Avainsana-arkisto: Kokko Tatu

Canthin nahkoissa

Kirjabloggaaja (KB) ja kirjastoammattilainen (KA) keskustelevat Tatu Kokon romaanista Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos, 2019; 370 sivua):

KB: Kirjan päähenkilö on 26-vuotias Vilja, joka työskentelee kirjastonhoitajana Kuopion kaupungin kirjastossa.

KA: Tai ehkä hän kuvittelee niin?

KB: Ai kuvittelee? Kirjassahan kerrotaan, miten hän menee töihin, hakee kirjavaunun ja hyllyttää kirjoja. Yhdessä kohtauksessa hän hakee tietokannasta jotakin.

KA: Hän on opiskellut kirjastonhoitajaksi Tampereen yliopistossa ja silti hän vain hyllyttää. Ehkä hän on tukityöllistetty? Tai työkokeilussa?

KB: Miten niin? Mitä tarkoitat? Hänhän rakastaa kirjoja ja kirjastoja.

Kirjasto on temppelini.
Ilman kirjoja ei ole jumalia, ei aikaa, ei mitään.
Kuopion pääkirjasto on minulle erityisen pyhä. Se on ollut aina lähellä sydäntäni. Olen viettänyt sen katveessa suurimman osan elämästäni.

KA: Sepä se. Hänen suhteensa kirjastoon ei ole ammatillinen eikä häntä kuvata tekemässä kirjastonhoitajan tehtäviä. Hänellä on mielenterveysongelmia ja vahva mielialalääkitys. Hän joko leikkii olevansa kirjastossa töissä tai on siellä jonkinlaisena apulaisena, ei akateemisesti koulutetun ammattilaisen tehtävässä.

KB: Vaihdetaan aihetta. Hän harrastaa kirjallisuudentutkimusta. On varmaan opiskellut kirjallisuustiedettä tai kotimaista kirjallisuutta informaatiotutkimuksen sivuaineena. Sellainenhan on yleinen yhdistelmä.

KA: Totta. Minulla oli pääaineena yleinen kirjallisuustiede ja yhtenä sivuaineena silloinen kirjastotiede ja informatiikka, nykyinen informaatiotutkimus. Valmistuin vuonna 1990. Vilja elää nykyajassa ja täyttää kirjassa 27-vuotta, eli hän on opiskellut aika äsken 2010-luvulla, aivan eri ajassa ja maailmassa kuin minä.

KB: Hän vaikuttaa aika maaniselta tutkijalta, leikkelee (kirjaston!) kirjoja ja kiinnittää leikkeet kotinsa eteisen seinälle, jossa hänellä on työpöytä. Ihmettelin, miksi eteisessä, eikä omassa huoneessa.

KA: Ehkä oma makuuhuone on liian pieni. Viljahan asuu vanhassa kerrostalossa sisarensa ja tämän miehen kanssa. Ehkä Viljan huone on pikkuiruinen palvelijankoppero. Tutkimustyö eli Canthin lukeminen ja Canthista lukeminen vie Viljan kuitenkin hyvin syvälle tutkimuskohteensa syövereihin, suorastaan tämön nahkoihin.

KB: Niin, siinä vaiheessa, kun hän päättää jättää psyykenlääkkeensä ottamatta ja lähtee kesäöiseen Kuopioon sen patsaiden seurassa.

KA: Ihmiset, jos päätätte jättää lääkkeenne ottamattaa, älkää tehkö näin:

Minä tyttö se vetelin iltalääkkeet muutama tunti sitten vessanpöntöstä alas.

KB: Miksi? Hänhän halusi, ettei Camilla-sisko, jonka luona hän asuu, saa tietää, vaan luulee, että hän kiltisti nielaisee lääkkeensä.

