Naistenviikko 2020 – kätilöt ja nunnat

Olen katsonut luullakseni kaikki kaikki brittiläisen tv-sarjan Hakekaa kätilö! (Call the midwife!) jaksot. Äskettäin luin peräkkäin kaikki ne Jennifer Worthin kolme kirjaa, joihin sarjan alkupään tuotantokaudet perustuvat. Sittemminhän suosittu sarja on ollut vain Worthin muistelmien inspiroima.

Hakekaa kätilö! (Otava, 2012; Call the midwife, 2002; suomentanut Eija Tervonen; 415 sivua), Hakekaa kätilö! 2 – kaupungin varjoissa (Otava, 2014; Shadows of the workhouse, 2005; suomentanut Eija Tervonen; 351 sivua) ja Hakekaa kätilö! 3 – jäähyväiset nunnille (Otava, 2015; Farewell to the East End, 2009; suomentanut Jaana Iso-Markku, 365 sivua) kertovat tositarinoita kätilöiden ja sairaanhoitajien (joista osa on nunnia ja osa ei) arjesta Lontoon köyhimmissä ja kurjimmissa kortteleissa. Pääosassa eivät kuitenkaan ole niinkään he kuin heidän potilaansa ja asiakkaansa. Muistelmat perustuvat tositapahtumiin, mutteivät ole suoraan ja sellaisenaan totta.

Ensimmäisessä teoksessa nuori ja naiivi Jenny Lee päätyy puolivahingossa nunnien organsoimaan kätilötyöhön. Hän kuvaa realistisesti ja kaunistelematta niin työtä kuin asiakkaidensa asuinolosuhteitakin. Köyhempien elämä sodanjälkeisessä Lontoossa tulee tutuksi. Worth muistelee nuoruuttaan suorasanaisesti, ei kaunistellen eikä kauhistellen.

Muistelmiensa toisessa osassa Worth paneutuu kolmeen henkilöön, joiden takana on Britannian kunniaton köyhäintalosysteemi, eikä kyseessä ole oikeastaan muistelma, sillä Worth kirjoittaa paljon jo iäkkäiden henkilöidensä lapsuudesta kuin olisi ollut itse paikalla. Tämä osa kirjasta on erittäin kiinnostava, mutta iäkkään nunnan näpistystapauksen käsittelyyn olisi mielestäni riittänyt vähempikin sivumäärä.

Kolmannessa osassa on enemmän tapahtumia kätilöiden ja nunnien elämästä kuin kahdessa muussa, mutta tietenkin myös potilaista. Mieleen jäi erityisesti kylmäävä tarina laivanaisesta, vaikka aviomiehenkin jakava identtinen kaksospari yrittikin varastaa shown.

 

Naiset – erityisesti synnyttävät naiset, äidit, kätilöt ja nunnat – ovat näiden kirjojen pääosissa. Toki monia mieshahmojakin kuvataan lämmöllä, vaikka enemmän he ovat roiston roolissa; niinkuin jotkut naisetkin. Kirjojen kuvaama maailma on kova ja sen kuvaamien ihmisten – niin hoitajien kuin heidän potilaidensakin – elämä on niin rankkaa, että sitä on välillä vaikea käsittää. Worthin tyyli on asiallinen, lämmin ja ymmärtävä, mutta hän ei dramatisoi eikä paisuttele, joten kirjat eivät saaneet minua kyynelehtimään – toisin kuin tv-sarja aina toisinaan, tunnustan.

Trilogia on suositeltavaa lukemista kaikille niin sanottujen tavallisten ja etenkin kaikkein vähäosaisimpien ihmisten lähihistoriasta kiinnostuneille.

Naistenviikon haasteen takana on jälleen Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Äiti ja tytär

Nimeni on Lucy Barton (Tammi, 2018; My Name is Lucy Barton, 2016; suomentanut Kristiina Rikman; 164 sivua) on hieno pienoisromaani tai kertomuskokoelma. Omakohtaisuuden tuntu on Elizabeth Stroutin teoksessa voimakas; silti se, etten tiedä, onko kaikki fiktiota vai autobiografiaa, on yhdentekevää.

Kertomus osattomasta lapsuudesta on riipaiseva. Tarina siitä, miten sen voi voittaa on voimaannuttava. Suhde äitiin, jonka kanssa ei ole pitänyt yhteyttä, mutta joka silti ilmaantuu sairaalavuoteen ääreeen, on riipaiseva. Eletään 1980-luvun puoliväliä, jolloin Lucy Barton joutuu sairaalaan, mutta eletään myös Lucyn ankeaa lapsuutta ja parempaa tulevaisuutta.

Vähintään kolme aikatasoa on läsnä kohtaamisissa, joissa puhutaan asioiden vierestä ja kerrotaan tuttavista ja sukulaisista, vaikka pitäisi puhua omasta perheestä, menneisyydestä, menetyksistä.

Vertaaminen Alice Munroon ei ole väärin. Myös Strout kuvaa arkea, tavanomaisuutta, tavallisia ihmisiä. Tarina naisesta, joka palaa surkeaan lapsuuteensa, on sekä hyvin henkilökohtainen että erittäin yhteismaailmallinen ja yhteiskunnallinen. Toisaalta on kyse äidin ja tyttären suhteesta, toisaalta koko maailman epäoikeudenmukaisuudesta.

Kuulostaa ankemmalta kuin on. Hieno kirja. Lukekaa.

 

 

 

 

Sankareita kaikki?

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (Minerva, 2014; Au revoir là-haut, 2013; suomentanut Sirkka Aulanko; 546) on mukaansatempaava historiallinen romaani, jossa on lempeän satiirinen ote, surullinen pohjavire ja paljon mustaa huumoria.

Välittömästi koukuttava tarina alkaa ensimmäisen maailmansodan mutaisissa ja väsyneissä loppumelskeissä, kun ranskalaisen luutnantti d’Aulnay-Pradelle, ilkeä ja julkea mies, ylennyksen toivossa haluaa vallata vielä yhden kukkulan eikä saa miehiään saksalaisten kimppuun muuten kuin tappamalla pari omaa miestä vihollisen piikkiin. Pahaksi onnekseen tarinan keskushenkilö Albert Maillard, varovainen ja säikky mutta ehdottoman oikeudentuntoinen rivimies, huomaa tavan, jolla loppuunajelut miehet saatiin mukakostohyökkäykseen, ja tulee elävältä haudatuksi. Vielä pahemmaksi onnekseen Édouard Péricourt, rikkaan porvarisperheen lahjakas ja vallaton vesa, onnistuu kaivamaan rintamatoverinsa pinnalle ja herättämään tämän henkiin.

Miehet ovat pääsemättömissä toisistaan, sillä Edouard haavoittuu kammottavalla tavalla, ja Albert kokee velvollisuudekseen auttaa häntä. Millaiseen juontenkieputukseen se johtaakaan! Miten se saattaakaan luutnantin tekemisiin Péricourtin suvun kanssa. Miten luontevasti kaikki kietoutuu yhteen sen kanssa, että 1,3 miljoonaa kaatunutta ja enimmäkseen taistelukentille miten kuten haudattua ruumista olisi saatava laajoille sotilashautausmaille. Ja miten tarina nostaa esiin muun muassa sen ristiriidan, että kaatuneille pystytetään muistomerkkejä ja osoitetaan kunniaa, mutta vammautuneet kotiinpalanneet saavat osakseen kunnioituksen sijaan korkeintaan sääliä, ovat usein menettäneet työpaikkansa ja joutuvat pärjäämään omillaan.

Enemmittä paljastuksitta lupaan, että tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi lainkaan kiinnostunut sodasta tai historiasta — saati sitten jos on! Lemaitre on huippulahjakas kertoja, joka osaa kirjoittaa niin, että tarina vie maailmaansa ja niin, että henkilöt elävät ihmisinä. Ei ihme, että tämä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Pariisiin sijoittuva sota-, seikkailu-, suku-, rakkaus-, huijaus- ja ystävyysromaani sai Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Goncourtin vuonna 2013.