Jano

Téa Obrehtin toinen romaani Vedetön maa (WSOY, 2020; Inland, 2019; suomentanut Irmeli Ruuska; 447 sivua) on laajuudestaan huolimatta todella tiivistunnelmainen teos.

Romaanissa seurataan kahta tarinaa.

Nora seisoi pulinukuksissa rautapuunvesojen keskellä ja oli yhä etsivinään. Aurinko oli käynyt päähän. Hitto soikoon, hän oli selvinnyt melkein koko aamun ajattelematta janoaan. Hänen nukkuessaan oli tapahtunut jotain ihmeellistä, niin että jano tuntui yhtä normaalilta kuin hengittäminen.

Nora-niminen nainen elää maatilalla Arizonassa vuonna 1983 kuumuuden ja kuivuuden keskellä. Hänen miehensä on lähtenyt vedenhakumatkalle eikä näytä palaavan. Hänellä on vesipulan lisäksi huolta pojistaan, joista nuorimmainen uskoo talon ympärillä liikkuvan jonkinlaisen pedon, ja aputytöstään, joka ruokkii lapsen mielikuvitusta. Talossa asuvat myös isoäiti ja Noran vauvana kuollut tytär, joka äitinsä mielikuvituksessa on jo teini-ikäinen.

Minä halusin vain yhtä asiaa: kulkea ainaisesti kamelijoukkojen mukana vieraana ja matkantekijänä, tai jos se ei onnistuisi, lakata haluamasta sitä.

Toinen kertomus etenee minämuodossa. Lurie on turkkilaislähtöinen lainsuojaton, joka vaeltaa yhä edemmäs länteen kamelinsa ja ainoan ystävänsä Burken kanssa, ja jonka vesileilillä on outo kytkös kuolleisiin.

Monen mutkan ja koettelemuksen jälkeen Noran ja Lurien kohtaloilla on yhteys, mutta sitä pitää odottaa aivan loppuun saakka. Vaikka aluksi kuvittelisikin, että asioilla on tapana järjestyä, ymmärtää tätä romaania niin pitkälle luettuaan, ettei niin aina käy.

Dekkariviikko 2019: Australia

Jane Harperin Kuiva kausi (Tammi, 2019; The Dry, 2016; suomentanut Mari Hallivuori; 381 sivua) sijoittuu Australian takamaille, Kiewarran pikkukaupunkiin, jossa ei ole satanut kahteen vuoteen. Kuivuus koettelee pientä maatalousyhteisöä monin tavoin.

Kun Hadlerin lammasfarmilla tapahtuu perhesurma, ei läheisen hieman isomman kaupungin poliisi juuri jaksa rikosta tutkia, vaan päättelee, että Luke Hadlerilla on niin sanotusti napsahtanut. Vaimonsa ja poikansa ammuttuaan hän näyttää surmanneen itsensä ja vain vauva on jäänyt henkiin.

Kirjan päähenkilö, talousrikostutkija Aaron Falk lukee kaukana Melbournessa tapauksesta lehdestä ja tunnistaa lapsuudenystävänsä. Hänen on palattava kaupunkiin, josta 20 vuotta sitten lähes pakeni isänsä kanssa. Falk aikoo vain osallistua hautajaisiin, mutta päätyykin Luken vanhempien pyynnöstä tutkimaan tapausta epävirallisesti, mutta yhdessä paikallispoliisin kanssa.

Painostavan kuumuuden lisäksi Falkia ahdistaa menneisyys, jonka vuoksi hän on kaupungissa persona non grata. Nuoruuden ystävänelikosta Ellie kuoli epäselvissä olosuhteissa ja niin isä Falk kuin hänen poikansakin joutuivat epäillyiksi. Tuo epäilys elää edelleen.

Koko kaupunki on kuin ruutitynnyri. Harper kuvaa yhteisöä ja sen jännitteitä hyvin. En osaa arvioida, miten todenmukaisen kuvan hän antaa australialaisen pikkukaupungin ihmisistä ja heidän asenteistaan, mutta varsin luotaantyöntävän vaikutelman hän heistä tarjoaa. Muutenkin koin sikäläisen kulttuurin yllättävän erilaiseksi kuin omani.

Rikosromaanina Kuiva kausi on oivallinen: jännitteinen, tiivistunnelmainen, monisyinen ja taustoittava. Aloitus on karu, mutta henkirikoksen kammottavuudella ei mässäillä, eikä sitä ja seurauksia toisaalta pehmennetäkään. Tyylilaji on realistinen

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.