Elofin elämä

Ann-Luise Bertellin Oma maa (Tammi, 2021; Heiman, 2020; suomentanut Vappu Orlov; 394 sivua) on Ikävän jälkeen -kirjeromaanilla alkaneen Botnia-trilogian toinen osa.

Oma maa on sukuromaani, joka ulottuu 1930-luvulta 1980-luvulle. Se voisi olla myös kasvutarina, ellei päähenkilö olisi Elof, sillä hän on kymmenvuotiaana vastuuntuntoisempi kuin koskaan myöhemmin.

Isän kuoltua tuberkuloosiin Elof ja hänen pikkuveljensä joutuvat lähtemään kototilalta, vaikka sen omistavatkin. He saavat kodin isovanhempiensa luota, mutta Elof ei ole enää lapsi. Toisaalta hänestä ei ehkä koskaan tule ihan aikuistakaan.

Elof palaa aikanaan sukutilalle. Hänen tapansa olla ja elämänasenteensa näyttävät kepeiltä, mutta sisällään hän kantaa raskasta painoa – ellei useampaakin. Jatkosodan rintamalla tehty päätös ei jätä häntä koskaan, vaikka omantunnon äänen miten yrittäisi hukuttaa kotipolttoiseen.

Elof on ristiriitainen ihminen: tiedonjanoinen, työteliäs ja seurallinen, mutta myös vastahankainen, huolimaton ja juro. Hänen tarinansa on yhtäältä perisuomalainen maaseudun miehen muotokuva sotamuistoinen, ryyppäämisineen ja työssä raatamisineen, mutta myös jotain enemmän tai hieman salaperäisempää. Mitään ei kirjoiteta puhki, vaikka romaani laaja onkin.

Trilogian kolmas osa Ikuinen kaipuu ilmestyy ensi kuussa ja olen kirjaston varausjonossa.

Jano

Téa Obrehtin toinen romaani Vedetön maa (WSOY, 2020; Inland, 2019; suomentanut Irmeli Ruuska; 447 sivua) on laajuudestaan huolimatta todella tiivistunnelmainen teos.

Romaanissa seurataan kahta tarinaa.

Nora seisoi pulinukuksissa rautapuunvesojen keskellä ja oli yhä etsivinään. Aurinko oli käynyt päähän. Hitto soikoon, hän oli selvinnyt melkein koko aamun ajattelematta janoaan. Hänen nukkuessaan oli tapahtunut jotain ihmeellistä, niin että jano tuntui yhtä normaalilta kuin hengittäminen.

Nora-niminen nainen elää maatilalla Arizonassa vuonna 1983 kuumuuden ja kuivuuden keskellä. Hänen miehensä on lähtenyt vedenhakumatkalle eikä näytä palaavan. Hänellä on vesipulan lisäksi huolta pojistaan, joista nuorimmainen uskoo talon ympärillä liikkuvan jonkinlaisen pedon, ja aputytöstään, joka ruokkii lapsen mielikuvitusta. Talossa asuvat myös isoäiti ja Noran vauvana kuollut tytär, joka äitinsä mielikuvituksessa on jo teini-ikäinen.

Minä halusin vain yhtä asiaa: kulkea ainaisesti kamelijoukkojen mukana vieraana ja matkantekijänä, tai jos se ei onnistuisi, lakata haluamasta sitä.

Toinen kertomus etenee minämuodossa. Lurie on turkkilaislähtöinen lainsuojaton, joka vaeltaa yhä edemmäs länteen kamelinsa ja ainoan ystävänsä Burken kanssa, ja jonka vesileilillä on outo kytkös kuolleisiin.

Monen mutkan ja koettelemuksen jälkeen Noran ja Lurien kohtaloilla on yhteys, mutta sitä pitää odottaa aivan loppuun saakka. Vaikka aluksi kuvittelisikin, että asioilla on tapana järjestyä, ymmärtää tätä romaania niin pitkälle luettuaan, ettei niin aina käy.

Muistokirjoittamisen vaikeus

Hänelle on vähitellen alkanut muodostua käsitys siitä, miten kuolleista on tapana kirjoittaa.

Anja Portinin esikoisromaanin Muistokirjoitus (S&S, 2019; 252 sivua) päähenkilön Julian pitäisi kirjoittaa äitinsä – erityisesti satutulkinnoistaan tunnetun ääninäyttelijän – muistokirjoitus.

Äiti tosin elää vielä ja pyytänyt sitä itse, jotta voisi valvoa, mitä hänestä kuoleman jälkeen kirjoitetaan. Naisten suhde ei ole mutkaton eivätkä Julian lapsuusmuistot helppoja. Hän alkaa kuitenkin penkoa äitinsä arkistoja ja vajoaa pian menneisyyteen ja muistoihin niin, että oma lapsi uhkaa unohtua.

Ensin Julia ei ole ajatuksissaan ja mielessään läsnä, lopulta ei enää fyysisestikään kotona. Aaro-poika on mainio hahmo ja tuli minua lähemmäksi kuin Julia. Se, mitä hänelle pimeänä ja lumisena pakkasiltana tapahtuu, koskettaa.

Portin kirjoittaa muutoksesta ja murtumisesta eleettömästi; sillä tavalla kauniisti, ettei Julian ahdistuneisuus käy kimppuun, vaan pysyy kuin lasisen tai jäisen pinnan alla. Julia jää etäiseksi.

Dialogin melkein täydellinen puuttuminen tekee kaikesta jotenkin hiljaista, vaiennettua.