossa on menossa karsintavaihe: säännöt muuttuvat jatkuvasti, kaikkea valvotaan, vain itseensä voi luottaa. Karsinnan jälkeen vain vahvimmat ovat elossa.

Karsintavaiheen maailma on tyly. Jaksamispillereiden voimin ihmiset tekevät työtä jopa 22 tuntia vuorokaudessa. Erilaisten ”kehittymistä edistävien” pillereiden syöttäminen lapsille on tavanomaista. Parempiosaiset asuvat aidatuissa, suojeluissa omakotitaloissaan, mutta köyhempi väki ahdetaan soluasuntoloihin, tai jopa asumislokeroihin. Ihmiset on luokiteltu värikoodeilla erilaisiin kasteihin, jotka ratkaisevat, millaisia töitä voi tehdä, missä saa asua ja kulkea, kenet on lupa tavata, mistä voi ostaa ruokansa. Kaikkein heikoimmilla ovat oranssit ja punaiset, joilla ei ole juuri muita vaihtoehtoja kuin työ friikkibordellissa tai lääketehtaan koe-eläimenä. Kaikki eivät lähde ikäviin töihin vapaaehtoisesti, vaan ihmisiä katoaa jatkuvasti valtavia määriä sekä fyysisesti että kaikista rekistereistä. Silti (tai siksi?) monilla on seurantasiru niskassaan.

Verrosen kirja on hyytävän hyvää luettavaa. Kirjan tunnelma on painostava ja painajaismainen, vaikkei yhdelläkään yksityiskohdalla mässäillä, vaan kaikki kerrotaan tyyneen toteavaan sävyyn. Lumille mikään maailmassa ei ole yllätys tai järkytys, sillä kaikki – aivan kaikki – on mahdollista. Onneksi myös jonkinlainen onnen tavoittelu on mahdollista. Lumi on onnekseen turvallisuusluokitukseltaan vihreä, alhaisesta D-tason työntekijäluokituksestaan (siivous- ja purkuhommia) huolimatta. Hänenlaisensa voi vaivihkaa tehdä huomioita, saada tietoja, huomata jonkin muutoksen ajoissa, sopeutua. Tässä yhteiskunnassa kapinointi on toivotonta.

Verrosen tulevaisuuskuva on pelottavan uskottava, osittain nähtävissä nykymaailmanmenon loogisena, ja siksi niin pelottavana, seurauksena; osittain vaikeammin luultavaa, mutta silti mahdollista. Raskas, vakava, tärkeä teos.