Tuli kulje kanssani

Marianne Peltomaa kuuluu suomalaisten dekkaristien kärkijoukkoon. Neljäs romaani rikoskonstaapeli Vera Gröhnin ja komisario Heimo Partasen tutkimuksista pureutuu paitsi tuhopolttoihin myös ihmisten välisiin valtapeleihin terävästi havannoiden ja tämän maailman arjessa eläen.

Ja minä irrotan sinusta kaiken kuonan (Schildts, 2011; , Och jag skall avlägsna din slagg, suom. Salla Simukka) teoksen nimenä viittaa raamatunlausesitaatteihin, joita Vera Gröhn alkaa saada postitse työpaikalleen. Liittyvätkö ne eri puolilla pääkaupunkiseutua tapahtuneisiin lukuisiin erilaisiin tuhopolttoihin ja jos, niin vakaviinko, jotka vaativat ihmishenkiä, vaiko roskiksenpolttokolttosiin?

Kun Kruununhaassa menehtyy hurjasti edenneessä palossa pariskunta koirineen, Vera siirtyy väliaikaisesti poliisin tuhopolttoryhmään. Ovatko sitaattiviestit henkilökohtaisia? Mitä Veralta jää huomaamatta?

Säntillinen palomies Aarno Metso on huolissaan autoporukkansa jäsenestä Niklaksesta, joka ei näytä toipuvan palopaikkakokemuksistaan. Ongelmia on myös 14-vuotiaalle Jennalla, joka ulkoilutti palon uhrien koiraa näiden tehdessä pitkää päivää kustantaakseen taidekokoelmansa kartuttamisen. Pariskunnan kummankaan osapuolen sukulaiset eivät suuremmin näytä surevan. Mitä paljastuu uhrien moitteettomalta vaikuttaneen elämän kulissien takaa? Ja mitä tarkoittavat palossa menehtyneen miehen viimeiset sanat palamaan syttyneestä salaatista?

Romaani on tiivistunnelmainen ja sen henkilöissä on särmää. Juoni etenee loogisesti ja tapahtumien kuvaus on luontevaa. Ennalta-arvattavuuksilta ja kliseiltä vältytään. Oivallinen rikosromaani.

Kuolemaa Kiirunassa

Åsa Larsson kirjoittaa rikosromaaneja, jotka sijoittuvat Pohjois-Ruotsiin, paikkoihin, joissa puhutaan paitsi ruotsia myös meänkieltä, ja joissa monilla ihmisillä on suomenkielinen nimi.

Kunnes vihasi asettuu (Otava 2008 ) on neljäs romaani, jonka pääosassa on kiirunalaislähtöinen, Tukholmassa uransa luonut, juristi Rebecka Martinson, joka sarjan aikana on kokenut todella kovia ja työskentelee nyt syyttäjänä Kiirunassa ja yrittää pitää yllä etäsuhdetta ex-pomoonsa. 

Romaanin joissakin luvuissa kertojaminänä on rikoksen uhri, sukeltamassa ollut nuori nainen, jonka paluun jään alta murhaaja on julmasti estänyt. Larsson kirjoittaa kuolleita henkilöiksi kirjoihinsa tuomatta niihin kuitenkaan välttämättä mitään yliluonnollista; ainakaan vastoin lukijan tahtoa. Mutta kukaan ei ehkä tutkisi tätä hukkumisonnettomuudeksi luultua tapausta tarkemmin, ellei vainaja tunkisi itseään ihmisten uniin.

Larsson kuljettaa tarinaa oikein sujuvasti; antaa mukavasti erilaisia vinkkejä matkan varrella; paljastaa pikkuhiljaa paloja menneisyydestä, joka voi selittää nykyisyyttä. Alusta asti on selvää, että kaikki juontuu sota-aikaan asti, ja että Krekulan perheellä ja kuljetusliikkeellä on jotakin tekemistä tapahtumien kanssa. Mutta miten, millaisten tapahtumaketjujen kautta ja miksi? 

Myös henkilökuvauksessa Larsson on hyvä. Tyylissä sekoittuvat hurmaavalla tavalla realismi ja surrealismi. Hän kirjoittaa runollisesti – erityisesti kuvatessaan pohjoista luontoa ja maisemaa – ja samalla karusti, kaunistelematta – erityisesti kuvatessaan ihmisten julmuutta, ahneutta ja muita alhaisia tunteita. Silti hänen teoksissaan myös pahoilla on pehmeä puolensa, arat kohtansa. Eikä kukaan hyvistä ole lumivalkoinen. 

Sanna Mannisen suomennos on pääosin hyvää työtä, mutta sitä jäin miettimään, miksi hän päätyi verbiin kylpeä kertoessaan eksentrikko-naturisti-erakon ympärivuotisesta jokapäiväisestä joessa tai järvessä pulikoinnista; olkoonkin, että ruotsiksi sana on bada, sanoisin itse ukon uineen tai käyneen uimassa. Lillukanvarsia, tiedän sen.