KA: Vieköön salaa apteekkiin. Niissä on sitä varten sellaiset säiliöt. Vessasta saa vetää alas vain jätöksiään ja vessapaperia. Ihmisten nielemienkin lääkkeiden sisältämiä aineita päätyy liikaa viemäriin, jopa tuhansia erilaisia lääkekemikaaleja, ei sinne tarvitse vielä käyttämättömiäkin lääkkeitä työntää. Jätevesien puhdistus on Suomessa tehokasta, mutta silti! Jäämät kiinnittyvät lietteeseen tai biohajoavat, mutta osa aineista päätyy vesistöön. Kai nyt kaikki ovat lukeneet huumausainejäämistä eri kaupungien vesissä?

KB: Älä ota fiktiota noin vakavasti! Vaikka itse kyllä ihmettelin joitain sanavalintoja kuten tätä:

Hänellä oli sininen t-paita ja farkkushortsit, ei vyötä. Jalassa kuluneet läpökkäät. Kaupungin hellekeliin sopiva varustus. Ikää ehkä parikymmentä. Sitä on vaikea arvioida toisrotuisesta.

KB: Sanan rotu käyttö ihmisestä särähti pahasti korvaan. Unesco suositteli jo vuonna 1950 rotu-käsitteestä luopumista ihmisistä puhuttaessa. Nykyisin käytetään tällaisesta sanaa rodullistaminen. Käsittääkseni on olemassa ihmisrotu Homo sapiens, joten oliko tämä henkilö kenties Homo neanderthalensis tai homo heidelbergiensis taikka kenties keiju, peikko tai haltia?

KA: Ei ole, vaan intialaistaustainen ja uskonnoltaan sikhi. Eikö olisi voinut kirjoittaa vaikka etnisesti toisesta tai erikulttuurisesta? Kerta vielä menisi, mutta se toistui:

Paikkansa jo vakiinnuttaneet muunrotuiset ovat joutuneet ahtaalle, kun pakolaiset ovat tulvineet Eurooppaan suurin odotuksin.

KB: Palataan kirjastoon. Vieläkö siellä hyssytellään?

KA: Ei minun kirjastoissani, mutta Viljan kyllä:

Minua hengästyttää tämä pitkä puheenvuoro, jollaista en olisi koskaan kuvitellut voivani käydä tuntemattoman miehen kanssa. En varsinkaan kirjastossa, jossa suut pidetään kiinni.

KA: Vanhanaikaista, hieman hellyttävää, jossain määrin ärsyttävää.

Hän haluaisi ehkä huutaa minulle jotakin, mutta tietää, ettei se olisi sopivaa tässä ympäristössä. Ei kirjastossa, joka on hiljaisuuden ja mietiskelyn, lukemisen ja rauhoittumisen pyhä retriitti, paikka jossa pelkkä vaimea yskiminen herättää paheksuntaa ja pientäkin kolahdusta mulkoillaan närkästynein ilmein.

KA: Useimmat kirjastoissa työskentelevät eivät pidä työpaikkojaan pyhinä. Eivät ne meille ole retriittejä, vaan työpaikkoja. Puhumme, saatamme yskiäkin. Miten asiakaspalvelukaan onnistuisi, jos ei voisi puhua ääneen? Taikka tapahtumat?

KB: Ehkä Vilja ei pidä siitä, että kirjastossa on tapahtumia?

KA: Tai kirjailija?

KB: Mitä ajattelet tästä?

Vanhempani ajattelivat, että heitin elämäni hukkaan hankkiutumalla niinkin turhaan ammattiin kuin kirjastonhoitajaksi. Kirjojen kanssa pelaaminen ei ollut eikä ole heidän mielestään oikeaa työtä, ei oikeaa tekemistä, sellainen pölyisten opusten järjestely paikasta toiseen.

KA: Kaipa tuo ”pölyisten opusten järjestely” on Viljan vanhempien mielikuva. Viljan (jos hän on kirjastossa töissä eikä vain kuvittele olevansa) luulisi tietävän, ettei kirjastonhoitajan ammatti ole ”kirjojen kanssa pelaamista”.

KB: Lopetetaan työnkuvan käsittely. Jokainen lukee kirjoja suhteessa omaan taustaansa ja tietämykseensä. Varmasti vaikkapa psykiatri lukee tätä toisin kuin me. Mitä ajattelit Leena Lumin henkuttamasta erotiikasta?

KA: En ihan samalla tavalla hullaantunut, muttei se mitenkään vaivaannuttavaakaan ollut niin kuin joskus.

KB: Vaivaannutko siis kirjallisesta erotiikasta?

KA: En, jos se on kirjoitettu hyvin. Mutta aika usein se on epäluontevaa, huvittavaa tai kömpelöä. Tässä ei ollut. Se sopi kirjan kokonaisuuteen.

KB: Muttei ollut kirjassa minusta parasta. Pidin eniten siitä, kun Vilja kulki patsaiden kanssa öisessä Kuopiossa.

KA: Minä myös, ja siitähän kirjan nimikin tulee. Vilja on silloin onnellisimmillaan, koska hän on vapaa. Entäs rakkaustarina?

KB: Siinä on Romeo ja Julia -piirteitä. Kummankaan vanhemmat eivät näytä olevan valmiita hyväksymään lapsensa rakastettua.

KA: Ja syitä riittää: uskonto, etninen tausta, kulttuurierot, Viljan sairaus…

KB: Ja Viljalle seksin odottaminen avioliittoon! Hauskasti kirjailija on tuonut sen asian käänteisenä nykypäivään. Canthin aikanahan vallitsi kaksinaismoraali, jonka mukaan naisten piti mennä neitsyinä naimisiin, mutta miehillä sai, ehkä jopa piti olla, seksikokemuksia ennen avioliittoa, ehkä sen sivussakin. Käytännössähän se tarkoittaa prostituution hyväksymistä, elleivät miehet ole toistensa kanssa.

KA: Eikä Canthilla ollut tasa-arvoa kannattavana naisena, ennen ehkäisyn keksimistä, muuta vaihtoehtoa kuin kannattaa siveyttä molemmille sukupuolille. Nainenhan joutui hirveään pulaan, jos tuli raskaaksi eikä ollut naimisissa. Miehille siitä ei seurannut mitään.

KB: Olet oikeassa. Meidän ajastamme on turha tuomita sitä tiukkapipoisuudeksi.

KA: Kummankin vanhempien luona miniä-/vävykokelasta kohdeltiin kyllä niin huonosti, että se meinasi mennä komiikan puolelle.

KB: Tragikomiikkaa. Onneksi Viljalla on kannustava Pette-setä, kirjan mukavin ihminen.

KA: Ehdottomasti. Jos jonkun kirjan henkilöistä haluaisin tavata, niin hänet. Mitä ajattelet maagisrealistisuudesta? Viljan sulautumisesta Minna Canthiksi, aikamatkailusta Canthin aikaan?

KB: Hienosti ne kohtaukset on mielestäni kirjoitettu. Ne kuvaavat hyvin Viljan mielenmaisemaa ja sitä, miten syvästi hän kokee ja eläytyy silloin, kun ei ota lääkkeitään tai ottaa vain osan niistä.

KA: Eli on ”hullu”, sekaisin, psykoosissa. Kokonaisuutena siis kelpo romaani?

KB: Enemmänkin! Alkuvaikeuksien jälkeen lähes ahmin. Ja sinusta?

KA: Kokonaisuus kelpaa kyllä oikein hyvin minullekin. Hienoa työtä.

Poikkeus: Tuulevin lukublogi sai kirjan numeroidun kappaleen 17/75 kirjailija-kustantajalta Icasos-kustantamon kolmen romaanin julkistamistilaisuudessa.

