Kirjabloggaajien joulukalenteri 2022 – luukku 15

Tämä on kirjabloggaajien joulukalenterin viidestoista luukku. Eilisen luukku on Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogissa ja huomisen luukku avautuu Kirjaluotsissa. Linkit kaikkiin joulukalenteriblogeihin näet Ankin kirjablogin aloitusluukusta.

Monille joulu on (myös) ruokajuhla, joten tässä kirjabloggaajien joulukalenterin luukussa esittelen kaksi mainiota kotimaista ruokakirjaa.

Ritva Kyllin Suomen ruokahistoria – suolalihasta sushiin (Gaudeamus, 2021; 525 sivua) on laaja mutta nopealukuinen ja viihdyttävä Suomen ruokahistorian yleisesitys, joka samalla kytkee maamme syömisten ja juomisten menneisyyden ja nykyisyyden muuhun maailmaan.

Tiesittekö, että

• Suomen ensimmäinen kasvisravintola perustettiin vuonna 1894?
• 1930-luvulla vanhempia kannustettiin antamaan lapsilleen syötäväksi kotimaista sokeria?
• maamme ensimmäinen sähköliesillä varustettu asuintalo valmistui Kotkaan vuonna 1929 ja että vuonna 1939 kotitaloussähköliesiä oli Suomessa peräti 6400?
• ikiaikaiseksi mielletty jokamiehenoikeus – esim. lupa poimia marjoja ja sieniä kenen tahansa metsistä – on ilmiönä melko uusi ja käsitettä on käytetty nykymerkityksessä vasta toisen maailmansodan jälkeen?
• säilykehernekeitto tuli kauppoihin vuonna 1952?
• valmistus- ja lisäaineet, säilytysohjeet ja tieto viimeisestä myyntipäivästä on pitänyt lisätä elintarvikepakkauksiin vuodesta 1979 lähtien?
• viineille tarvitsi vuoteen 1969 sakka hallussapitoluvan?
• Kuopioon perustettiin intialainen ravintola vuonna 1982 samalle kadulle, jolla toimi myös italialainen pizzaravintola ja savolainen kalakukkopuoti?

Miksi ruokahistoriaa sitten kannattaa tuntea? … antaa välineitä jopa ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun. …millä tavalla suomalaiset ovat vuosisatojen ajan varautuneet omavaraisuuteen … ymmärtää esimerkiksi syötävistä eläimistä ihmisiin tarttuvia tauteja… omiaan lisäämään myös ruokaa kohtaan tunnettua kunnioitusta… Suomen ruokahistoria on usein ollut nimenomaan niukkuuden historiaa. …kun niukkuus on viimein hellittänyt, on ruoasta ja sen riittävyydestä osattu myös iloita.

Annika Lutherin Rukiin viljava historia (S&S, 2022; Rågen. En spretig historia, 2022; kuvittanut Herta Donner; suomentanut Kari Koski; 288 sivua) voi kuulostaa kuivalta, mutta on kaikkea muuta. Sujuvasti kirjoitettu ja suomennettu teos alkaa heinän ja ruohonsyöjien kilpavarustelusta kauan ennen ihmisen aikaa ja päättyy geenipankkeihin, tulevaisuuteen katsoen.

Miksi ruista viljellään niin vähän? Vaikka Suomessa kehuskelemmekin hyvällä ruisleivällämme, jota leivotaan vuosittain noin 90 000 tonnista ruista, ruokakauppojen leipähyllyistä näkee, että suomalaiset syövät entistä enemmän pehmeää vehnäleipää. Koska suomalaisen ruisleivän täytyy sääntöjen mukaan sisältää vähintään 50 prosenttia ruista, todellinen osuus on vieläkin pienempi kuin pusseista näkyy. Ruotsissa ja Saksassa olen nähnyt ruisleipää, josta 90 prosenttia on vehnää.
Tavalliseen tapaan syynä on ennen kaikkea talous.

Ehkä rukiin terveellisyydestä ei puhuta tarpeeksi? Ei se varsinaisesti korostu Lutherin kirjassakaan.

Ruoka-aineiden, niiden tuottamisen, ruokien ja valmistuksen, ruokailun ja siihen liittyvien tapojen, nälkäisten ja ruokapuolan, ruoanvalmistajien ja ruokailijoiden historia on osa kulttuurihistoriaa, ihmiskunnan historiaa. Siitä tietäminen valaisee myös nykyisiä valintojamme.

Tutustu vaikkapa joulunpyhien ratoksi näihin mainiosti kirjoitettuihin ja kuvitettuihin kirjoihin, jotka ovat kaikkea muuta kuin pettuleipää tai kuivaa känttyä.

P. S. Oletteko muuten huomanneet, etteivät kaikki enää osaa taivuttaa ruis-sanaa?

Naistenviikko 2022 – Anni

Tarinankertoja – Anni Swanin elämä (Siltala, 2022; 435 sivua) on Riitta Konttisen perusteellinen elämäkerta satu- ja nuortenkirjailijan elämästä ja urasta.

