Kertomus ohjaa kertojaa

Håkan Nesser tunnetaan parhaiten Van Veeteren ja Barbarotti -rikosromaanisarjoistaan. Taivas Lontoon yllä (Tammi, 2017; Himmel över London, 2011; suomentanut Aleksi Milonoff; 560 sivua) ei kuulu sarjoihin (ellei sitten ”kaupunkisarjaan”, jossa on aiemmin ilmestynyt Carmine Streetin sokeat muttei näillä muuta yhteistä ole kuin ulkoasu) eikä ole varsinaisesti rikosromaani, vaikka sarjamurhaajaakin jahdataan. Tämä teos pakenee lajimäärittelyjä tai suorastaan keräilee niitä: vakoiluromaani, sukuromaani, terapiaromaani, rakkausromaani, fantasiaromaani, huijaritarina, tarina tarinassa/tarinasta…

Henkilöitä ei ole monta, mutta heidän suhteensa ovat lopulta melkoisen mutkikkaat. Pääosassa on kuolemansairas Leonard Vermin, joka avovaimonsa Maudin kanssa matkustaa Lontooseen järjestääkseen 70-vuotisjuhlaillallisen kuudelle. Kaikki on salaperäistä ja ylellistä eivätkä Maud ja tämän lapset — neuroottinen Irina ja riippuvainen Gregorius — tiedä, keitä kaksi muuta mukaan kutsuttua ovat. Lukijalle selviää pian, että toinen heistä on Yhdysvalloista saakka paikalle matkustava Milos Skrupka.

Sen sijaan jotenkin toiseen tarinaan kuuluvalta vaikuttaa ruotsalainen sairaseläkkeellä oleva taksikuski Lars Gustav Selén, joka ei tee juuri muuta kuin lukee ja kirjoittaa. Samaan aikaan, kun Leonard seurueineen valmistautuu illalliselle, Lontoossa löydetään murhattuja, joiden luokse on jätetty rannekello osoittamaan heidän kuolinaikaansa.

Nykyhetki ei kuitenkaan ole romaanin ainoa aikataso, vaan Lars Gustav Selénin tarina aloitetaan jo lapsuudesta, joka värittivät isän kertomat uskomattomat valheet, ja äidin lähtö. Leonardin kertomus luetaan hänen keltaisesta muistikirjastaan, joka on kirjoitettu 1980-luvulla Berliinissä, mutta sjoittuu Lontooseen 1960-70-lukujen vaihteeseen, jolloin hän rakastui tsekkoslovakialaiseen Carlaan ja sotkeutui vakoiluympyröihin.

Kuulostaako kummalliselta? Niin on tarkoituskin. Arvoituksellinen ja yllätyksellinen romaani on pursuilee jujuja ja koukkuja, vihjeitä ja ansoja, kummallisuuksia ja outouksia, mutta pitää tiiviisti otteessaan. Juuri, kun alkaa vaikuttaa siltä, että rönsyt lähtevät liikaa omiin suuntiinsa ja sen kuuluisan punaisen langan häivähdyskin katoaa, kirjailija nappaa (lähes omille teilleen karanneen) kertomuksensa takaisin itselleen, henkilöilleen, lukijoilleen.

(Suomennos on pääosin kiitettävää työtä ja ehkä siksi muutamat lipsahdukset pistivätkin silmään.)

Mainokset

Kuoleva mies seikkailee

Antti Tuomaisen edellisen romaanin jäljiltä olin vähän pettynyt, koska olin pitänyt aiemmasta tuotannosta niin paljon. Mies joka kuoli (Like, 2016; 300 sivua) on jälleen minua miellyttävää, loistavaa Tuomaista.

Romaanin minäkertoja Jaakko Kaunismaa on 37-vuotias haminalainen sieniyrittäjä, joka saa tietää pian kuolevansa myrkytyksen uhrina ilman, että elimistön tuhoutumista voidaan mitenkään estää, tietämättä vetääkö viimeisen henkäyksensä viiden minuutin vai viikon kuluttua. Heti lääkäristä palattuaan Jaakko päätyy todistamaan vaimonsa uskottomuutta ja tekee omat päätelmänsä. Samaan aikaan naapuritontille ilmaantuu kilpaileva sieniyritys.

Seurauksena on tragikoominen trilleri helteisessä Haminassa. Jaakon ja hänen vaimonsa bisnes ovat männyntuoksuvalmuskat eli matsutaket. Heillä on muutama työntekijä ja hyvät suhteet ostajiin Japanissa. Äkkiä kaikki on kuitenkin muuttunut: elämä on rajallinen, rakkaus ei kestä, yritys on vaarassa. Onnistuuko tajuttomuus- ja kipukohtauksia saava kuoleva mies pelastamaan firmansa ja mikä häntä siihen ajaa? Mihin hän panostaa ja mihin kykenee, kun aikaa on vähän eikä enää ole mitään menetettävää?

Koomisen ja traagisen yhdistäminen mustaksi huumoriksi on haastava laji, jossa Tuomainen onnistuu tällä kertaa erinomaisesti. Vain loppuratkaisu vei tarinalta kaikkein viiltävimmän terän.

Naapurit

Laura Lähteenmäen romaani Korkea aika (WSOY, 2016; 280 sivua) sijoittuu kuudelle vuosikymmenelle ja kertoo tarinansa kuuden eri henkilön näkökulmasta. Romaani alkaa vuoteen 2015 sijoittuvalla Saana-nimisen naisen osuudella, jonka jälkeen edetään kronologisesti vuodesta 1948 hyppäyksittäin.

Keskiössä on työteliäs evakkopariskunta Anna ja Olavi Otso. He raivaavat Kaunismäki-nimisen tilan Pihjalan tilasta lohkaistulle tontille, Heljän ja tämän katkeran sotainvalidimiehen naapureiksi. Alun Saana on heidän poikansa Laurin tytär. Kuva perheestä ja suvusta rakentuu vähitellen. Pikkuhiljaa siihen kietoutuu tiukasti myös naapurien kohtalo.

Täysin erilaisista ja eri tavalla elämään suhtautuvista avoimen auttavaisesta Annasta ja varautuneesta, hieman avuttoman oloisesta Heljästä tulee vähitellen jonkinlaiset ystävykset. Lapsuudenystävyksiä ovat heidän tyttärensä Riitta ja Gloria, jonka kautta perheiden välille muodostuu toisaalta side ja toisaalta taakka. Tätä ristiriitaa ja perhettä kohdannutta suurta surua Olavi sitten seitsemänkymmentäluvulla pakenee tavalla, joka jää kaikille mysteeriksi.

Moninäkökulmainen ja kohtauksisttain etenevä Korkea aika on hieman hankalasti hahmottuva romaani, josta kuitenkin lopulta syntyy kirkkaan vaikuttava, joskin hieman kitkerä, kokonaisuus.