Kirjallinen nuotiopiiri* Kuopiossa

Suomen Kirjailijaliitto järjestää osana 120-vuotisjuhlavuotensa ohjelmaa kirjailijan ammattiin syventyvän tapahtumasarjan viidellä paikkakunnalla, joista yhdeksi oli valikoitunut Kuopio. Tiistai-iltana 28.3.2017 vietettiin VB-valokuvakeskuksessa Kuopiossa pääsymaksutonta kirjallisuusiltaa otsikolla Miten kirjani ovat syntyneet. Tilaisuus kodikkaan puutalon hämärästi valaistussa näyttelysalissa oli tunnelmallinen ja ilmapiiri välitön.

Tilaisuuden avasi liiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen. Kirjailijavieraina olivat Jyrki Heikkinen, Virpi Hämeen-Anttila ja Tatu Kokko sekä tilaisuuden juontanut kirjailija Paula Havaste. Illan ajatuksena oli raottaa luovan työn prosesseja ja siinä onnistuttiin hienosti.

Vainosen avattua tilaisuuden Havaste haastatteli kirjailijakollegoitaan ja aloitti kysymällä, miten ja missä ja miksi ihmeessä ne kirjat oikein syntyvät. Runoilija, sarjakuvantekijä ja kuvataiteilija Heikkinen korosti siitä, miten sanan ja kuvan liitto pelkistää ja tiivistää ilmaisua; Kokko tunnusti, että tuntuu alastomalta olla livekirjailija, joka avaa keskeneräisen tekstinsä lukijoilleen, vaikka se samalla innostaa jatkamaan eteenpäin; Hämeen-Anttila kertoi tutkijana tekevänsä paljon taustatyötä, jota pitää hauskana; Havaste paljasti päättäneensä jo nelivuotiaana ryhtyvänsä kirjailijaksi ja pitää kirjailijuutta todella hienona hommana.

Heikkinen luki pari katkelmaa juuri ilmestyneestä kuvallisesta pitkästä runoelmastaan Hietasalo (Poesia, 2017), Kokko luki kohtauksen nuortenkirjasta Rob McCool ja Krimin jalokivi (Icasos, 2015) ja Hämeen-Anttila muutamaan kappaleen viimeisimmästä romaanistaan Villa Speranza (Otava, 2017).

Kirjailijoita oli pyydetty tuomaan mukanaan jokin kirjoittamisprosessiin liittyvä esine. Havaste mainitsi kännykän, koska se on myös sanelukone, jolla voi tehdä muistiinpanoja vaikka autolla ajaessa, jolloin ei voi kirjoittaa muistikirjaan. Hämeen-Anttilan esine on vanha ipod, jolla hän kuuntelee musiikkia kirjoittaessaan: Jokaisella hänen kirjallaan on oma musiikkinsa, joka auttaa häntä tekstiä editoidessa muistamaan kirjoitetun tekstin tunnelman. Kokolla oli mukanaan isältä peritty klaffipöydän levy, jonka päällä hänellä on läppäri kirjoittaessaan sängyssä — ”pöydän jalkoina” toimivat Fakta-tietosanakirjan osista kootut pinot eli kaikki perustuu faktoille. Heikkisen esine on pienenpieni muovinen hahmo, jota hän pitää pöydällä työskennellessään: mies/sotilas voimakkaassa etukenossa on silloin samassa tilassa mutta eri todellisuudessa kuin hän.

Lopuksi oli vielä aikaa yleisön kysymyksille. Aluksi kysyttiin pohjimmaista syytä kirjoittaa. Kokko ei pääse tarinasta eroon muuten kuin kirjoittamalla, Heikkinen etsii järjestystä, Hämeen-Anttila on kokonainen silloin kun kirjoittaa, se tuo tarpeellisuuden tunteen, kun kerätty ”turha tieto” muuttuu relevantiksi. Kysymyksiä tuli myös luottolukijoista. Havaste ei anna kenenkään muun kuin kustannustoimittajan lukea keskeneräistä, Kokolla vaihtelee kaikille avoimesta prosessista alkaen, Heikkisen luottolukija on puoliso, mistä hommasta taas Hämeen-Anttilan puoliso on helpottuneena päässyt eroon esikoisteoksen julkaisemisen jälkeen. Vielä ennätettiin keskustella kirjallisuuden kielestä ja henkilöhahmojen rakentumisesta ennen kuin oli aika päättää lämminhenkinen kirjallinen ilta.

