Dekkariviikko 2021: Vanki

Nikki Owenin Vanki 375 (Bazar, 2020; The Spider in the corner of the room, 2015; suomentanut Seppo Raudaskoski; 381 sivua) on intensiivinen mutta kolea trilleri.

Espanjalainen plastiikkakirurgi Maria Martinez, huippuälykäs Asperger-ihminen, on tuomittu elinkautiseen vankeuteen lontoolaisen papin murhasta. Maria ei muista surmaillan tapahtumista mitään, muttei usko tappaneensa pappia.

Keneen hän voi brittivankilassa luottaa ja onko vankilapsykologin huoneen nurkassa oikea hämähäkki vai kuuntelulaite vai milloin mikäkin? Teoksen rakenne on haastavan hämäävä. Epätyypillistä jännitystä syntyy siitä, että Marian omat rutiinit vaihtuvat vankilan sääntöihin.

Vähitellen paljastuu osia uskomattoman monimutkaisesta ja valtavasta taustakuviosta, jotka jatkunevat sarjan edetessä. Sekä päähenkilöä että lukijaa huijataan niin rankasti, etten osannut oikein mieltyä tähän jännäriin.

Yöpöydän kirjat

Salaileva perhe viettää joulua

Francesca Hornakin esikoisromaani Viikko on pitkä aika (Tammi, 2018; Seven Days of Us, 2017; suomentanut Karoliina Timonen; 448 sivua) on paksuudestaan huolimatta nopealukuinen romaani.

Tapahtumapaikkana on rapistuva norfolkilainen maalaiskartano, jonne Birchin perhe — ravintolakolumnisti-isä Andrew, kotirouva-äiti Emma ja heidän kaksi aikuista tytärtään — asettuu viettämään viikkoa joulusta uuteen vuoteen. He ovat karanteenissa, koska vanhempi tyttäristä, lääkäri Olivia, palaa vapaaehtoistyöstä haagvirusalueelta Liberiasta. Nuorempi sisar Phoebe on nyreissään, koska viisivuotisen seurustelun jälkeen häntä on vihdoin kosittu, mutta nyt hän joutuu olemaan erossa sulhostaan, eikä nuiva isosisko piittaa hääsuunnittelusta lainkaan.

Yksin viihtyvällä Olivialla on salaisuus: rakkaus Seaniin, lääkärikollegaan. He ovat päättäneet olla kertomatta suhteestaan kunnes karanteeni on ohi, sillä sääntöjen mukaan he eivät olisi saaneet edes koskettaa toisiaan.

Emma on perheen yhteisestä joulusta innoissaan, vaikka on juuri saanut syöpädiagnoosin, ja päättää jättää siitä kertomisen pyhien jälkeen.

Andrew salaa vaimoltaan sähköpostit aikuiselta pojaltaan, josta on vuosi sitten saanut tietää. Viides päähenkilö on nimittäin lukijalle tuttu alusta alkaen, mutta Bircheille tuikituntematon. Yhdysvaltoihin vauvana Libanonista adoptoitu Jesse päättää matkustaa tapaamaan biologista isäänsä siitä huolimatta, ettei tämä vastaa viesteihin.

Phoebe on perheen ainoa, jolla ei ole suurta salaisuutta. Sitä kantaa hänen puolestaan sulhanen, johon Jesse tutustuu sattumalta haahuillessaan kartanon ympäristössä.

Yhden viikon karanteenista kiinni pitäminen on neljälle aikuiselle ja heidän lähipiirilleen kummallisen vaikeaa. Andrew pakenee kävelylle, sulhanen tunkee ovesta sisään ja joutuu liittymään karanteeniin mutta aikoo hiippailla Phoebe mukanaan bileisiin, ja tuntematon velipuoli kirjaimellisesti kaatuu eteiseen.

Yli kolmekymppiset tyttäret, erityisesti Phoebe, on kirjoitettu varsin lapsekkaiksi. Jos ikiä ja Olivian ammattia ei olisi kerrottu, olisin pitänyt heitä korkeintaan parikymppisinä. Sama pätee noin 35-vuotiaaseen Jesseen, joka puhuu ja toimii kuin vähintään 10 vuotta nuorempi.

Romaani on ehkä liiankin helppoa luettavaa vakaviin aiheisiinsa nähden. Se on kirjoitettu kevyellä tyylillä ja viihdyttävästi. Vaikka näkökulma vaihtelee henkilöstä toiseen, he kaikki pysyvät hieman etäisinä, kuin kaksiulotteisina paperinukkeina parin-kolmen ominaisuuden varassa, eivätkä heidän voimakkaat tunteensa herätä syviä tunteita minussa.

 

Neurokirurgin muistelmat

Brittäläinen neurokirugi Henry Marsh kertoo teoksessaan Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S, 2017; Do No Harm, 2014; suomentanut Ulla Lempinen; 335 sivua) paitsi urastaan (organisaationa melkoisesti kritisoimansa) kansallisen terveyspalvelun (NHS) sairaaloissa, myös operaatioista, joita hän on vapaaehtoistyönä käynyt tekemässä aivan toisenlaisissa olosuhteissa Ukrainassa. (Tästä on tehty myös dokumenttielokuva.)

Kirjan luvut ovat saaneet nimensä muun muassa erilaisista aivokasvaimista — pineonosytooma, hemangioblastooma — ja muista ongelmista, joita hoidetaan neurokirurgisesti — aneurysma, tic douloreux — ja leikkauskomplikaatioista — neurotmeesi — sekä Marshin omistakin terveysongelmista — fotopsia. Marsh kertoo niin urastaan kuin potilaistaan, kuvaa sekä leikkaussalityöskentelyä että potilaskohtaamisia.

Toivottavasti emme enää tapaa, hän sanoi.

Ymmärrän oikein hyvin, vastasin.”

Suorasanaisesti Marsh pohtii myös syvällisiä kysymyksiä elämästä ja kuolemasta. Milloin on oikein operoida, milloin kuuluu olla operoimatta? Millaisin ehdoin elämän (hyvinkin lyhytkestoinen) pidentäminen on oikein? Kuka päättää — potilas, puoliso, perhe, lääkäri, systeemi? Oman äidin arvokas kuolema asettuu jonkinlaiseksi mittatikuksi.

Marsh ei arkaile kuvata lääkärin epävarmuuden ja epäonnistumisen hetkiä siinä missä ylivertaisuuden tunteita ja onnistumisen riemuakin. Rehellistä tekstiä. Kirjoitustyylillään Marsh ei häikäise, mutta aihepiiri on ainakin minusta kiehtova.

P. S. Mielenkiintoista, että Britanniassa potilaan pitää allekirjoittaa suostuvansa leikkaukseen. Suomessahan potilaslaki ei edellytä kirjallista suostumusta.