Neurokirurgin muistelmat

Brittäläinen neurokirugi Henry Marsh kertoo teoksessaan Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S, 2017; Do No Harm, 2014; suomentanut Ulla Lempinen; 335 sivua) paitsi urastaan (organisaationa melkoisesti kritisoimansa) kansallisen terveyspalvelun (NHS) sairaaloissa, myös operaatioista, joita hän on vapaaehtoistyönä käynyt tekemässä aivan toisenlaisissa olosuhteissa Ukrainassa. (Tästä on tehty myös dokumenttielokuva.)

Kirjan luvut ovat saaneet nimensä muun muassa erilaisista aivokasvaimista — pineonosytooma, hemangioblastooma — ja muista ongelmista, joita hoidetaan neurokirurgisesti — aneurysma, tic douloreux — ja leikkauskomplikaatioista — neurotmeesi — sekä Marshin omistakin terveysongelmista — fotopsia. Marsh kertoo niin urastaan kuin potilaistaan, kuvaa sekä leikkaussalityöskentelyä että potilaskohtaamisia.

Toivottavasti emme enää tapaa, hän sanoi.

Ymmärrän oikein hyvin, vastasin.”

Suorasanaisesti Marsh pohtii myös syvällisiä kysymyksiä elämästä ja kuolemasta. Milloin on oikein operoida, milloin kuuluu olla operoimatta? Millaisin ehdoin elämän (hyvinkin lyhytkestoinen) pidentäminen on oikein? Kuka päättää — potilas, puoliso, perhe, lääkäri, systeemi? Oman äidin arvokas kuolema asettuu jonkinlaiseksi mittatikuksi.

Marsh ei arkaile kuvata lääkärin epävarmuuden ja epäonnistumisen hetkiä siinä missä ylivertaisuuden tunteita ja onnistumisen riemuakin. Rehellistä tekstiä. Kirjoitustyylillään Marsh ei häikäise, mutta aihepiiri on ainakin minusta kiehtova.

P. S. Mielenkiintoista, että Britanniassa potilaan pitää allekirjoittaa suostuvansa leikkaukseen. Suomessahan potilaslaki ei edellytä kirjallista suostumusta.

Mainokset

Sydämen asialla

Ranskalaisen Maylis de Kerangalin hieno romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala, 2016; Réparer les vivants, 2016; suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen; 255 sivua) ei suotta ole saanut lukuisia palkintojaan. Teos on hengästyttävän upea taidonnäyte myös suomentajakaksikolta.

Romaani alkaa aamuvarhain, kun lukioikäinen surffari Simon Limbres lähtee kahden kaverinsa kanssa lautailemaan uhmaten talvisäätä ja kylmää merivettä Le Havressa. Se päättyy vuorokautta myöhemmin, kun paluumatkan auto-onnettomuuden seurauksena aivokuolleen Simonin sisäelimet irrotetaan elinluovutusta odottavien potilaiden hyväksi. Heistä vain sydäntä odottavan viisikymppisen Clairen Méjeanin tarina kerrotaan, mutta tiedetään myös, minne menevät keuhkot, minne maksa ja minne munuaiset.

Tekstin rytmi on kiihkeä kuin suorituskykynsä rajoilla sykkivän sydämen. Virkkeet ovat paikoin hengästyttävän pitkiä, mutta rytmi säilyy, ja jatkuva preesens pakottaa lukemaan lisää, lisää.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on merkittävä, tärkeä romaani, jonka aihetta ei tule kammoksua. Simonin vanhempien tunteet ovat suuria ja vaikeita, lähes sietämättömiä, mutta vastapainona on sairaaloiden arki. Elinsiirtoja ei tehdä joka päivä, mutta niitä tekevien huippuammattilaisten työ on silti rutiininomaisen kellontarkkaa.

Näkökulmahenkilöt — Simon, hänen äitinsä, Simonin tyttöystävä, Claire, leikkaavat lääkärit, elinsiirtoprosessiin erikoistunut hoitaja ja muut — kuitenkin vaihtuvat eikä lukija pakahdu vaikka hengästyykin. Suurimman vaikutuksen minuun teki juuri tuo hoitaja Thomas Rémige, jonka ammattitaitoa kuvataan vakuuttavasti. Jos ei syystä tai toisesta pysty lukemaan yksityiskohtaisia kuvauksia kirurgisista toimenpiteistä, tähän ei ehkä kannata tarttua. Kaikille muille suosittelen.

 

 

 

Amnesian armoilla

S. J. Watsonin Kun suljen silmäni (Bazar, 2012. Before I Go to Sleep, 2011; suomentanut Laura Beck) on omintakeinen trilleri muistinsa menettäneestä naisesta, joka herää joka aamu muistamatta suurinta osaa elämästään, tunnistamatta kotiaan ja miestä, joka sanoo olevansa hänen aviomiehensä Ben.

Päähenkilökertoja, 47-vuotias Christine, kuulee Beniltä päivittäin onnettomuudesta, joka on aiheuttanut hänelle jo 20 vuotta sitten muistinmenetyksen, jossa päivän tapahtumat säilyvät hänen mielessään vain valveillaoloajan, mutta pyyhkiytyvät muistista nukkuessa.

Jos Memento-elokuva on nähty, on asetelma tuttu. Nyt ei kuitenkaan jahdata puolison murhaajaa, napsita polaroid-kuvia eikä tatuoida asioita omaan nahkaan. Sen sijaan Christine päätyy lääkärinsä (jota hän ei tunnista, mutta joka soittaa hänelle joka päivä) ehdotuksesta kirjoittamaan päiväkirjaa, jota lukemalla hänellä on mahdollisuus tietää, mitä edellisinä päivinä on tapahtunut.

Vähitellen Christinen menneisyydestä paljastuu isoja asioita, joista Ben vaikenee tai suorastaan valehtelee. Tekeekö hän se suojellakseen Christineä päivittäisiltä järkytyksiltä vai jostakin muusta syystä? Koska amnestikko elää pelkästään muiden kertomien asioiden varassa (ja kirjoittaa siis päiväkirjaansakin vain sen, mitä muilta kuulee) ja rakentaa päivittäisen totuutensa niille tiedoille, joita sinä päivänä saa, muodostuu ydinkysymykseksi se, kehen – jos kehenkään – voi luottaa.

Ajoittaisesta hitaudestaan ja paikoittaisesta ylenmääräisestä pikkutarkkuudestaan huolimatta Kun suljen silmäni on taitava, valloittava ja älykäs jännitysromaani.