Kirkkomaalarit

Anneli Kanto herättää keskiajan eloon romaanissaan Rottien pyhimys (Gummerus, 2021; 409 sivua). Se on lumoava matka 1500-alun Suomeen sekä kirkkomaalarien ja etenkin Pelliina-nimisen tytön maailmaan.

Hattulan kirkkoon on tilattu seinämaalaukset. Erinäisten sattumien vuoksi kiertävät kirkkomaalarit päätyvät pestaamaan joukkoonsa paikallisen nuoren naisihmisen, jota pidetään omituisena ja syrjitään. Pelliinan kuitenkin tiedetään osaavan piirtää, koska hän, tiilimestarin ottotytär ja myös oppipoika (vaikkakin tyttö), valmistaa, koristelee ja myy saviesineitä.

Kaikkien — ei vain Pelliinan ja maalarimestarien vaan myös monien kyläläisten — elämä muuttuu.

Menimme kirkkoon etuhuoneen läpi niin kuin tavallisesti, mutta etuhuoneessa henkeni aivan salpautui ja polvistani katosi voima ja siinä ja siinä että en pudonnut istualleni tiililattialle.
Seinällä oli kaksi alastonta ihmistä. He olivat valtavan suuret ja juoksivat koska kolmas ajoi heitä takaa keppi kädessä.
Säikähdin niin että minulta pääsi kimeä kauhun huuto ja pakenin itsekin juosten kirkon toiseen päähän pylvään taakse. Ajattelin että nämä ovat jättiläisiä joista mestari Rutger kertoi juttuja …
Toinen maalarimies tuli perääni ja sanoi ettei tarvitse pelätä sillä suuret ihmiset ovat seinään maalattuja kuvia ja he ovat maailman ensimmäiset ihmiset Aatami ja Eeva. Haukoin henkeäni mutta mies sanoi tule katsomaan ne katsottavaksi tehty ja pysyvät seinässä eivät ne sieltä hyppää eivätkä elä. Hän on maalari ja se toinenkin mies on maalari ja he ovat kuvat tehneet.

Kanto kirjoittaa tyylillä, joka vie suoraan Pelliinan elämään, maailmaan, ajatuksiin ja tunteisiin. Hän herättää historian eloon ja onnistuu sekä viihdyttämään että ajatteluttamaan. Mikään historiadokumentti kirja ei voi olla, sillä tuosta ajasta on kovin vähän säilyneitä dokumentteja, mutta fiktiotahan romaani onkin. Kirkon maalanneista ihmisistä ei tiedetä mitään, mutta heidän työnsä on yhä olemassa, ja romaanissa he elävät ja tekevät työtään.

Pelliina minäkertojana tulee lähimmäs. Muista — kuten Andreas- ja Martinus-maalareista sekä Vilppu-apulaisesta, kirkonisännästä, kirkkoherrasta ja ylimyksistä Hämeen linnassa — kertoo kaikkitietävä kertoja. Jokainen piirtyy todelliseksi ajatuksineen, tekoineen ja tunteineen.

Kirkkoherra ei tänään nauttinut aamusta eikä edes raikkaasta oluesta, sillä häntä ahdisti reliikin kohtalo. Asia painoi hänen omaatuntoaan, ryösti mielenrauhan, vei yöunet ja ruokahalun. Kauhea asia sammutti elämästä värin ja ilon. Aamuisin kirkkoherra nousi vuoteeltaan tokkuraisena ja pää painavana. Hän ehti muutaman hetken ihmetellä oloaan, ennen kuin muisti. Reliikki. Kristuksen ristin korvaamattoman arvokas siru. Poissa. Hukattu. Kadonnut. Ryöstetty.

Hattulan kirkon maalaaminen oli valtava urakka, sillä vaikkei kirkko ole erityisen suuri, koristeltiin sen kaikki seinät, kuvitettiin kaikki Raamatun tärkeimmät kohdat, joista muodostuu noin 200 kuvan kertomus, ikään kuin sarjakuva, lukutaidottomalle kansalle.

Ennakolta en pitänyt kirjan nimestä enkä ollut erityisen kiinnostunut kirkkomaalauksesta, mutta onneksi en jäänyt luulojeni vangiksi tai varaan, vaan sekä ensin kuuntelin (Erja Manton upeana suorituksena) ja myöhemmin myös luin kirjan. Niin hieno se on.

Viime kesän lomareissuun oli kutakuinkin pakko liittää visiitti Hattulan Pyhän ristin kirkkoon näkemään kirkon maalaukset omin silmin ja yrittämään kuvitella, millaista niiden katseleminen on ollut tuoreeltaan ihmisille, joille värikkäät ja suuret kuvat (tai minkäänlaiset) ovat olleet aivan uusi ja ihmeellinen asia.

Naistenviikko 2021: Ellen

Ellen Thesleff (1869–1954) oli suomalainen kuvataiteilija, joka omisti elämänsä työlleen. Hänen asuinpaikkojaan olivat Kuopio (lapsuudessa), Helsinki ja Pariisi, mutta ennen kaikkea Firenze ja Ruoveden Murole. Lapsuudenperhe oli hänelle tärkeä läpi elämän. Perhe oli varakas, kulttuurimyönteinen ja koulutusta arvostava, eikä isä Thesleff tehnyt eroa poikien ja tyttöjen välillä, vaan kannusti Ellenin taideopintojen pariin.

Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin kirjoittamana Minä maalaan kuin jumala : Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos, 2017; 399 sivua ja 32 kuvasivua) on alaotsikkonsa mukaisesti sekä taiteilijan elämäkerta että hänen taiteensa kuvaus. Teos on paneutunut ja yksityiskohtainen, kiehtova ja analyyttinen. Taiteilija tulee lähelle paitsi maalaustensa, grafiikkansa ja luonnostensa kautta myös lukuisissa lainauksissa tavattoman runsaasta kirjeenvaihdostaan sekä valokuvissaan.

Ellen Thesleff oli yksi Suomen ensimmäisistä symbolisteista ja ekspressionisteista, kansainvälisesti merkittävä taidemaalari, omapäinen ja rohkea edelläkävijä aikana, jolloin naisten oli hyvin vaikeaa saada tunnustusta ammattimaisina taiteilijoina. Hän oli lahjakas ja taipumaton taiteen tekijä, omapäinen ja sitkeä nainen, joka kulki miesten vaatteissa ja hiukset lyhyiksi leikattuina maalaustarvikkeet selässään niin Toscanan kukkuloilla kuin Muroleen metsissä ja saarissa, mutta osasi tarvittaessa olla myös tyylikäs kosmopoliittinen verkostoituja.

Firenzessä oli mahdollisuus tutustua sekä uusimpiin taidevirtauksiin että ammentaa taiteen historian mestareiden työstä. Siellä eli ja vieraili paljon eri taiteenalojen ihmisiä kaikkialta maailmasta, ainakin toiseen maailmansotaan asti. Tuntuu oudolta, etteivät Ellen Thesleff ja vain hieman häntä vanhempi Elin Danielson-Gambogi, joka asettui pysyvästi Italiaan, tunnu olleen juurikaan tekemisissä keskenään; onhan heidän täytynyt osua samaan aikaan Pariisiinkin, saati Firenzeen. Toisaalta he tekivät täysin vastakkaiset valinnat uransa ja ihmissuhteidensa kanssa. Ellenin ihastuksen kohde oli teatterin uudistaja ja naistenmies Edward Gordon Craig, jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa elämänsä loppuun saakka, mutta he eivät olleet millään tavoin taiteilijapari kuten Gambogit.

Schreckin teos on kattava, asiantunteva ja perehtynyt, muttei lainkaan kuiva tai teoreettinen vaan erittäin mukaansa tempaava ja lämpimästi suositeltava.

Taidemaailman Ethan Hunt, Bruce Wayne ja Smaug yhdessä pienessä naisessa

… hän on järkyttävän älykäs. Ja maailman ehdottomasti ja kiistattomasti paras taideväärennösten tunnistaja. Kukaan tai mikään ei vedä vertoja hänelle. … Hän aloitti taidehistorian opinnot Firenzen yliopistosta 16-vuotiaana, sieltä hänet kaappasi Vatikaanin museo, mutta kun heille selvisi Saratogan homoseksuaalisuus, he antoivat hänelle potkut, … Siinä vaiheessa jo kaikki Euroopan huippuyliopistot halusivat hänet listoilleen, …

Näin kuvailtu nainen on kaunis, rikas ja älykäs Jackie Saratoga. Hän pystyy taideteoksia kuuntelemalla varmistumaan niiden aitoudesta ja piilottelee vaatteidensa alla liikkuvia tatuointeja, joihin liittyy goottilaisen synkkä sukusalaisuus.

Jackie on San Franciscoon sijoittuvan jännitysromaanin päähenkilö. Salaisuuksien galleria (Tammi, 2019; 331 sivua) on Patricia G. Bertényin esikoisdekkari — ei tosin kovin dekkarimainen sellainen, vaan melkoinen lajityyppien sekametelisoppa.

Elimistö on kompensoinut värinäön puutteen muilla aisteilla tai pikemminkin, hänen aivonsa ovat opetelleet käsittelemään tietoa eri tavalla. … hän sai vasta aikuisena tietää olevansa värisokea. Hänellä ei ole mitään käsitettä väreille, … – Ja silti hän on maailman johtava väärennösasiantuntija.

Jännitysjuoni on suhteellisen yksinkertainen: Lahjakas taiteilija Rodolfo kuoli 30 vuotta sitten auto-onnettomuudessa, jonka järjestämisestä epäiltiin hänen mesenaattiaan. Tapaus ei koskaan ratkennut, mutta nyt tuo mesenaatti palkkaa asianajaja Roberta Spencerin toimiston selvittämään asiaa. Saratoga on Spencerin palkkalistoilla.

Ihmissuhdejuonikuvio on hieman monimutkaisempi. Jackie on salaa rakastunut pomoonsa Robertaan, joka ei halua myöntää edes itselleen olevansa vastavuoroisesti kiinnostunut Jackiesta. Tästä ja romaanin runsaasta henkilögalleriasta saadaan aikaan monenlaisia romaanihenkilöitä vaivaanuttavia ja lukijan kannalta ylidramatisoituja tilanteita.

Kirjan takakannessa mainittua huutavaa maalausta pitää odottaa yli puolivälin:

Se ei puhunut hänelle. Se huusi, ulvoi suorastaan ja vaati hänen huomionsa. Siinä oli edelleen surumielisyyttä, mutta nyt, näin läheltä siinä erottui jotain muutakin. Raivoa tai vihaa. Se ei suuntautunut ulospäin, mutta täytti koko maalauksen.

Tavallaan pidin kirjasta ja tavallaan inhosin sitä. Loppuun saakka ja ihan kokonaan luin, mutten usko jaksavani toista osaa. Epäuskottavuuksia ja ihmissuhdesoppaa oli minun makuuni liikaa, mutta moni muu varmasti viehättyy paljonkin.