Avainsana-arkisto: kuolema

Kertomus ohjaa kertojaa

Håkan Nesser tunnetaan parhaiten Van Veeteren ja Barbarotti -rikosromaanisarjoistaan. Taivas Lontoon yllä (Tammi, 2017; Himmel över London, 2011; suomentanut Aleksi Milonoff; 560 sivua) ei kuulu sarjoihin (ellei sitten ”kaupunkisarjaan”, jossa on aiemmin ilmestynyt Carmine Streetin sokeat muttei näillä muuta yhteistä ole kuin ulkoasu) eikä ole varsinaisesti rikosromaani, vaikka sarjamurhaajaakin jahdataan. Tämä teos pakenee lajimäärittelyjä tai suorastaan keräilee niitä: vakoiluromaani, sukuromaani, terapiaromaani, rakkausromaani, fantasiaromaani, huijaritarina, tarina tarinassa/tarinasta…

Henkilöitä ei ole monta, mutta heidän suhteensa ovat lopulta melkoisen mutkikkaat. Pääosassa on kuolemansairas Leonard Vermin, joka avovaimonsa Maudin kanssa matkustaa Lontooseen järjestääkseen 70-vuotisjuhlaillallisen kuudelle. Kaikki on salaperäistä ja ylellistä eivätkä Maud ja tämän lapset — neuroottinen Irina ja riippuvainen Gregorius — tiedä, keitä kaksi muuta mukaan kutsuttua ovat. Lukijalle selviää pian, että toinen heistä on Yhdysvalloista saakka paikalle matkustava Milos Skrupka.

Sen sijaan jotenkin toiseen tarinaan kuuluvalta vaikuttaa ruotsalainen sairaseläkkeellä oleva taksikuski Lars Gustav Selén, joka ei tee juuri muuta kuin lukee ja kirjoittaa. Samaan aikaan, kun Leonard seurueineen valmistautuu illalliselle, Lontoossa löydetään murhattuja, joiden luokse on jätetty rannekello osoittamaan heidän kuolinaikaansa.

Nykyhetki ei kuitenkaan ole romaanin ainoa aikataso, vaan Lars Gustav Selénin tarina aloitetaan jo lapsuudesta, joka värittivät isän kertomat uskomattomat valheet, ja äidin lähtö. Leonardin kertomus luetaan hänen keltaisesta muistikirjastaan, joka on kirjoitettu 1980-luvulla Berliinissä, mutta sjoittuu Lontooseen 1960-70-lukujen vaihteeseen, jolloin hän rakastui tsekkoslovakialaiseen Carlaan ja sotkeutui vakoiluympyröihin.

Kuulostaako kummalliselta? Niin on tarkoituskin. Arvoituksellinen ja yllätyksellinen romaani on pursuilee jujuja ja koukkuja, vihjeitä ja ansoja, kummallisuuksia ja outouksia, mutta pitää tiiviisti otteessaan. Juuri, kun alkaa vaikuttaa siltä, että rönsyt lähtevät liikaa omiin suuntiinsa ja sen kuuluisan punaisen langan häivähdyskin katoaa, kirjailija nappaa (lähes omille teilleen karanneen) kertomuksensa takaisin itselleen, henkilöilleen, lukijoilleen.

(Suomennos on pääosin kiitettävää työtä ja ehkä siksi muutamat lipsahdukset pistivätkin silmään.)

Mainokset

Kuoleva mies seikkailee

Antti Tuomaisen edellisen romaanin jäljiltä olin vähän pettynyt, koska olin pitänyt aiemmasta tuotannosta niin paljon. Mies joka kuoli (Like, 2016; 300 sivua) on jälleen minua miellyttävää, loistavaa Tuomaista.

Romaanin minäkertoja Jaakko Kaunismaa on 37-vuotias haminalainen sieniyrittäjä, joka saa tietää pian kuolevansa myrkytyksen uhrina ilman, että elimistön tuhoutumista voidaan mitenkään estää, tietämättä vetääkö viimeisen henkäyksensä viiden minuutin vai viikon kuluttua. Heti lääkäristä palattuaan Jaakko päätyy todistamaan vaimonsa uskottomuutta ja tekee omat päätelmänsä. Samaan aikaan naapuritontille ilmaantuu kilpaileva sieniyritys.

Seurauksena on tragikoominen trilleri helteisessä Haminassa. Jaakon ja hänen vaimonsa bisnes ovat männyntuoksuvalmuskat eli matsutaket. Heillä on muutama työntekijä ja hyvät suhteet ostajiin Japanissa. Äkkiä kaikki on kuitenkin muuttunut: elämä on rajallinen, rakkaus ei kestä, yritys on vaarassa. Onnistuuko tajuttomuus- ja kipukohtauksia saava kuoleva mies pelastamaan firmansa ja mikä häntä siihen ajaa? Mihin hän panostaa ja mihin kykenee, kun aikaa on vähän eikä enää ole mitään menetettävää?

Koomisen ja traagisen yhdistäminen mustaksi huumoriksi on haastava laji, jossa Tuomainen onnistuu tällä kertaa erinomaisesti. Vain loppuratkaisu vei tarinalta kaikkein viiltävimmän terän.

Naapurit

Laura Lähteenmäen romaani Korkea aika (WSOY, 2016; 280 sivua) sijoittuu kuudelle vuosikymmenelle ja kertoo tarinansa kuuden eri henkilön näkökulmasta. Romaani alkaa vuoteen 2015 sijoittuvalla Saana-nimisen naisen osuudella, jonka jälkeen edetään kronologisesti vuodesta 1948 hyppäyksittäin.