*Tatu Kokolle kiitos otsikosta.

Kahden maailman kohtaaminen

Heinäkuun päivä (Icasos, 2013; 255 sivua + sound-track-cd) on Tatu Kokon historiallinen kesäromaani, jossa eletään kahdella aikatasolla — vuosina 1891 ja 1966 — ja joka jakautuu kahteen osaan. Kahden aikatason limittäminen onnistuu hienosti. Ensimmäinen osa on positiivinen ja toiveikas, toinen synkempi, jopa ahdistava.

Pidin ensimmäisen osan valoisuudesta ja kirkkaudesta enemmän kuin jälkimmäisen raadollisuudesta. Innoituksensa teos on saanut Eero Järnefeltin maalauksesta.* Kertomus alkaa vuodesta 1966, jolloin nuori helsinkiläistoimittaja Jarmo tulee Muuruvedelle tutkimaan Eero Järnefeltin maalaukseen liittyvää salaisuutta. Hän haastattelee vanhaa Hannaa, joka on ollut kymmenvuotias tavatessaan niin Järnefeltit, Ahot kuin Sibeliuksetkin kotikylässään.

Vuoden 1891 tapahtumissa Hanna ja Aku-serkku ovat parhaita ystävyksiä, jotka viettävät päättymättömän oloista, suloista lapsuuden kesää, haaveilevat tulevaisuudesta, käyvät Kuopion laulujuhlilla ja pääsevät kuokkavieraiksi suomalaisen taiteen kultakauden parhaimmiston kesänviettoon. Sittemmin kova kohtalo murskaa nuorten kaikki haaveet. Rakkaustarina on traaginen, lähes julma.

Kokonaisuus on toimiva: maisema elää, ihmiset tulevat tutuiksi, tunteet heräävät, kohtalot koskettavat. Taustan tarinalle luo kirjailijan perehtyneisyys historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, jotka eivät tässä tarinassa ole puisevia akkoja ja ukkoja kansakunnan kaapin päällä, vaan eloisa ja taiteellinen joukko nuoria intomieliä.

Mainittakoon, että sain kauniskantisen kirjan kirjailijalta itseltään valtakunnallisessa bloggaajatapaamisessa Kuopiossa heinäkuussa 2016. Siitä ovat kertoneet ainakin Amma, Arja ja Kirsi.

*Järnefeltin (1863-1937) teos Maisema Pohjois-Savosta voitti valmistuttuaan ensimmäisen palkinnon valtion maisemamaalauskilpailussa vuonna 1891. Vuonna 1930 Viipurin taidemuseon sai lahjoituksena maalauksen Heinäkuun päivä, joka muistutti voittoteosta, mutta yksityiskohdat erottivat teokset toisistaan. Maisema Pohjois-Savossa -maalauksessa on kaksi lasta synkän, tummasävyiden taivaan alla. Heinäkuun päivä kuvaa syrjäseudun kaski- ja vaaramaisemaa, jossa kiintopisteenä on poika. Ajan myötä tässä maalauksessa havaittiin värimuutoksia ja pojan vieressä istuvan tytön hahmo paljastui. Tarkemmat tutkimukset vahvistivat, että kyseessä on sama teos. Järnefelt oli muuttanut maalausta alkuperäistä valoisammaksi ja maisemaa avarammaksi. Teos tunnetaan myös nimellä Kaskimaa. (Lähde: Wikipedia)

Myös Amma piti tästä.