Dekkariviikko 2016 — saksalainen tapaus

Nele Neuhausin Lumikin on kuoltava (WSOY, 2016; Schneewittchen muss sterben; suomentanut Veera Kaski; 558 sivua) on luemma (ainakin 8-osaisen) Bodenstein & Kirchhoff -sarjan neljäs osa. Miksiköhän sarjaa ei ole suomennettu alusta alkaen? Rikosjuoni toki toimii aivan itsenäisesti, mutta päähenkilöpoliisien taustat ja yksityiselämä ennen tämän teoksen tapahtumia vaikuttavat kiinnostavilta.

Nainen tyrkätään Frankfurtissa kävelysillalta liikenteen sekaan ja seurauksena on yhden autoilijan kuolema. Tapaus johdattaa Pia Kirchhoffin ja Oliver von Bodensteinin Frankfurtista läheiseen Altenheinin kylään, josta katosi vuosia sitten jäljettömiin kaksi 17-vuotiasta tyttöä. Heidän murhistaan kymmeneksi vuodeksi vankilaan tuomittu Tobias Sartorius on juuri palannut kylään ja sillalta pudonnut, hädin tuskin henkiin jäänyt nainen on hänen äitinsä.

Kylänväki haluaa joko ajaa Tobiaksen pois tai päästää hänet päiviltä. Tobias ei itse muista murhanneessa ex-tyttöystäviään, muttei toisaalta mitään muutakaan tuolta yöltä. Pia Kirchhoff huomaa tapauksen tutkinnassa epäselvyyksiä ja sitten yksi todistajanlausunto katoaa. Pian katoaa kylään hiljattain Berliinistä muuttanut nuori tyttö, joka on tutustunut Tobiakseen. Hän ei kanta-asukkaiden tavoin vihaa miestä, vaan tämän ja kadonneiden tyttöjen tarina kiehtoo häntä.

Useimmat Neuhausin luomat henkilöt eivät ole järin miellyttäviä: sekä poliiseissa — ei sentään sarjan nimihenkilöissä — että erityisesti rikollisissa ja heidän lähipiirissään riittää vastenmielistä sakkia. Romaani on oudon kiehtova, vaikka juoni on turhan pitkitetty ja paikoin epäuskottava. Kielikin — alkuteoksenko vai suomennoksen? — paikoin vaivasi, kun ihmisiin viitattiin etenkin dialogissa vuoroin pronomineilla se ja hän. Moni asia siis ärsytti, mutta silti en ollut malttaa laskea kirjaa käsistäni, ja lukisin mielelläni lisääkin Neuhausia.

Mainokset

Dekkariviikko 2016 — brittiläinen tapaus

Ann Cleevesin Vera Stanhope -sarja paranee edetessään. Mielestäni Yöperhoset (Karisto, 2016; The Moth Catcher, 2015; suomentanut Annukka Kolehmainen; 332 sivua) on sarjan toistaiseksi paras osa.

Maalaiskartanon omistajat ovat matkoilla, kun talonvahdiksi pestattu, juuri ekologiasta väitellyt, Patrick Randle löytyy kuolleena Kimmerstonin kylätien varrelta läheltä työpaikkaansa. Kartanosta löytyy toinen vainaja, entinen matematiikan opettaja Martin Benton. Uhreja näyttäisi yhdistävän kiinnostus yöperhosiin, mutta sellaisesta on kovin vaikea löytää motiivia murhalle.

Tutkimusten keskiöön nousee kolme kylässä asuvaa varhaiseläkeläispariskuntaa, joista yhden tytär on juuri vapautumassa vankilasta. Silti naapurikolmikko vaikuttaa kovin harmittomalta, kunnes kolmaskin ihminen murhataan samassa kylässä. Viimeinenkin illuusio idyllistä särkyy ja juttu käy entistäkin mutkallisemmaksi.

Komisario Vera Stanhope on vahva naishahmo, jolla on tiimissään kaksi toisiaan täydentävää nuorempaa poliisia, Joe Ashworth ja Holly Clarke. Vera on vaativa pomo, jonka alaisena ei yleensä ole helppoa, mutta tuloksia syntyy, ja se palkitsee. Poliisien yksityiselämää on mukana oikein sopivasti, tällä kertaa aiempaa enemmän myös Hollyn näkökulmasta. Se ei kuitenkaan varasta pääosaa rikosjuonelta, joka on oikein taitavasti punottu ja kuvattu. Vaikka sivujuonia on useita, tarina pysyy hyvin tasapainossa.

Tällaisissa perinteistä ammentavissa, mutta nykymaailman lainalaisuudet tunnustavissa brittidekkareissa on sitä jotakin: viihdyttävää ja tuttua, mutta myös syvällistä ja yllättävää.

Flaviaa ei helposti hämätä

kansikuva

Alan Bradleyn kolmas Flavia de Luce -dekkari Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar 2015; A Red Hrring Without Mustard, 2011; suomentanut Maija Heikinheimo; 419 sivua) jatkaa valloittavan 11-vuotiaan harrastajasalapoliisin seikkailuja 1950-luvun englantilaiskylässä.

Flavia käy Bishop Laceyn markkinoilla ennustaja Fenellan teltassa, jonka onnistuu sytyttämään tuleen. Seuraavana yönä Fenella löytyy hakattuna vankkureistaan de Lucen kartanon mailta, joilla Flavia on luvannut hänen saavan leiriytyä. Sairaalahoitoon joutuneen ennustajaeukon tyttärentyttären Flavia piilottaa pian omaan huoneeseensa kartanon kylmässä siivessä. Sellainen on Flavia.

Pian kartanon mailta löytyy toinenkin rikoksen uhri – tällä kertaa kuolleena. Hänet Flavia on yllättänyt hieman aiemmin yöaikaan kartanon salista, eikä miestä tunnettu rehellisyyden perikuvana. Liittyvätkö rikokset toisiinsa? Miten niihin liittyy kalanhaju? Ja liittyykö niihin myös outo paikallinen uskonlahko hobblerit, josta Flavia on kiinnostunut?

Selvitellessään väkivaltatapausten lisäksi hämärää antiikkikauppaa Flavia törmää myös äitivainajaansa liittyviin tietoihin sekä tajuaa isänsä olevan valtavassa rahapulassa. Samaan aikaa on kostettava siskojen julmat kepposet ja kestettävä kirkkokuoroharjoitukset. Onneksi poliisit tällä kertaa jopa kehuvat.

Nokkela Flavia selvittää rikoksia rajattoman uteliaisuutensa, kemistin taitojensa — hänellä on käytössään isosetänsä kartanoon hankkima laboratorio, jota kukaan muu perheestä tuskin muistaa — ja taloudenhoitaja Mulletilta lypsämiensä kyläjuorujen avulla. Puutarhassa ahertava isän sotakaveri Dogger on Flavian uskottu ja ymmärtäjä, vaikka kaikkoaakin välillä omiin maailmoihinsa.

Bradley on luonut sarjaansa mielenkiintoiset henkilöt ja lumoavan menneisyyden maailman, joiden onnistunut yhdistelmä takaa viihdyttävyyden. Lapsipäähenkilöstä ja rikoksista huolimatta sarja sopii kaikille Flavian ikäisestä alkaen.