Anni Swan oli … alusta lähtien … ”kirjailija”, sillä hänelle sadut olivat estetiikkaa, sanataidetta, eivät ideologisia, opettavaisia tai moralisoivia tekstejä.

Yhdeksän Swanin sisarusta, ”mustaa joutsenta”, ovat oleellinen osa suomalaista kulttuurihistoriaa sekä omien tekojensa että perhesuhteidensa kautta. Vanhemmat kannustivat tyttäriään opintielle, ja isä työllisti heitä lapsesta saakka julkaisemansa sanomalehden käännös- ja oikolukutöissä.

Annin saduissa ei ollut ”tätihuumoria”, ei ikävää moralismia, liikaa opettamisen halua tai teennäistä tunteellisuutta, …

Anni Swan (1875–1958) aloitti satukirjailijana ja loi suomalaisen taidesadun ja laajensi sittemmin realistiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Paitsi menestynyt lasten- ja nuortenkirjailija, hän oli myös tuottelias suomentaja sekä työskenteli opettajana ja toimitti lasten- ja nuortenlehtiä.

Avioliittoon ja perheen perustamiseen Anni Swan suhtautui pitkään epäillen ja torjuvasti peläten menettävänsä mahdollisuutensa olla kirjailija ja itsenäinen nainen. Lopulta hän solmi ilmeisen onnistuneeksi osoittautuneen liiton runoilija ja suomentaja Otto Mannisen kanssa, ja sai kolme poikaa. Manninen tuskin paljon taloustöitä teki, vaikka raivasikin innolla maita ja mantuja perheen kesäpaikkasaaressa, mutta olihan perheellä ajan tavan mukaan palveluskuntaa. Anni Swan ei joutunut luopumaan urastaan äitiyden vuoksi, kuten lähipiirin monet näyttelijä- ja muusikkonaiset.

… suosiossa oli paljolti kysymys juuri hänen inhimillisistä, erehtyväisistä ja hauskoista tyttöhahmoistaan, … Taustalla oli … Swanin sisarusten saama kasvatus, joka rohkaisi itsenäisyyteen ja omaan ajatteluun.

Anni Swan on yhä monille ainakin minun ikäpolveni lukijoille tuttu lapsuusajan kirjoista. Iris rukka oli minun suosikkini. Vieläköhän Swania luetaan?

Konttisen elämäkerta on perusteellistä ja tarkkaa työtä. Alkupuolta kirjasta pidin hieman liiankin perusteellisena varsinaisen kohteen kannalta, kun sukutaustoja selviteltiin varsin tarkkaan, joten kirja muuttui sitä mielenkiintoisemmaksi mitä pidemmälle luin. Paitsi kirjailijaelämäkerta teos on myös asiantunteva katsaus 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuoliskon kulttuurihistoriaan. Myös valokuvakuvitus on mielenkiintoinen.

Tuijata-blogin naistenviikon haaste

Hirveät ämmät

Kurittomat – jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja (Atena, 2021; 199 sivua) perustuu Kaisa Pulakan Kauhee akka -radiosarjaan. Historian ja myyttien hirveät ämmät ja kamalat eukot saavat kunnianpalautuksen kirjoittajan reippaan humoristisessa otteessa.

Teoksessa käydään läpi naisten kulttuurihistoriaa ja naismyyttejä vääränlaisiksi naisiksi tuomittujen hahmojen kautta. Kaikki alkoi Lilithistä, Aatamin ensimmäisestä vaimosta, jota ei tehty kylkiluusta, vaan maasta niin kuin mieskin, ja joka uskalsi sanoa ei. Kauhea akka siis.

Vaikka ote on rento, on kyseessä silti tietopitoinen esitys naisten asemasta, seksuaalisuudesta ja rooleista eri aikoina, myös nykynaisista nykyaikoina.

Lukujen loppuihin Pulakka on kirjoittanut kirjeitä kauheille akoille. Tässä pätkiä kirjeestä Eevalle ja Pandoralle:

… teitä on vuosituhansien ajan syytetty maailman kaikesta pahuudesta ja synnistä.
… minun mielestäni teidän pitäisi olla ylpeitä. Olen nimittäin sitä mieltä, että harva asia tässä maailmassa on niin tärkeää kuin tiedonjano. Tiedonjano pitää meidän silmämme ja mielemme auki.
… Kiitos siis, Eeva ja Pandora. Onpa ihanaa, ettette te totelleet.

Kirjan lopun Kauhee akka -testin mukaan olen sekoitus Lilithiä, vahvojen itsenäisten naisten esiäitiä, ja Heraa, aviollisen rakkauden ja hedelmällisyyden jumalatarta, mutta minussa on vähemmän kahta muuta vaihtoehtoa eli Louhea, piinkovaa businessnaista, ja Gaiaa, äiti maata ja ituhippien esiäitiä. Joihinkin kysymyksiin ei ollut minulle sopivaa vastausvaihtoehtoa lainkaan, mutta myönnän, ettei minusta ainakaan bisnesbitchia saisi.

Viihdyttävässä tietoteoksessa on kuvituksena sekä Pauliina Mäkelän surrealistista ja yltiövärikästä nykytaidetta että taidehistorian klassikoita.