Luolamiehen puolustuspuhe on vanhentunut

Yhdysvaltalaisen Rob Beckerin käsikirjoittaman ja Jarmo Perälän esittämän Luolamies-monologinäytelmän (Defending the Caveman, 1991; suomennos Ville Virtanen, ohjaus Pekka Laasonen, videosuunnittelu Jarmo Jääskeläinen, äänisuunnittelu Antti Puumalainen, valosuunnittelu Juha Westman) ensi-ilta oli Kuopion kaupunginteatterin Maria-näyttämöllä 7.9.2017.

Alkutunnelma oli luentomainen, vaikka Maria-näyttämön pienet ja matalaselkänojaiset penkit onkin uusittu elokuvateatteri-istuimiksi juomapullotelineineen. Lavalla oli pukuherra ja valkokankaalle heijastettiin kuvia. Puhetyyli oli esitelmöivä. Onneksi näyttämölle myöhemmin ilmestyi vähän liikettä ja valkokankaalle oivalluksiakin.

Pääasiassa muinaisilla sukupuolistereotypioilla pelaava teksti on kuitenkin väsähtänyttä eikä jaksa montakaan naurua kirvoittaa — pikemminkin hymähdyksiä, että noinhan se oli joskus ennen. Olikin hämäävää, että Luolamiehen syntymävuodeksi ilmoitettiin 1963, mutta hän kertoi miehistä ja naisista, parisuhteesta sekä sukupuolten eroista ja niistä aiheutuvista väärinkäsityksistä lähinnä 1970- ja 1980-luvuilla. Tunnistin paikoin vanhempieni sukupolven, en omaani, vaikka se on sama kuin tämän luolamiehen.

Teksti perustuu stereotypiaan, jonka mukaan miehet ovat kivikaudelta saakka olleet metsästäjiä ja naiset keräilijöitä. Tästä perinnöllisestä erosta johtuvat siten kaikki sukupuolten väliset erot ja niistä aiheutuvat ongelmat. Kirjoittaja haluaa puolustaa (luola)miestä kertomalla, ettei mies ole huonompi tai pahempi kuin nainen, vaan vain erilainen. Ikävä kyllä vastakkainasettelut ja yksinkertaistukset ovat vanhanaikaisia ja aikansa eläneitä. Nykynaisessa on metsästäjää, nykymiehessä keräilijää.

Monologi on rankka laji, jossa näyttelijälle tulee hiki. Liivipuvusta lähtee ensin takki ja sitten liivit. Hihat kääritään, solmiota löysätään. Pari kertaa (kuiskaajaksi kovaääninen) kuiskaaja joutui auttamaan Perälää, mutta muuten hän suoriutui urakastaan kunnialla.

Luolamies on kirjoitettu vuonna 1991 ja sen huomaa. Sitä on esitetty yli kolmellakymmenellä eri kielellä ympäri maailmaa; Suomessakin monilla näyttämöillä ja esimerkiksi Martti Suolasalon monologina esitys kestää yli kaksi tuntia. Kuopion Luolamiehen kesto on reilut puolitoista tuntia väliaikoineen ja se on riittävästi; lyhentäminen on ollut mainio päätös. Ne kohdat, jotka kenties edelleen ovat voimassa eli hauskoja, toimisivat nykyisin luultavasti parhaiten pikaisena stand-up-komiikkana.

Mietin, miksi tämä näytelmä on otettu ohjelmistoon. Ehkä siksi, ettei se ainakaan kalliiksi tule, kun tarvitaan vain yksi näyttelijä eikä lavastusta videoprojisoinnin lisäksi ole.

 

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.
Artikkelikuva: Sami Tirkkonen

Kahden miehen show

Olen käynyt teatterissa pikkulapsesta asti; liian harvoin, mutta kuitenkin. Viikingit Kuopion kaupunginteatterin Maria-näyttämöllä 16.3.2017 taisi kuitenkin olla ensimmäinen näkemäni kantaesitys eli paitsi ensi-ilta myös ensimmäinen esitys koskaan missään.

Savuisassa tilassa soi joikumainen loi-laa-li-lai-laa-laa, kun yleisö siirtyy katsomoon. Näyttämö on musta koroke, jolla on lavastuksena vain pieni penkki. Näyttämön ympärillä näkyy naulakoita ja vaatekasoja. Näyttämön takana on videoseinä — jolle näytelmän aikaan heijastetaan kohtausten nimiä, iskulauseita, sarjakuvamaista kerrontaa ja psykedeelisiä kuvioita — ja sen yllä roikkuu kullanhohtoinen tynkäraajainen naishahmo, ehkä jonkinlainen esihistoriallinen jumalatar.

Aleksi Tsuppi (tai Tsup) on kuntosaliyrittäjä, personal trainer ja poliitikko, jonka vaalilause on ”Minä olen demokratia”. Aleksi valmentaa avovaimoaan Kristaa, joka haluaa voittaa bikini fitness -kisat. Heille tulee riitaa ja Krista haluaa palata eksänsä Karin luo. Kari asuu ongelmalähiössä kaverinsa Jarin kanssa.

He ovat päättäneet perustaa Viikinkivaltion, jossa eletään iman nykyajan rappiota, jonka ruumillistuma heille on juuri Aleksi. Heidän iskulauseena on ”Ihmisen aika on ohi”. He rakastavat niin paljon, että ovat valmiita vihaamaan ja kuolemaan. Jarin ja Karin tanssimainen painikohtaus kuuluu esityksen huippukohtiin.

Myös ympäristötaiteilija Konstalla on kinaa vaimonsa, kiinteistövälittäjä Ullan, kanssa. Konsta on saanut valmiiksi ongelmalähiön asumisviihtyvyyttä parantamaan tarkoitetun teoksensa, joka muodostuu lantakasoista. Niistä yhteen Konsta muuttaa asumaan syyrialaispakolainen Mohamedin kanssa. Ulla ja Aleksi puolestaan kohtaavat asuntoesittelyssä.

Näistä lähtokohdista nykymaailman menoa ja asenteita kommentoi Kuopion kaupunginteatterin ja Kuopion kansallisteatterin kantaaottava yhteistuotanto Viikingit. Rohkeita ideoita riittää, mutta toteutus ei ole täysin niiden mittainen. Erityisesti toiseen näytökseen sisältyvä ”kuunnelmaosuus”, jolloin näyttämöllä ei tapahdu mitään, ja kohtaus Villinaisesta vain kuullaan, laskee jännitettä melkoisesti. Esitys lähes lässähtää näyttämötapahtumia odotellessa.

Näytelmän on käsikirjoittanut Miko Kivinen. Hän on ohjannut sen Mikko Paanasen kanssa ja kaksin he näyttelevät sen kaikki roolit. Näyttelijäntyö on kauttaaltaan hyvää. Tiuhaan vaihtuvat roolit erottuvat hyvin, vaikka niitä myös vaihdellaan: kumpikin näyttelijöistä on vuorollaan muun muassa Aleksi, Krista ja Konsta.

Tärkeässä roolissa olevasta puvustuksesta — näyttelijät vaihtavat asuja, asusteita ja rooleja lennossa korokkeen takana ja vieressä — vastaa Mirkka Nyrhinen. Äänisuunnittelusta vastaa Antti Puumalainen, valosuunnittelusta Timo Suutarinen, videoprojisoinneista Jarmo Jääskeläinen ja musiikista Miko Kivinen, Mikko Paananen ja Antti Puumalainen. Jokaisen musiikkiesityksen — olikohan niitä kolme — aikana mietin, miksi näytelmissä aina pitää laulaa.

Viikingit on rohkea ja rosoinen, paikoin toimiva mutta ajoittain myös tylsä. Pitäisikö itkeä vai nauraa? Siitähän farssissa on kysymys. Tässäkin. Kannattaa ottaa todesta se, että esitystä ei suositella lapsille. Sen verran hurjaa on niin fyysinen kuin verbaalinenkin rakkaus, seksuaalisuus ja väkivalta — rajuimmasta koskaan näkemästäni elvytyskohtauksesta puhumattakaan.

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.
Artikkelikuva ja kuvankäsittely: Jarmo Jääskeläinen