Tuntemattomat naiset

Toinen tuntematon (WSOY, 2017; 376 sivua) on Johanna Catanin ja Lari Mäkelän toimittama kahdenkymmenenkahden kirjoittajan — Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Venla Hiidensalo, Mikko Kalajoki, Katja Kettu, Tommi Kinnunen, Tapio Koivukari, Juha-Pekka Koskinen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Taina Latvala, Jenni Linturi, Laura Lähteenmäki, Mooses Mentula, Inka Nousiainen, Riikka Pulkkinen, Niina Repo, Minna Rytisalo, Petri Tamminen, Tuula-Liina Varis ja Hanna Weselius — novellikokoelma, jossa nykykirjailijat ovat tarttuneet Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) vähäisiin naishahmoihin kertoakseen vaimoista, äideistä, rakastetuista, lapsista, sisarista, naapurintytöistä, ystävistä, lotista, petroskoilaisnaisista…

Tekstit ovat ikään kuin vastaus Väinö Linnan romaanille, mutta myös sen tulkintaa ja soveltamista. Ehkä voidaan puhua jopa fanifkitiosta? On luultavasti hyvä olla ennen tätä tuntemattomansalukenut, mutta toki voi käydä niinkin päin, että tämä kokoelma saa kiinnostumaan Linnan tekstistä. Itse ajattelin lähiaikoina lukea Sotaromaanin (2000), joka on Tuntemattoman sotilaan lyhentämätön versio.

Jokaista novellia edeltää lainaus Tuntemattomasta sotilaasta, joten lukija tietää, kenet (ja missä tilanteessa) kirjailija on ottanut novellinsa lähtökohdaksi. Novellit ovat luonnollisesti tyyliltään ja lähestymistavaltaan hyvinkin erilaisia niin kuin kirjoittajansakin. Joitakin tosin yhdistää yksi hahmo: kävellen tai polkupyörällä lähestyvä pappi mustassa asussaan tulossa tuomaan surusanomaa.

Jokaisen lienee helppo löytää näistä kertomuksista itselleen ainakin yksi mieluinen. Minua teksteistä koskettivat eniten Sirpa Kähkösen ”Kesän 1939 poutapilvet”, Tommi Kinnusen ”Nuku nurmelle hyvälle”, ja Laura Lähteenmäen ”Tummuva vihreys”. Entä sinua?

 

 

 

Rikosten aikaa

Luin loppuvuodesta 2016 viisi Crime Timen kustantamaa kotimaista rikosromaania.

Pikku enkeli (213 sivua) näyttää kannen perusteella nuortenkirjalta, muttei ole. Se on tuotteliaan Tapani Baggen uuden Elvira Noir -sarjan aloitusosa. En oikein ymmärrä, miksi Loviisasta on pitänyt tehdä Elvira, mutta sen nimisessä pikkukaupunsissa komisario Sundman kumppaneineen — jotka menivät mielessäni aluksi keskenään jotenkin sekaisin — selvittää nuoren tytön surmaa. Perusjännittävä ja ihan sujuva, mutten mitenkään erityisen mieleenpainuva dekkari. Kirjan nimen todellinen merkitys selviää varsin ovelasti vasta aivan lopuksi.

Helmikuun kylmä kosketus (244 sivua) on JP Koskisen kaksitoistaosaiseksi suunnitellun Murhan vuosi -sarjan toinen osa. En ole lukenut ensimmäistä, muttei se haitannut hämeenlinnalaisen yksityisetsivätoimiston tutkimuksiin tutustumista. Kaupunginjohtajan poika siepataan, mutta pojan vanhemmista etenkin äiti, kaupunginjohtajan vaimo, haluaa hoitaa asian ilman poliisia. He palkkaavat yksityisetsivä Arosuon selvittämään sieppausta ja tarvittaessa toimittamaan lunnaat. Tapaus haiskahtaa, mutta kelpaa; ei firmalla liikaa töitä ole. Kertojana on Arosuon apulainen ja sisarenpoika (ei veljen- niin kuin takakansi väittää), joka on varsin vastahakoinen yksityisetsivä. Juttu etenee hitaanlaisesti eikä jännitystä pääse missään vaiheessa kunnolla syntymään, vaikka ainekset siihen ovatkin lupaavat. Koskinen tuntuu kirjoittavan enemmän Hämeenlinna-kuvausta ja päähenkilön mielenmaisemaa kuin rikosromaania. Taitavan kirjoittajan hieman tylsäksi jäävä teos.

Kotimaisen nuorten- ja viihdekirjallisuuden niminainen Tuija Lehtinen debytoi dekkaristina Erja Revon tutkimuksia -sarjan aloittavalla teoksella Väärä vainaja (218 sivua). Varhaiseläkkeelle juuri jäänyt moottoripyöräilevä rikospoliisi Erja Repo selvittelee äitinsä kuolinpesää. Hän tapaa siinä yhteydessä lapsuudenystävänsä tyttären Jennin, joka uskoo kummitätinään tuhkatun väärän vainajan. Erja suostuu vastahakoisesti tutkimaan epäilyttävää tapausta. Kokeneen kirjailijan laatima juoni on kummallisen ylimonimutkainen ja jotenkin tunkkainen. Minusta kirjassa ei ole jännitystä oikein nimeksikään. Tämän perusteella en jaksa ilahtua Lehtisestä dekkarikirjailijana. Sarjan nimihenkilöstäkään ei kerrota riittävästi eikä kiinnostavasti siihen, että jatko-osa jaksaisi isommin innostaa.

Rikoksen evankeliumi – Uhraus (211 sivua) on Harri Nykäsen synkkä aloitus tarinalle vankilanjohtajaisän ja vankilapsykologiäidin poikanelikosta, joka on nimetty evankelistojen mukaan. Ankara kasvatus ja vankilaympäristö kasvupaikkana ovat vieneet poikia eri suuntiin: vanhimman verotarkastajaksi, toisen rikolliseksi, kolmannen psykiatriksi ja nuorimman… Yllätyskö? Minä en yllättynyt, veljet kyllä. Kiehtova, mutta mielestäni turhankin synkkäsävyinen tarina, jonka jakamista kahteen osaan en näe perusteltuna. Kiinnostava rikostarina siis jatkuu.

Kaikki mikä kiiltää (287 sivua) on Christian Rönnbackan viides Antti Hautalehto -dekkari, mutta minulle ensimmäinen tutustuminen kirjailijaan ja hänen hahmoihinsa. Tapahtumapaikkana on kesäinen Porvoo ja aihepiirinä huumerikokset. Keskusrikospoliisi on kansainvälisen rikollisliigan jäljillä ja tarkkailee porvoolaisia puolisyrjäytyneitä nuoria, jotka näyttävät kuluttavan muun muassa matkusteluun enemmän rahaa kuin nostavat tukia. Sitten kaksi nuorta katoaa ulkomaan keikalla KRP:n tutkasta. Porvoon poliisin on yhdistettävä voimansa krp:n kanssa jäljitettävä heidät ennen kuin huumeliiga löytää ja tappaa. Vauhtia, väkivaltaa ja vaarallisia tilanteita riittää, mutta tyyli on kevyt vakavasta aiheesta huolimatta. Viihdyttävä dekkari.

—-

Poikkeus: Kustajantalle kiitokset kirjoista.