Avainsana-arkisto: kuolema

Lisää kauniita novelleja arjesta

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja (A Manual for Cleaning Women) on julkaistu suomeksi kahdessa osassa. Toinen osa Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & co, 2018; suomentanut Kristiina Drews; 291 sivua) on ensimmäisen osan lailla lumoava ja vaikuttava kokoelma oivaltavia novelleja, joista pääosa on teoksen lopussa olevien tiiviiden elämäkertatietojen perusteella ilmeisen omakohtaisia.

Pääosin ankeista, järkyttävistä ja surullisista aiheistaan huolimatta Berlin onnistuu usein ilmaisemaan asioita humoristisesti, etenkin silloin, kun kirjaa tarkkanäköisiä havaintoja ja päätelmiä:

Usein naisilla oli päässä papiljotit ja turbaaniksi kiedottu huivi, koska tukka piti laittaa — niin, mitä varten? Tämä on tyyli on edelleen vallalla Amerikassa. Kaikkialla näkee naisia, joilla on pinkit papiljotit päässä. Se on varmasti joko filosofinen tai muotiin liittyvä kannanotto. Jospa myöhemmin on vielä tiedossa jotakin parempaa.

Lapsuuteen ja erityisesti äitiin liittyvissä sanoissa on kuitenkin myös katkeruutta:

”Teitin tytöt varasti nuo mehujäät!” juoksupoika sanoi.

Äiti löi minua läps läps. ”Sisään siitä, senkin kriminaali vilpistelijä ja huijari!” Rouva Haddad sen sijaan juoksupojalle: ”Halvatun valepukki! Hjaddadinah! Tlajhama! Meidän lapsista ei puhuta pahaa! Minä en tule teidän kauppaan enää ikinä!”

Eikä mennyt — vaan matkusti bussilla Mesalle asti ostoksille, varsin hyvin tietäen että Hope oli varastanut mehujään. Se oli minusta oikein. Toivoin että oma äitini olisi ensinnäkin uskonut minua kun olin syytön, mitä ei olisi ikinä tapahtunut, ja lisäksi että hän olisi puolustanut minua kun olin syyllinen.

Ylläoleva kertoo myös Berlinin tyyliin kuuluvasta eräänlaisesta ”puhekuplailmaisusta”: ”läps läps”. Tässä toinen esimerkki:

Sitten äiti jäi muks pam auton alle, jota ajoin Western Unionin pakettifirman kuljettaja, ja joutui melkein vuodeksi sairaalaan.

Jostain syystä Stephen Emersonin kirjoittama ”Saatteeksi”, joka päättyy sanoihin ”Minä en keksi ketään, joka ei haluaisi lukea Lucian novelleja”. on sijoitettu loppuun, kaikkiaan kahdeksantoista upean novellin jälkeen. Niitä ennen on kuitenkin Lydia Davisin ”Esipuhe: Tärkeintä on hyvä tarina”. Kristiina Drewsin suomennosta on nautinto lukea.

Mainokset

Väkivalta ja päihdeongelma

Viime viikonloppuna pidettyjen Helsingin kirjamessujen (joille en päässyt) päävieras, Mexico Cityssä asuva yhdysvaltalainen kirjailija Jennifer Clement tarttuu tuotannossaan tärkeisiin ja vaikeisiin asioihin. Romaanien Varastettujen rukousten vuori (Like, 2018; Prayers for the Stolen, 2014; suomentanut Terhi Kuusisto; 268 sivua) ja Rakkaudesta aseisiin (Like, 2018; Gun Love, 2018; suomentanut Terhi Kuusisto; 278 sivua) perusteella hänellä on painavaa sanottavaa ajankohtaisista aiheista.

Teosten rakenne on melko suoraviivainen ja kerronta eräänlaisesta runollisuudestaan huolimatta jokseenkin yksinkertaista. Henkilöhahmot ovat hieman tyyppimäisiä, erityisesti Varastettujen rukousten vuori -romaanissa, mikä voi johtua siitä, että heissä kuuluu niin monen ihmisen ääni, perustuuhan teos yli kymmenen vuoden keskusteluihin Meksikon huumekulttuurin urhien kanssa. Rakkaudesta aseisiin -teoksen päähenkilö on yksilömpi, ainutlaatuisempi.

Varastettujen rukousten vuori kertoo tytöistä ja naisista Meksikon syrjäkylissä, joista miehet ovat poissa — kuolleita, Yhdysvaltoihin lähteneitä tai huumelordien palkkalistoilla — ja joissa tytöt piilotetaan maakuoppiin, kun rikolliskartellien maastoautot lähestyvät.

