Kähkösen kieli lumoaa

Sinä joulukuisena aamuna tapahtuivat ne pienet siirtymät, joiden seurauksena useiden ihmisten elämä muuttui. Mutta tapahtuessaan ne olivat vain arkea, hankauksia, ristiriitoja, puhetta ja sitä mikä sanomatta jää.

Irene Rauhanviita

Vihreä sali (Otava, 2021; 315 sivua) jatkaa Sirpa Kähkösen hienoa Kuopio-sarjaa. Ajallisesti palataan Muistoruohon kesästä 1972 taaksepäin, vuoden 1964 joulukuuhun. Päähenkilöinä on kolme nuorta: kukkakaupan lähetti Irene, parturinapulainen Jaakko ja juuri armeijasta päässyt Leo. Heitä yhdistävät ystävyys ja hankalat, Irenen kohdalla suorastaan pelottavat, kotiolot.

Minä syön surua, niin kuin kengät syövät asfalttia, niin kuin sormet syövät likaisia kolikoita, niin kuin tuuli syö kalliot hiekaksi. Syön surua tyhjään mahaan ja tulen siitä kevytpäiseksi; silti vain rakastan enkä lakkaa toivomasta, että kyllästymys katoaisi, syöpymys lakkaisi, että tulisivat helpommat hyvät päivät.

Irene Rauhanviita

Kun 17-vuotias Irene loukkaantuu pomonsa, kukkakauppias Linnean, sanoista, lähtee hän kesken kiivaan joulukukkakauden karkumatkalle. Mutta minne voi mennä rahatta?

Tiesin että vahtiminen oli tärkeä työ, eikä sitä kukaan muukaan tehnyt; kaikki muut olivat jo Leon suhteen luovuttaneet. Mutta se vei ilon kaikesta muusta.

Jaakko Vihma

Irenen katoaminen aiheuttaa ketjureaktion tarinan nuorten kesken. Näkökulmatekniikka toimii. Aikakauden – sotasukupolven aikuisten – tylyys nuorten kohtaamia ongelmia kohtaan näyttäytyy suorastaan julmuutena. Niinpä ystävyyden merkitys korostuu.

Ja samaan aikaan toisaalla: sieltä kumpujen kätköistä mullasta maan isät katsovat toisiaan. Pyörittävät silmiään ja ovat sillä mielellä, että eihän noista pullansyöjistä ja äitiensä silmäteristä ole vastusta edes pikkutytöille.
Minulla oli oma Helsinki. Kesti kuutisen päivää. Läksin lappamaan. Ilmeisesti senkö takia isä kuoli. Se oli hänen viimeinen kesä. En tiennyt sitä silloin kun karkasin.

Leo Tiili

Romaaniin sisältyy myös kuvaus neljännen päähenkilön matkasta Leningradiin, joka on melkein kuin oma pienoisromaaninsa romaanin sisällä. Linnean puoliso Santeri Juurinen matkustaa Leningradiin ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun joutui lähtemään Pietarista vallankumouksen aikaan. Santerille on kova paikka kokea konkreettisesti, miten kaikki on muuttunut eikä menneisyyden kasvihuoneisiin voi matkustaa kuin muistoissaan. Matkakumppanina on hieman yllättäen, koomisinkin virityksin, Kuopio-sarjan vakiohahmo, vanha kommunisti Lassi Tuomi.

Ja 1960-luvun rinnalla elää, muistoissa, 1910-luvun Terijoki. Sinne Santeri pakeni Pietarista ja siellä kohtasi Linneansa. Myös konkreettisesti osa siitä siirtyi Kuopioon.

Tietä riitti. Mutta me jäimme Terijoelle siihen saakka, kunnes suuri lama pyyhki yli maailman ja nuori herra Eider menetti sen vähänkin, minkä oli saanut koottua, ja muutti Lyypekkiin veljensä luo. Silloin myös Terry I kuoli ja haudattiin puronotkoon. Me ostimme Villa Inèsin mummoni rahoilla ja siirsimme sen Kuopion tontille, jonka mummoni testamenttasi minulle.

Linnea Juurinen

Kähkösen kieli on nyt runollisimmillaan. Kaikkein kauneimmillaan se lähes salpaa hengen. Paljon se samalla kätkee rivien väleihin, sanojen taakse, tunnelmiin. Paikoin tunnelma on liiankin pakahduttava, mutta kaiken kaikkiaan: Miten lumoava teos!

Kähkönen palkittiin Vihreästä salista Savonia-kirjallisuuspalkinnolla. Ensimmäisen Savoniansa hän sai Kuopio-sarjan avauksesta Mustat morsiamet.

