Maaginen realisti, realistinen fantastikko

Mikä nautinto, mikä elämän suola — istua viileässä asunnossa, juoda teetä, maistella kakkua ja lukea. Pureskella pitkiä virkkeitä, maistella niiden merkitystä, tavoittaa silmänräpäyksen ajaksi niiden syvempi merkitys, ihmetellä sitä ja olla hiljaa, liikkumatta, silmät nauliutuneina ikkunan neliöön.

Päivän talo, yön talo (Otava, 2004/2019; Dom dzienny, dom nocny, 1998; suomentanut Tapani Kärkkäinen; 384 sivua) on Olga Tokarczukin ensimmäinen suomennettu teos. Se on fragmentaarinen ja monityylinen, sekoitus unia, muistoja, historiaa, sieniruokaohjeita ja selviytymistarinoita.

Tšekin raja on aivan tonttimme tuntumassa, katseen ulottuvilla. … Raja on ikivanha, se on vuosisatoja erottanut toisistaan eri valtioita. Se ei hevin ole antanut muuttaa itseään. Puut olivat tottuneet olemaan rajalla, samoin eläimet. Puut kuitenkin ottivat rajan huomioon — ne eivät koskaan siirtyneet paikaltaan. Eläimet taas typeryyksissään elivät niin kuin sitä ei olisikaan.

Kaikkea yhdistää paikka, Sleesian alue Etelä-Puolassa. Se on menneinä vuosisatoina ollut osa useampaakin valtiota ja kuului Saksaan toisen maailmansodan loppuun saakka, jolloin se liitettiin Puolaan. Alueelle siirrettiin väestöä itäisestä Puolasta, joka liitettiin Neuvostoliittoon, ja alueen saksalaisväestö taas pakkosiirrettiin länsirajan toiselle puolelle.

Kuka oli se mies, joka oli yökaudet keksinyt puolankielisiä vastineita saksalaisille paikannimille? Toisinaan hänelle oli sattunut runollisia neronleimauksia, toisinaan hän oli potenut kaameaa sananmuodostuskrapulaa. Hän oli nimennyt kaiken alusta alkaen. hän oli luonut kokonaan uudelleen tämän vuoristoisen, epätasaisen seudun. Vogelsbergistä hän oli tehnyt Nierolan (”Mahola”), Gotschenbergistä taas patrioottisesti Polska Góran (”Puolanvuori”), Fluchtin surumielisyys muuttui banaaliksi Rzędzinaksi (”Rivilä”), mutta sen sijaan Magdal-Felsenistä tuli Bógdał (”Jumala-antoi”). Miksi Kirchbergistä tuli Crekwica (”Kirkkola”), mutta Pfeifferbergistä Świstak (”Murmeli”), sitä emme saa ikinä tietää.

Kertoja asuu Nowa Rudan pikkukaupungin lähellä Pietnon kylässä. Hän kirjoittaa naapuristaan Martasta, jonka kanssa tekee paljon taloustöitä ja joka ei paljon puhu. Hän kertoo naapureista, joiden kanssa naukkaillaan nuotiolla votkaa, ja vierailuille saapuvista ystävistä, joiden kanssa katsotaan vaikkapa kuunpimennystä. Lisäksi mukana on muun muassa pyhimyslegenda sekä kertomus pyhimyslegendan kirjoittajasta sekä kertomuksia pakolaisista ja pakkosiirretyistä. Hän kertoo myös unista, joita löytää nettisivulta, jolla ihmiset kirjoittavat näkemiään unia.

Unet ovat ainoa asia maailmassa jota ei voi mitenkään omistaa.

Kehyskertomuksen sisällä on siis kehyskertomus, jonka sisällä on ainakin yksi kertomus. Lisäksi aluksi irrallisilta vaikuttavista tarinoista muodostuu eräänlainen seitti. Se yhdistää henkilöitä, aiheita ja ajatuksia ajasta ja tilanteesta toiseen.

Kertoja kirjoittaa paljon myös sienistä ja mukana on sieniruokaohjeita, joita kuitenkaan tuskin kannattaa testata, sillä kertoja käyttää myös myrkkysieniä.

Aamulla en osannut ajatella mitään muuta kuin sieniä. Yöllä olin kuulevinani niiden kasvavan. Metsä ritisi tuskin kuuluvasti, se piti ääntä joka tuskin kuului tai joka pikemminkin tuntui kuin kuului. En saanut siltä nukutuksi.
…
Minä söin kuitenkin kaikkia sieniä. Kun löysin tuntemattoman sienen, mursin siitä palasen ja panin sen suuhuni. Kostutin sen syljellä, hankasin sitä kielellä kitalakea vasten, maistelin ja nielaisin. Enkä koskaan kuollut, en ole ikinä kuollut sienestä. Monista muista asioista olen kyllä kuollut mutta en sienestä.

Päivän talo, yön talo on lumoava ja hurmaavaa kirja. Täysin realistinen kerronta muuttuu välillä fantasiatarinaksi. Faktapohjainen historiallinen tarina saa äkkiä maagisia piirteitä. Täysin todenmukaiselta vaikuttanut naapurimummokin taitaa viettää talvensa perin erikoisesti ja asiallinen professori herää kuutamoöiden jälkeen mitä oudoimmissa paikoissa mitä kummallisemmassa kunnossa.

Romaanin muoto on postmodernin avoin ja sisältö monitulkintainen, mutta sen vuoksi sitä on turha kartella, sillä se on silti helppoa luettavaa ja hyvinkin koukuttavaa kirjallisuutta.

Puolalainen Olga Tokarczuk on syntynyt vuonna 1962 ja asuu Nowa Rudan kaupungin lähettyvillä olevassa pikkukylässä. Hän on yksi tärkeimmistä puolalaisista nykykirjailijoista ja sai vuoden 2018 kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Tokarczukilta on suomennettu myös teokset Alku ja muut ajat (Otava, 2007) ja Vaeltajat (Otava, 2012).

Dekkariviikko 2016 — saksalainen tapaus

Nele Neuhausin Lumikin on kuoltava (WSOY, 2016; Schneewittchen muss sterben; suomentanut Veera Kaski; 558 sivua) on luemma (ainakin 8-osaisen) Bodenstein & Kirchhoff -sarjan neljäs osa. Miksiköhän sarjaa ei ole suomennettu alusta alkaen? Rikosjuoni toki toimii aivan itsenäisesti, mutta päähenkilöpoliisien taustat ja yksityiselämä ennen tämän teoksen tapahtumia vaikuttavat kiinnostavilta.

Nainen tyrkätään Frankfurtissa kävelysillalta liikenteen sekaan ja seurauksena on yhden autoilijan kuolema. Tapaus johdattaa Pia Kirchhoffin ja Oliver von Bodensteinin Frankfurtista läheiseen Altenheinin kylään, josta katosi vuosia sitten jäljettömiin kaksi 17-vuotiasta tyttöä. Heidän murhistaan kymmeneksi vuodeksi vankilaan tuomittu Tobias Sartorius on juuri palannut kylään ja sillalta pudonnut, hädin tuskin henkiin jäänyt nainen on hänen äitinsä.

Kylänväki haluaa joko ajaa Tobiaksen pois tai päästää hänet päiviltä. Tobias ei itse muista murhanneessa ex-tyttöystäviään, muttei toisaalta mitään muutakaan tuolta yöltä. Pia Kirchhoff huomaa tapauksen tutkinnassa epäselvyyksiä ja sitten yksi todistajanlausunto katoaa. Pian katoaa kylään hiljattain Berliinistä muuttanut nuori tyttö, joka on tutustunut Tobiakseen. Hän ei kanta-asukkaiden tavoin vihaa miestä, vaan tämän ja kadonneiden tyttöjen tarina kiehtoo häntä.

Useimmat Neuhausin luomat henkilöt eivät ole järin miellyttäviä: sekä poliiseissa — ei sentään sarjan nimihenkilöissä — että erityisesti rikollisissa ja heidän lähipiirissään riittää vastenmielistä sakkia. Romaani on oudon kiehtova, vaikka juoni on turhan pitkitetty ja paikoin epäuskottava. Kielikin — alkuteoksenko vai suomennoksen? — paikoin vaivasi, kun ihmisiin viitattiin etenkin dialogissa vuoroin pronomineilla se ja hän. Moni asia siis ärsytti, mutta silti en ollut malttaa laskea kirjaa käsistäni, ja lukisin mielelläni lisääkin Neuhausia.

Dekkariviikko 2016 — brittiläinen tapaus

Ann Cleevesin Vera Stanhope -sarja paranee edetessään. Mielestäni Yöperhoset (Karisto, 2016; The Moth Catcher, 2015; suomentanut Annukka Kolehmainen; 332 sivua) on sarjan toistaiseksi paras osa.

Maalaiskartanon omistajat ovat matkoilla, kun talonvahdiksi pestattu, juuri ekologiasta väitellyt, Patrick Randle löytyy kuolleena Kimmerstonin kylätien varrelta läheltä työpaikkaansa. Kartanosta löytyy toinen vainaja, entinen matematiikan opettaja Martin Benton. Uhreja näyttäisi yhdistävän kiinnostus yöperhosiin, mutta sellaisesta on kovin vaikea löytää motiivia murhalle.

Tutkimusten keskiöön nousee kolme kylässä asuvaa varhaiseläkeläispariskuntaa, joista yhden tytär on juuri vapautumassa vankilasta. Silti naapurikolmikko vaikuttaa kovin harmittomalta, kunnes kolmaskin ihminen murhataan samassa kylässä. Viimeinenkin illuusio idyllistä särkyy ja juttu käy entistäkin mutkallisemmaksi.

Komisario Vera Stanhope on vahva naishahmo, jolla on tiimissään kaksi toisiaan täydentävää nuorempaa poliisia, Joe Ashworth ja Holly Clarke. Vera on vaativa pomo, jonka alaisena ei yleensä ole helppoa, mutta tuloksia syntyy, ja se palkitsee. Poliisien yksityiselämää on mukana oikein sopivasti, tällä kertaa aiempaa enemmän myös Hollyn näkökulmasta. Se ei kuitenkaan varasta pääosaa rikosjuonelta, joka on oikein taitavasti punottu ja kuvattu. Vaikka sivujuonia on useita, tarina pysyy hyvin tasapainossa.

Tällaisissa perinteistä ammentavissa, mutta nykymaailman lainalaisuudet tunnustavissa brittidekkareissa on sitä jotakin: viihdyttävää ja tuttua, mutta myös syvällistä ja yllättävää.