Keskiössä on työteliäs evakkopariskunta Anna ja Olavi Otso. He raivaavat Kaunismäki-nimisen tilan Pihjalan tilasta lohkaistulle tontille, Heljän ja tämän katkeran sotainvalidimiehen naapureiksi. Alun Saana on heidän poikansa Laurin tytär. Kuva perheestä ja suvusta rakentuu vähitellen. Pikkuhiljaa siihen kietoutuu tiukasti myös naapurien kohtalo.

Täysin erilaisista ja eri tavalla elämään suhtautuvista avoimen auttavaisesta Annasta ja varautuneesta, hieman avuttoman oloisesta Heljästä tulee vähitellen jonkinlaiset ystävykset. Lapsuudenystävyksiä ovat heidän tyttärensä Riitta ja Gloria, jonka kautta perheiden välille muodostuu toisaalta side ja toisaalta taakka. Tätä ristiriitaa ja perhettä kohdannutta suurta surua Olavi sitten seitsemänkymmentäluvulla pakenee tavalla, joka jää kaikille mysteeriksi.

Moninäkökulmainen ja kohtauksisttain etenevä Korkea aika on hieman hankalasti hahmottuva romaani, josta kuitenkin lopulta syntyy kirkkaan vaikuttava, joskin hieman kitkerä, kokonaisuus.

Mykkä todistaja

Äänet (Atena, 2016; Stimmen, 2015; suomentanut Anne Mäkelä; 406 sivua) on Ursula Poznanskin Salzburgiin sijoittuvan Beatrice Kaspary -dekkarisarjan kolmas osa. Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrian osastolla on tapahtunut murha. Harhainen potilas on löytänyt osaston uusimman lääkärin tutkimushuoneesta nukutusainetta veressään, metallitanko kurkussaan ja värikkäin muoviveitsin koristeltuna.

Todistajien kuulustelu on hankalaa. Lääkärit suojelevat sairaalan mainetta, ja omaansa, sekä varjelevat erityisesti yhden potilaan henkilöllisyyttä. Potilaita, jotka kuulevat ääniä, valehtelevat maanisesti tai vaikenevat kuin muuri, ei ole sen helpompaa pitää luotettavina todistajina. Ruumiita saadaan lisää ennen kuin synkkääkin synkempi totuus paljastuu. Ei ole vaikeaa arvata, mistä Itävallan rikoshistorian perhetragedioista Marien/Jasminin, tärkeimmän ja haastavimman potilastodistajan, kohtalo on saanut innoituksensa.

Beatricen yksityiselämä on toisaalta huonommalla — raivostuttava ex-puoliso yrittää viedä lasten huoltajuuden kokonaan — ja toisaalta paremmalla tolalla kuin aiemmin — suhde työpari Floriniin alkaa kukoistaa. Kuten sarjan aiemmissakin osissa (Vii5i ja Sokeat linnut) päähenkilön arjen ja yksityiselämän kuvaus keventää karmeaa rikosjuonta.

Suomennos saa välillä pohtimaan, onko alkuteoskin näin puhekielinen: ”Naisen täytyi kyetä hirmu monisyiseen ajatuksenjuoksuun…”  ja kiinnittämään huomiota kirjoitus- ja pronominivirheisiin (”Ei mitään, kun kukaan ei huolehti niistä. Silloin tällöin, jos joku osasto on ihan täynnä eikä mistään muualta saa sänkyjä, joku näistä puhdistetaan ja viedään ylös.”)

Ehdottomasti lukemisen arvoinen rikosromaani silti.

Naistenviikko — Sadie

Kotiinpaluu (Otava, 2016; The Outcast, 2008; suomentanut Marianna Kurtto; 361 sivua) on brittikirjailija Sadie Jonesin huikaiseva esikoisromaani. Sen lukeminen on hyvin helppoa, koska teksti soljuu ja tarina etenee, ja kovin vaikeaa, koska tapahtumat ahdistavat ja järkyttävät.

Prologissa eletään vuotta 1957, jolloin niin sanotun hyvän perheen 19-vuotias poika Lewis Aldridge, pääsee vankilasta ja palaa lapsuudenkotiinsa. Sitten siirrytään romaanin ensimmäiseen osaan ja vuoteen 1945 ja Lewisin onnelliseen lapsuuteen. Äidin kanssa elämä on suurenmoista, mutta sodasta palannut isä sekoittaa kuviota. Sitten tapahtuu jotakin traagista ja Lewisin elämä muuttuu kokonaan. Kukaan ei auta poikaa, kun hän sitä eniten tarvitsisi, joten hän särkyy.

Teoksen toisessa osassa kuvataan Lewsin syöksykierrettä vuosina 1952-55; ja sitä, miksi hän päätyy vankilaan. Kolmannessa osassa on prologin jälkeinen aika, jolloin Lewis on pikkukaupungin hylkiö (alkuperäisen nimen outcast) ja jossa aiempaa selvemmin nousee esille myös Lewisin isän pomon luoma perhehelvetti.

Rikkoutuvan elämän kuvaus on sydäntäraastavaa luettavaa. Miten jotakin noin hurjaa pystyy kuvaamaan näin kauniisti? Kuinka voi kirjoittaa näin lumoavasti pelosta, surusta, torjunnasta, yksinäisyydstä ja vääryydestä? Jones on uskomattoman taitava jo tässä esikoisessaan.

 

naistenviikko

Naistenviikon nimipäivät

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja