Savonkielinen Macbeth ja muita mullistuksia maalaiskylässä

Antti Heikkinen on lahjakas kirjoittaja, sen todisti jo esikoisromaani Pihkatappi. Sitä seuranneiden kulttuuripersoonien elämäkertateosten jälkeen on tullut toisen romaanin vuoro. Matkamies maan (Siltala, 2016; 350 sivua) on niin rakkauskertomus, rikostarina kuin aikalaisromaanikin — tosin aika äkkiväärillä tavoilla. Jälsinkankaalle, pienelle itäsuomalaiselle paikkakunnalle, perustetaan pakolaiskeskus lakkautetun ammattikoulun tiloihin. Se tietysti aiheuttaa ristiriitoja: on ymmärtäjiä ja puolustajia, mutta myös ymmärtämättömiä ja vastustajia.

Jälkimmäisiin kuuluvat nuorehkot miehet Leo ja Jere, jotka pelkäävät naistensa puolesta, vaikka nämä pakolaisten sijaan pelkäävät heitä, ja kutsuvat hätiin miehen, joka viimeisenä pitäisi mihinkään avuksi pyytää. Samaan aikaan myös terveyskeskuksen purku-uhka aiheuttaa kiihtymystä, etenkin Aimossa ja Auliksessa, ikämiehissä, joilla on salaisuus sen kivijalassa. Kyläläisissä on vihaa ja rakkautta, kateutta ja ystävyyttä, julmuutta ja pyyteettömyyttä. Kerrotaan myös koulukiusatun tytön selviytymistarina ja paljastetaan palasia pakolaisten taustoista. Menneisyyden teot pyrkivät esille, ihmissuhteet solmuilevat, mielet sekoilevat, tapahtuu kamaliakin.

Luin romaanin erittäin mielelläni, mutta jossain vaiheessa koin, että kirjalijalla on ollut melkoinen hinku esitellä mahdollisimman monta eri tyyliä ja rekisteriä, jotka hän kirjoittajana hallitsee eli niin sanotun kaikkitietävän kertojan suorasanaisen proosaan lisäksi:

• Varsin koukerokielinen vanhempi konstaapeli kuulustelee epäiltyä ja se on kirjoitettu nauhoitetuksi vuoropuheluksi.
• Useammankin henkilön ajatukset puetaan sanoiksi, mikä on merkitty kursiivilla, eikä Heikkinen tosiaankaan hullummin asetu niin hourailevan dementikon, ruotsalaisittain murtavan mielikuvitushahmon, syyllisyyttä potevan ikämiehen kuin muualta muuttaneen katkeran naiseläjänkään aivoituksiin ja tuntemuksiin.
• Harrastajateatteri harjoittelee (erään Jussi Taskisen johdolla) savonkielistä Macbeth-näytelmää, josta romaanissa on sinänsä hulvattoman hienoja repliikkejä.
• Lisäksi on vielä otteita päiväkirjasta, kirjeitä ja sähköpostiviestejä, keskustelupalstan kommenttiketjua, ainakin.

Erinomaisesti luonnistuu kaikki, en minä sillä.

 

 

Outo rikostarina oudosta maasta

Korealainen kuurupiilo (Atena, 2015; A Corpse in the Koryo; suomentanut Aura Nurmi) aloittaa James Church -kirjailijanimen taakse piiloutuvan, Kaukoidässä työskennelleen tiedustelualan ammattilaisen, Pohjois-Koreaan sijoittuvan dekkarisarjan nimeltä Tarkastaja O’n tutkimuksia.

Tarkastaja O on varsin sympaattinen tyyppi, joka omalla hiljaisella tavallaan kapinoi järjestelmää vastaan: ei kanna rinnassaan suuren johtajan pinssiä (onnistuisiko oikeasti valtion virassa?) ja lievittää stressiä pyörittelemällä sormissaan puun palasia — eri lajeja erilaisiin tilanteisiin, puuseppä-isoisää muistellen.

Mutta paljon muuta hyvää kirjasta ei voi sitten sanoakaan. Dekkariksi se on varsin tylsä. Aluksi toki viehättää kaiken absurdius ja suoranainen surrealismi: kytätään tienposkessa tuntikausia, että saataisiin kuvattua tiellä ajava auto, kunnes ilmenee, ettei kamerassa ollut filmiä; matkustetaan Manpon sijasta Sinmampooon, kaupunkiin, jota ei ole virallisesti olemassa; teekupillisen juominen estyy toistuvasti milloin keittimen, milloin veden puutteen, milloin jonkin keskeytyksen vuoksi.

Suomalaissilmin jossain määrin kiehtovaa on tietysti myös se, että (oletetun) rikoksen uhri on suomalainen, kansainvälisen atomienergiajärjestön tarkastaja, nimeltään Gustav. Kirjan alkuperäinen nimi viittaa siihen, että ruumis löytyy Koryo-hotellista, mutta suomennosnimi on kyllä parempi — melkoista kuurupiiloa tämä rikostarina on.

Juoni on mutkikas ja kummallisia käänteitä täynnä. Johtolangat ovat salaperäisiä, esimerkiksi sinne tänne ilmaantuvat siniset napit. Suomi-viittauksia piisaa: mustikkahillo ja ruisleipä, suomalainen tyttö nimeltä Lena, Keitele-järvi ja poliisi nimeltä Pikkusaari, joka melkein ilmaantuu paikalle.

Mutta:

”Mikään ei siis koskaan ratkea. Siinä on kyllä yksi mahtipontinen tekosyy.”

 

Filosofisen vuoropuhelun yllättävä loppu

Uusiseelantilaisen Bernard Beckettin Genesis (Tammi, 2009; Genesis, 2006; suomentanut Kaisa Kattelus) on merkillinen tulevaisuuskuvitelma.

Teos etenee suullisena kuulusteluna, jossa nuori päähenkilö Anax pyrkii Platonin perustaman Valtion – saarivaltakunta, joka on selviytynyt suursodista ja kulkutaudeista eristäytymällä ja totalitaristisella hallinnolla – päättävän elimen Akatemian jäseneksi.

Viisi tuntia kestävässä kuulustelussa kokelas vastaa paitsi suullisesti myös hologrammien avulla. Hologrammeissa hän esittää oman näkemyksensä yhteiskunnan alkuajoista, joista on säilynyt litterointeja. Ne ovat ihmisen ja robotin vuoropuheluita, joiden ihmisosallistuja Adam Forde (2058-2077) on Anaxin suuren kiinnostuksen kohde. Viittauksia on nimissä sekä antiikin Kreikan filosofiaan että Raamatun luomiskertomukseen.

Lyhyt ja juonellisesti ohut romaani on selkeästi suunnattu nuorille lukijoille, joille näin esitellään filosofisia kysymyksiä älykkyyden ja tietoisuuden olemuksesta sekä oikean ja väärän suhteesta. Se on myös pohdintaa ihmisen ja tekoälyn suhteesta; jopa kannanotto.

Aihe tuntuu ihmeen ajankohtaiselta nyt, kun on juuri saatu Etlan (Elinkeinoelämä tutkimuslaitos) arvio, jonka mukaan tietotekniikka kehittyy niin voimakkaasti, että se uhkaa joka kolmatta ammattia Suomessa kahdenkymmenen vuoden sisällä. Tämän kirjan lukeneena alkaa toivoa, ettei ihan joka hommaan edes kehitettäisi robotiikkaa.

Teoksen loppuratkaisu on yllättävä. Paljastamatta liikaa on vaikea kertoa enemmän. Kaikkea sitä tulee lukeneeksi!