Lannistumaton

Hilja Pärssisestä (o.s. Lindgren, myöhemmin Liinamaa) tuli 23.5.1907 yksi maailman 19 ensimmäisestä naiskansanedustajasta. Vaikka Australiassa ja Uudessa-Seelannissa olisi lain mukaan voinut olla naisia parlamentissa Suomea aiemmin, ei heitä sinne äänestetty. Toisin oli Suomessa.

Raili Mikkasen elämäkertaromaani Hilja, yksi maailman ensimmäisistä – välähdyksiä Hilja Pärssisen, opettajan, runoilijan, kansanedustajan, pakolaisen, vangin sekä työväen, naisten ja lasten puolestapuhujan elämästä (Robustos, 2017; 320 sivua) kertoo Hiljan elämäntarinan hänen muistellessaan sitä sairaalassa hieman ennen kuolemaansa.

Maassa ja maailmassa, johon Hilja oli vuonna 1876 syntynyt, ei naisilla ollut valtaa edes omaan palkkaansa tai omaisuutensa, sillä avioliitossa naisen omaisuuden hallinta oli miehen käsissä. Eipä tasa-arvoa ollut yhteiskunnassa muutenkaan, kun noin 8 %:lla oli äänioikeus säätyvaltiopäivillä.

Ahkera ja tarmokas Hilja opiskeli opettajaksi Sortavalan seminaarissa, jossa hän myös tutustui tulevaan aviopuolisoonsa Jaakkoon, joka oli lukija- ja tutkijaluonne vastakohtana tulisieluisesti maailmanparantamiselle omistautuvalle vaimolleen. Opettajan työssään Hilja ei voinut olla huomaamatta lasten ja perheiden köyhyyttä ja sen kautta yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jonka poistamiselle hän lopulta omisti lähes kaiken aikansa.

Lisäksi Hilja opiskeli kieliä, käänsi ja laati lehtijuttuja ja pamfletteja sekä kirjoitti runoja, joita myös esitti eri tilaisuuksissa. Niitä kertyikin melkoiset määrät aluksi kulttuuri- ja yhdistystoiminnassa ja sitten puoluepolitiikassa. Sisällisodan jälkeisessä poliittisessa kaaoksessa Pärssiset harhailivat kaksi vuotta Neuvosto-Venäjällä nähden nälkää ja käsittämätöntä kurjuutta. Suomeen paluu tarkoitti vankeustuomiota, jonka kärsittyään Hilja palasi jatkamaan eduskuntatyötä.

Mikkasen tyyli on varsin yksinkertaista ja todella helppolukuista, vaikka harvalukuiset dialogit, erityisesti Hiljan ja Jaakon väliset, ovatkin kovin jäykän kuuloisia. Hilja Liinamaa-Pärssinen oli lannistumaton tahtonainen, joka joutui kokemaan monta pettymystä ja vastoinkäymistä, mutta sai kokea myös suuria onnistumisia ja menestyksen hetkiä. Yksi maailman ensimmäisistä naiskansanedustajsta on taatusti oman kirjansa ansainnut. Mikkanen muistuttaa samalla, ettei suomalainen hyvinvointiyhteiskunta syntynyt itsestään.

Mainokset

Sankareita kaikki?

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (Minerva, 2014; Au revoir là-haut, 2013; suomentanut Sirkka Aulanko; 546) on mukaansatempaava historiallinen romaani, jossa on lempeän satiirinen ote, surullinen pohjavire ja paljon mustaa huumoria.

Välittömästi koukuttava tarina alkaa ensimmäisen maailmansodan mutaisissa ja väsyneissä loppumelskeissä, kun ranskalaisen luutnantti d’Aulnay-Pradelle, ilkeä ja julkea mies, ylennyksen toivossa haluaa vallata vielä yhden kukkulan eikä saa miehiään saksalaisten kimppuun muuten kuin tappamalla pari omaa miestä vihollisen piikkiin. Pahaksi onnekseen tarinan keskushenkilö Albert Maillard, varovainen ja säikky mutta ehdottoman oikeudentuntoinen rivimies, huomaa tavan, jolla loppuunajelut miehet saatiin mukakostohyökkäykseen, ja tulee elävältä haudatuksi. Vielä pahemmaksi onnekseen Édouard Péricourt, rikkaan porvarisperheen lahjakas ja vallaton vesa, onnistuu kaivamaan rintamatoverinsa pinnalle ja herättämään tämän henkiin.

Miehet ovat pääsemättömissä toisistaan, sillä Edouard haavoittuu kammottavalla tavalla, ja Albert kokee velvollisuudekseen auttaa häntä. Millaiseen juontenkieputukseen se johtaakaan! Miten se saattaakaan luutnantin tekemisiin Péricourtin suvun kanssa. Miten luontevasti kaikki kietoutuu yhteen sen kanssa, että 1,3 miljoonaa kaatunutta ja enimmäkseen taistelukentille miten kuten haudattua ruumista olisi saatava laajoille sotilashautausmaille. Ja miten tarina nostaa esiin muun muassa sen ristiriidan, että kaatuneille pystytetään muistomerkkejä ja osoitetaan kunniaa, mutta vammautuneet kotiinpalanneet saavat osakseen kunnioituksen sijaan korkeintaan sääliä, ovat usein menettäneet työpaikkansa ja joutuvat pärjäämään omillaan.

Enemmittä paljastuksitta lupaan, että tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi lainkaan kiinnostunut sodasta tai historiasta — saati sitten jos on! Lemaitre on huippulahjakas kertoja, joka osaa kirjoittaa niin, että tarina vie maailmaansa ja niin, että henkilöt elävät ihmisinä. Ei ihme, että tämä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Pariisiin sijoittuva sota-, seikkailu-, suku-, rakkaus-, huijaus- ja ystävyysromaani sai Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Goncourtin vuonna 2013.

 

Vähän jäykkä mutta silti myös hurja

Pirjo Tuomisen Kotiopettaja (Tammi, 2008; 364 sivua) päätyi käsiini kirjabloggaajien heinäkuisessa kesätapaamisessa (ks. esim. Kirsin kirjanurkka & Kulttuuri kukoistaa), mutta tartuin siihen vasta syksyn kääntyessä talveksi.

Päähenkilönä on köyhä nuorukainen, filosofian maisteri Pontus Palen, joka haaveilee lääkärin ammatista. Hän tulee kotiopettajaksi nykytermein sanottuna uusperheeseen: on perheenpää ja tämän toinen vaimo sekä molempien ja yhteisiä lapsia. Lapset eivät tule toimeen toistensa kanssa. Pontus joutuu elämään kireiden perhesuhteiden välissä, toisaalta osana perhettä, mutta kuitenkin sen palkollisena.

Tapahtumat sijoittuvat 1830-luvun Suomeen, yhteen tapahtumarikkaaseen kesään varakkaan, mutta aikalailla onnettoman porvarisperheen elämässä Tamareen tilalla ja ruukin mailla. Vaikka pääosassa on mies, osoittaa kirjailija kuvaamansa aikakauden yhteiskunnalliset vastakohtaisuudet myös naisten kautta. Ylhäisen naisen rooli on alhaisenkin osaa kapeampi, tiukasti muot(t)iin ahdettu, ahdistava. Tukala on köyhän miehenkin asema, mutta hän voi muuttaa sitä teoillaan; nainen oikeastaan vain avioliiton kautta.

Teos osoittautui viihdyttäväksi, vaikka onkin ehkä kuvaamansa aikakauden mukaisesti hieman jäykkä. Tarinassa on myös lähes hurja juonne, joka liittyy suvun äkillisiin, jopa epäilyttäviin, kuolemiin. On myös salainen ja säädyllistä pintaa koetteleva Pontuksen ja perheen taloudenhoitajan intohimoinen suhde. Loppujen lopuksi melko yllätyksellinen romaani.