Kävin pelkän alakoulun. Suurimman osan kouluaikaa olin poika. Meillä oli yhden huoneen pikkukoulu alarinteessä. Joinain vuosina emme saaneet opettajaa, koska kukaan ei uskaltanut tulla koko seudulle.

Elämä on köyhää, kodissa voi olla maalattia vaikka amerikanrahoilla maksettu lautasantenni näyttääkin kaiken maailman kanavia. Sairaanhoitaja tai lääkäri käy harvoin, armeijan turvaamana. Helikopterit kylvävät unikkopelloille tarkoitetut myrkyt kylän ylle. Matkapuhelin saattaa hyvällä tuurilla toimia tienristeyksessä.

Päähenkilö on teinityttö Ladydi, joka asuu juopottelevan kleptomaaniäitinsä kanssa, ja yrittää käydä koulua. Parhaista ystävistä toinen on kuvankaunis ja toinen halkihuulinen — kauneus on kohtaloista kamalampi. Kun Ladydi koulunsa päätettyään pääsee Acapulcoon rikkaan perheen lapsia hoitamaan, tapahtuu matkalla jotakin käänteentekevää, mutta sen seurauksia tyttö saa odotella hetken lähes yltäkylläisyydessä.

Rakkaudesta aseisiin sijoittuu Floridaan. Teini-ikäisen Pearl-tytön tarinan kautta kerrotaan, millaista on asua autonrämässä asuntovaunualueella, jonka vieressä on kaatopaikka ja ympärillä kaksi moottoritietä sekä alligaattoreita kuhiseva joki.

Auton moottori oli sammutettu Vieraspysäköinti-kyltin alla. Äiti oli ajatellut, että me oltaisiin siinä korkeintaan pari kuukautta, mutta me jäätiinkin siihen neljäksitoista vuodeksi.

Pearl on tarkkaavainen havainnoija, muttei osaa tulkita, arvioida tai pelätä näkemäänsä, koska uskoo aikuisten, etenkin äitinsä, puheisiin eikä tunne muuta todellisuutta kuin oman hyvin rajallisen maailmansa. Kirkko kerää aseita, mutta minne ja miksi? Kun tragedia muuttaa Pearlin koko maailman, hän on kuin Liisa Ihmemaassa.

Teoksia yhdistävät aseet, huumeet, väkivalta, köyhyys, naisten ja lasten turvattomuus mutta myös äiti-tytär-suhteet sekä merkillinen tunne toivosta epätoivon ja toivottomuuden keskellä.

Äiti ei ollut antanut minulle paljoa, ei ostanut minulle paljon mitään, mutta oli täyttänyt minut sanoillaan ja lauluillaan. Olin ensyklopedia täynnä hänen juttujaan ja nuoren äidin toiveitaan. Puhuin äitiä aakkosten alusta loppuun.

Kirjailija ja journalisti Jennifer Clement on kansainvälisen sananvapausjärjestö PENin puheenjohtaja.

varastettujen_rukousten_vuori

Dekkariviikko 2018: 3 — Undertaker-sarjan toinen osa

Marko Kilpi aloitti viime vuonna synkkätunnelmaisen Undertaker -sarjan teoksella Kuolemantuomio. Kuolemanenkeli (CrimeTime, 2018; 393 sivua) jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Entinen luottomies Jouni on pettänyt hautausurakoitsija-ammattirikollinen-papinpuoliso Kiven, joka on valinnut tilalle pahaa-aavistamattoman, naiivin, rahavaikeuksiin ajautuneen Tuomaan.

Kilpi tykittää tekstiä enimmäkseen päälauseilla ja paikoin hyvinkin käsikirjoitustyyppisesti. Tarinan lukeminen etenee siis vauhdikkaasti niin kuin trillerin pitääkin. Tyylilaji on musta eikä tämän teoksen maailmaan hyvyyttä mahdu. Välillä kaikenkattava surkeus ja synkkyys uhkaa mennä (tahattoman) komiikan puolelle. Pidän edelleen Kilven Undertaker-sarjaa aiempaa tuotantoa huomattavasti suuremassa arvossa. Kielellisestä taidokkuudestaan huolimatta teos jättää kylmän, jopa laskelmoidun, loppumaun.

Nillitys: Miksi tällä sarjalla pitää olla englanninkielinen nimi?

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018

Rakkaus ja kuolema — nuoruuden innolla

William Shakespearen Romeo ja Julia on klassikkojen klassikko, rakkaustarinoiden rakkaustarina ja tragedioiden tragedia. Shakespeare on näytelmäkirjailijoista suurin eikä hänen tuotantoaan varmaan koskaan lakata esittämästä.

Klassikkoon ovat rohkeasti tarttuneet yhteistyössä Kuopion taidelukio Lumit ja Kuopion kaupunginteatteri.  Shakespearen tekstin — Marja-Leena Mikkolan suomennos — lomaan on enimmäkseen osuvasti limitetty Paula Vesalan ja Jenni Vartiaisen musiikkia. Vain ”droppausbiisikohtauksen” merkitystä kokonaisuudessa en oikein hahmottanut.

Imettäjä ja Julia (Nemo Kauhanen ja Anni Rönkkö). Valokuva Olavi Lappalainen.

Esitys on viihdyttävä ja raikas. Pääosissa söpöilevät Gabriel Thiam ja Anni Rönkkö, mutta usein shown varastaa mainio Nemo Kauhanen imettäjänä tai Mercution, Benvolion, Abrahamin ja Balthazarin joukko — Janita Kauppinen, Taika Rönkkö, Juho Harjuveteläinen, Miska Palsio.

Luonnollisesti nuoret onnistuvat paremmin nuorten kuin aikuisten rooleissa. Joillakuilla vaikutti olevan hieman liian kiire vuorosanojensa kanssa, mutta useimmat replikoivat selkeästi. Laulajat ja soittajat kuulostivat kaikki upeilta ja tanssikohtaukset näyttivät hienoilta.

Tunnelma on kokonaisuutena mainio, mutta ainakin ensi-illassa ensimmäinen näytös toimi paremmin kuin toinen. Kenties se johtuu nimenomaan Shakespearen tekstistä — rakkauden huuma vetoaa enemmän kuin sen traaginen loppu.

Suloinen pari Romeo ja Julia (Gabriel Thiam ja Anni Rönkkö). Valokuva: Olavi Lappalainen.

Näyttelijät, tanssijat ja muusikot ovat Lumit-lukiolaisia. Näytelmän on ohjannut Kerttu-Liisa Pirinen, tanssit Reetta Varis ja musiikin Ville Heikkinen, Siiri Ahtola ja Anna Immonen. Lavastuksesta on vastannut Jukka Horsmanheimo, puvustuksesta Pirkko Pekkala, maskeerauksesta ja kampauksista Kiki Saastamoinen. Tuottajana on Sannamaria Kuula, valosuunnittelija Juho Itkonen ja äänisuunnittelija Kati Koslonen.

Ensi-ilta oli 25.4.2018. Näytöksiä on vielä seitsemän. Kannattaa käydä katsomassa.

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.

 

 

 

 

 

Putoamiset, sattumat ja iskut

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus, 2015; 222 sivua) on joko romaani tai neljän novellin sarja.

Luvut (tai novellit) ”Seinään haudattu tyttö”, ”Hamish MacKayn viisi salamaa”, ”Merenneito loiskii” ja ”Sen pituinen se” kertovat perheestä, jonka äiti kuolee, kun hänen päälleen putoaa taivaalla lentävästä lentokoneesta jäälohkare.

Jäljelle jäävät Saara-tyttö ja hänen isänsä, jotka asuvat tytön sahanpurutaloksi nimittämässä ikuisessa remonttikohteessa, ja tytön täti, kartanossa asuva kaksinkertainen lottovoittaja, joka käy kirjeenvaihtoa skotlantilaisen Hamishin kanssa. Hamishiin on iskenyt salama viisi kertaa. Myöhemmin kuvaan tulee mukaan isän uusi nainen.

Näkökulma on pääosin Saaran ja jotekin sadunomainen. Isä ei surultaan pysty toimimaan, joten äiditön perhe muuttaa tädin luo kartanoon. Täti auttaa ensin, mutta nukkuu sittemmin kolme viikkoa voitettuaan toisen kerran loton jättipotin.

Teos on hienosti kirjoitettu, mutta jättää silti viileän olon. Tapahtuu surullisia, kauheita asioita, mutta ne eivät kosketa. Satumaisuus etäännyttää.

(Kielipoliisi minussa vastustaa kirjan nimeä. Opin jo koulussa, että vain nesteet tippuvat, eikä asia ole mitään konkreettista, joka voisi tippua, tai edes pudota.)