Perinteisimmässä dekkarityypissä rikokseksi harvoin kelpaa muu kuin murha. Sarjamurhaajabuumi toi muassaan monikertaiset murhat ja muut julmuudet. Modernissa rikoskirjallisuudessa ei välttämättä tarvita murhaa, eikä aina edes sen uhkaa. Kaksi tuoretta pohjoismaista – suomalainen ja ruotsalainen – rikosromaania kehittää jännityksensä sieppauksista.
Inger Frimanssonin Rotanpyytäjä (Like 2010; Råttfängerskan 2009) ja Johanna Tuomolan Sieppaus (Myllylahti 2010) onnistuvat olemaan äärimmäisen intensiivisiä ilman yhtäkään ruumista, perustaen jännitteensä uhkaan ja epätietoisuuteen. Molemmat romaanit kaivelevat myös ihmisluonnon nurjia puolia – joskin aika erilaisissa tilanteissa ja hyvin erilaisten ihmisten.
Vaikka aihe on yhteinen, ovat romaanit tunnelmaltaan hyvin erilaisia.
Frimanssonin hyytävässä Rotanpyytäjässä erakoitunut, jo ammoin avioeronnut Rose suistuu raiteiltaan, kun ex-miehen uusi puoliso tulee pyytämään häntä miehen kuolinvuoteen äärelle. Rosen hahmossa on kaikessa anteeksiantamattomuudessaan kuitenkin myös jotakin säälittävää ja ymmärrettävää. Romaanin siskokset, kuolevan miehen tyttäret, ovat sen sijaan frimanssonmaisen kieroutunut ja julma pari. Frimansson jos kuka hallitsee psykologisen jännityksen.
Tuomolan toinen dekkari Sieppaus ei hyydä, mutta jännittävä se on. Joulunalusviikolla ilmoitetaan kadonneeksi koulupoika, jonka äiti vaikuttaa pikkutytöltä. Tapausta tutkii koko Lohjan poliisi, mutta pääosassa on Tuomolan esikoisesta tuttu ylikonstaapeli Noora Nurkka. Hän huomaa etsivänsä lähes enkelimäistä lasta, äitinsä yksinhuoltajaa. Onko poika saanut tarpeekseen ja karannut vai onko hän joutunut pedofiilin uhriksi? Nurkka törmää monenlaisiin ihmiskohtaloihin ennen kuin arvoitus ratkeaa. Tuomolan vahvuus on oivaltava, luonnollinen ihmiskuvaus.
Molemmat romaanit on kirjoitettu erittäin hyvin. Rotanpyytäjä on lähes ahdistava ja synkkä; Sieppaus valoisampi ja toiveikkaampi.
Tuulevin lukublogi 