Kuopio-sarja jatkuu hienosti

Sirpa Kähkönen jatkaa Kuopiossa tapahtuvaa, 1930-luvulta alkanutta romaanisarjaansa kesään 1972 sijoittuvalla hienolla romaanilla Muistoruoho (Otava, 2019; 347 sivua). Se on naisten tarina, joka moniäänisenä tuo lähelle niin kahdeksanvuotiaan Hilla-tytön kuin hänen molemmat noin 60-vuotiaat mummonsakin — sekä näiden ystävät ja muutaman muunkin kertojan, kuten asunnon A21.

Romaanin rakenne syntyy lomittaisista kertojanäänistä ja sen vaikuttavuus näiden äänten herättämistä tunteista ja ajatuksista. Lassi Tuomi on kuollut ja — niin vaikea kuin hänen kanssaan olikin elää — Anna kaipaa ja suree itsensä melkein näännyksiin. Helvi-ystävä osaa kuitenkin auttaa oikealla tavalla:

Mutta en minä lähde Annaa peilikuvastaan erottamaan väkivalloin, hiljaa hivuttamalla se pitää tehdä, houkutella takaisin hämäristä päivänvaloon.

Hillakin ikävöi rakasta ukkiaan ja mummon itku pelottaa häntä. Eikä hän haluaisi pioneerileirille, jolle isä hänet haluaa lähettää.

Ukki antoi minulle paljon neuvoja tässä elämässä. Ne ovat vähän niin kuin minun merimiessäkki.
Minä ajattelin, että kassin ja makuupussin lisäksi minulla on oma neuvosäkki mukana ja on sen kanssa leirillä pärjättävä jos merilläkin, ja ranta näkyi ja minua alkoi jännittää ja itkettääkin, niin äkkiä vain tunsin että ukki on mukana myös.

Leirillä on kuitenkin mukavaa, sillä lähinnä aikuisten kanssa aikaansa viettävä Hilla löytää sieltä heti ystävän. Pioneerius jää lapselle vieraaksi, mutta tyttöä miellyttävät leirin rutiinit.

Hillan toinen mummo Ida on Sortavalan evakko. Kodin jättämiseen ja sota-aikaan liittyvät vaikeat muistot nousevatkin kirjassa keskeisiksi. Idan menneisyys on monella tapaa raskas. Hänen tukenaan ja ystävänään on lapsuudesta asti tuttu Siiri, hänkin yksi kirjan äänistä.

Uutiset Vietnamin sodasta tuovat itse koetun sodan elävänä sotavuodet eläneiden mieliin, mutta myös osaksi lasten kokemusmaailmaa.

Silti kirja on myös hauska:

Ei ole taipumusta askarteluunkaan, vaikka mummot on minulla niin kätevät. Pistot longertavat pitkin säkkikangasta, enkä ymmärrä miksi viilipurkista ja pahvirullasta pitää tehdä Puijon torni. Mummot virkkaavat illassa kuusi kilometriä pitsiä ja neulovat Naapurilähiön aikana sukkaparin.

Näin toteaa Hilla, jolla on terävä pää ja käytännöllinen mieli:

Minä otan kaikki muoviolennot hiekalle ja Sole alkaa tutkia ja käännellä niitä. Kaadan kävyt vielä purkin pohjalta samaan kasaan. Kun Sole ihmettele että mitä varten käpyjä pitää olla, niin sanon että ne ovat naisia. Ja kysyn onko Sole ikinä, milloinkaan nähnyt yhdessäkään muovi-ihmispaketissa naisia. Sole ei osaa sanoa, joten minä vastaan itse: ei ole naisia paketeissa.
On vain sotaukkoja ja avaruusukkoja ja eläimiä. Tämän olen itse selvittänyt torilla sekä myös Partasen leikkikalu- ja muovitavarakaupassa jossa ihanan väkevä haju kun siellä käy.

Kähkönen on taitava ihmisten, ja mielestäni erityisesti lasten, tunteiden ja ajatusten kuvaajana, ja osaa kuljettaa tarinaa mitä moninaisin keinoin. Kähkösen ihmiset ovat tavallisia, samastuttavia, tärkeitä. Muistoruoho on romaani niin surusta ja kaipauksesta kuin ilosta ja selviytymisestäkin.

lava, haastattelu, kirjamessut, yleisö
Sirpa Kähkönen Jukka Petäjän haastateltavana Helsingin kirjamessuilla 2019

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Les! Lue!

Norsk litteratur på finsk og finsk litteratur på norsk - Norjalaista kirjallisuutta suomeksi ja suomalaista kirjallisuutta norjaksi

%d bloggaajaa tykkää tästä: