Koulunpihan Othello

Tracy Chevalier on mielestäni tehnyt mainion ratkaisun sijoittaessaan Shakespearen petos- ja mustasukkaisuustragedia Othellon koulumaailmaan. Yksitoistavuotiaiden toimintana teoksen henkilöiden suoraviivaiset oletukset ja heidän ”suhteidensa” äkkikäänteet vaikuttavat uskottavammilta kuin, jos henkilöt olisivat aikuisia.

Ajallinen sijoittaminen 1970-luvulle selittää tietenkin sen, ettei nykyteknologiaa käytetä, vaan ”nenäliinajuonen” korvaa ”penaalijuoni” ja myös sen, että ghanalaisen diplomaatin poika Osei Kokote on washingtonilaisen esikaupunkikoulun ensimmäinen musta oppilas. Hän tietää tarvitsevansa välittömästi liittolaisen, sillä koulua on vaihdettu usein ja monessa maassa.

Onneksi ja epäonneksi suosittu Dee ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Valitettavasti koulun kiusaaja ja kiristäjä Ian ei kestä orastavaa ystävyyttä, vaan päättää tuhota sen. Hyvätapainen Osei pitäisi mielellään matalaa profiilia, mutta se on vaikeaa, kun Ian lietsoo juonillaan paitsi nuorten tunteita myös opettajien ei-niin-piilevää rasismia.

Uusi poika (Johnny Kniga, 2021; New Boy, 2017; suomentanut Natasha Vilokkinen; 214 sivua) on uusin suomennos Johnny Kniga Shakespeare -sarjassa (Hogarth Shakespeare). Jago muuntuu ilkeäksi Ianiksi, Desdemona on kiltti Dee, palvelusneito Emilia kääntyy ystävä Mimiksi ja kurtisaani Bianca levottomaksi Blancaksi. Eivät shakespeareläisiin rooleihin istutetut lapset kenties täysin vakuuttavia ole, mutta mielestäni tarina toimii. Tämän voi antaa nuorenkin luettavaksi. Uponnee paremmin kuin alkuperäinen Othello, Venetsian mauri, jonka voi lukea Cajandernin suomennoksena vaikka tästä ja jonka ovat suomentaneet myös Yrjö Jylhä ja Matti Rossi.

Kaikki viisi näytöstä tapahtuvat Osein ensimmäisenä koulupäivänä: ennen koulun alkua, aamupäivän välitunnilla, lounastunnilla ja iltapäivän välitunnilla sekä koulun jälkeen. Juoni etenee pelottavan tehokkaasti koulunpihan naruhyppelyn ja pallopelien keskellä. Näytelmän lopun tuntien mietin silti koko ajan, onko kirjailija mahdollisesti päättänyt jättää lopun avoimeksi.

Shakespearea sanotaan ajattomaksi, mutta tarkoittaako se, että hänen näytelmiään (ja niihin perustuvia oopperoita) voi esittää vuosisadasta toiseen, vai että hänen tuotantonsa voi sijoittaa mihin aikaan tahansa? Ehkä molempia.

Chevalierin Uusi poika on lukemistani sarjan romaaneista suorin toisinto. Lue myös mitä kirjoitin Margaret Atwoodin Myrsky-tulkinnasta, Howard Jacobsonin Venetsian kauppias -versiosta, Anne Tylerin Äkäpussi-mukaelmasta ja Jeanette Wintersonin Talvinen tarina -sovituksesta. Edward St. Aubynin Mediamoguli (Kuningas Lear) ja Jo Nesbøn Macbeth odottavat lukupinossa. (Gillian Flynnin Hamlet ei ilmeisesti ilmesty ollenkaan ja sarjan nettiosoitekin on kaapattu animekäyttöön!)

Dekkariviikko 2018: 6 — Teinitytön häpeä

Hämärän tyttö (Otava, 2018; Skymningsflickan, 2015: suomentanut Anja Meripirtti; 460 sivua) on Katarina Wennstamin neljäs romaani, jonka pääosissa ovat poliisi Charlotta Lugn ja asianajaja Shirin Sundin. Tukholmaan sijoittuva sarja pureutuu yhteiskunnan kipupisteisiin jännityskirjallisuuden keinoin.

Charlotta on sairauslomalla ja kuulee joka yö asuintalonsa naapuriasunnosta epätoivoista huutoa. Sattumalta hän pääsee juttelemaan epätoivoaan julkihuutavan teinitytön kanssa ja kiinnostuu tämän tarinasta, jossa paras ystävä Miranda kuoli, mutta Molly jäi henkiin viiltelemään itseään. Kouluun Molly ei mene; häpeä on niin suuri.

Wennstam paljastaa ”tasa-arvon mallimaasta” paitsi nuorten pahoinvointia myös silkkaa sukupuoleen perustuvaa syjintää ja vanhanaikaista asenteellisuutta. Kirjailija ja hänen päähenkilönsä asettuvat voimakkaasti heikompien puolelle rakenteellista väkivaltaa vastaan.

Mistään saarnasta ei silti ole kyse, sillä rankoista aiheistaan huolimatta romaani on ihmeen helppolukuinen ja erittäin mukaansatempaava.

Dekkariviikko lukublogeissa

Laatudekkari Ruotsista ei ole yllätys

Ruotsalainen dekkaribuumi ei laannu ja se on hyvä. Michael Hjort ja Hans Rosenfeldt aloittavat kirjalla Mies joka ei ollut murhaaja (Bazar, 2011; Det fördolda, 2010, suomentanut Jaana Nikula) sarjan, jonka pääosassa on psykologi Sebastian Bergman. Ainakin tässä ensimmäisessä osassa myös nelihenkinen murharyhmä, johon ongelmainen ja itsekeskeinen Sebastian änkeytyy itsekkäistä syistä, on pääosassa. Lisäksi muutkin henkilöt ovat harvinaisen elävän ja aidon oloisia.

Painajaisista kärsivä huonokäytöksinen ja ylimielinen seksiaddikti Bergman on menettänyt vaimonsa ja tyttärensä tsunamille tapaninpäivänä 2004, eikä ole ollut kiltti tai helppo ihminen sitä ennenkään. Välit vanhempiin ovat ollet poikki vuosikymmeniä, mutta äidin kuoltua 22 vuotta isän jälkeen pojan on pakko hankkiutua Västeråsiin myymään perintötalo.

Samaan aikaan kaupungissa ilmoitetaan kadonneeksi lukiolaispoika, joka myöhemmin löytyy kuolleena. Monet jäljet johtavat Palmlövin yksityiskouluun, josta Sebastianillakin on omat kokemuksensa.

Kirjoittajakaksikko kuljettaa juonta koukuttavasti ja sujuvalla tyylillä. Yllätyskäänteitä, sekaannuksia, valheita ja huijauksia riittää. Murhia tulee lisää. Tutkimukset junnaavat ensin paikoillaan, kunnes tutkittavaa ja tutkittavia riittää ruuhkaksi saakka.

Mies joka ei ollut murhaaja on laatudekkari, jolle odotan pikaista jatkoa. Myös tämän ensimmäisen osan filmatisointi olisi kiinnostavaa nähdä:  Rolf Lassgård Sebastian Bergmanina kelpaa kyllä.