Sankareita kaikki?

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (Minerva, 2014; Au revoir là-haut, 2013; suomentanut Sirkka Aulanko; 546) on mukaansatempaava historiallinen romaani, jossa on lempeän satiirinen ote, surullinen pohjavire ja paljon mustaa huumoria.

Välittömästi koukuttava tarina alkaa ensimmäisen maailmansodan mutaisissa ja väsyneissä loppumelskeissä, kun ranskalaisen luutnantti d’Aulnay-Pradelle, ilkeä ja julkea mies, ylennyksen toivossa haluaa vallata vielä yhden kukkulan eikä saa miehiään saksalaisten kimppuun muuten kuin tappamalla pari omaa miestä vihollisen piikkiin. Pahaksi onnekseen tarinan keskushenkilö Albert Maillard, varovainen ja säikky mutta ehdottoman oikeudentuntoinen rivimies, huomaa tavan, jolla loppuunajelut miehet saatiin mukakostohyökkäykseen, ja tulee elävältä haudatuksi. Vielä pahemmaksi onnekseen Édouard Péricourt, rikkaan porvarisperheen lahjakas ja vallaton vesa, onnistuu kaivamaan rintamatoverinsa pinnalle ja herättämään tämän henkiin.

Miehet ovat pääsemättömissä toisistaan, sillä Edouard haavoittuu kammottavalla tavalla, ja Albert kokee velvollisuudekseen auttaa häntä. Millaiseen juontenkieputukseen se johtaakaan! Miten se saattaakaan luutnantin tekemisiin Péricourtin suvun kanssa. Miten luontevasti kaikki kietoutuu yhteen sen kanssa, että 1,3 miljoonaa kaatunutta ja enimmäkseen taistelukentille miten kuten haudattua ruumista olisi saatava laajoille sotilashautausmaille. Ja miten tarina nostaa esiin muun muassa sen ristiriidan, että kaatuneille pystytetään muistomerkkejä ja osoitetaan kunniaa, mutta vammautuneet kotiinpalanneet saavat osakseen kunnioituksen sijaan korkeintaan sääliä, ovat usein menettäneet työpaikkansa ja joutuvat pärjäämään omillaan.

Enemmittä paljastuksitta lupaan, että tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi lainkaan kiinnostunut sodasta tai historiasta — saati sitten jos on! Lemaitre on huippulahjakas kertoja, joka osaa kirjoittaa niin, että tarina vie maailmaansa ja niin, että henkilöt elävät ihmisinä. Ei ihme, että tämä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Pariisiin sijoittuva sota-, seikkailu-, suku-, rakkaus-, huijaus- ja ystävyysromaani sai Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Goncourtin vuonna 2013.

 

Mainokset

Posliinikupin tarina

Helen Mosterin esikoisromaani Hylky (Avain, 2011) oli positiivisesti yllättävä lukukokemus. Kirjailija liikuttelee eritaustaisia ja -ikäisiä henkilöitä taitavasti kahdella eri aikakaudella ja erilaisissa piireissä & sfääreissä.

Yksi päähenkilöistä on vanheneva keisarinna Katariina Suuri, joka tilaa astiaston Meissenista ja maalauksia Wittenbergistä. Toinen on juuri äitinsä menettänt 15-vuotias Arne Arnesen, joka joutuu isänsä mukana merille, vaikka haluaisi vain maalata ja piirtää kotona Rotterdamissa. Onneksi hän pääsee sentään posliinimaalaamoon ja taitelijan ateljeehen. He elävät samassa ajassa, 1700-luvun lopussa. Arnen isä on kapteenina laivalla, joka kuljettaa aarteita Katariinalle.

Kolmas päähenkilö on nykysuomalainen historiantutkija Anton Saksa, joka alkaa harrastaa sukellusta. Tarinat kohtaavat – se on selvää alusta asti.

Ne kohtaavat monella tavalla ja monella tasolla. Konkreettisesti ja symbolisesti ruusukuvioidun posliinikupin muodossa, temaattisesti lasten ja vanhempien välisten suhteiden ja vanhempien lapsiinsa asettamien toiveiden kautta.

Valitettavaa kirjassa on vain paikoitellen hieman kömpelö, joskus virheellinenkin kieli; suomentajalta ja toimittajalta on lupa odottaa parempaa. Aiankin kongruenssivirheet luulisi koneenkin osaavan korjata, vaikka tyyliseikkoihin tarvitaankin ihminen.

Lyhyessä romaanissa Moster onnistuu luomaan monta kiinnostavaa kohtaloa ihmisille, joista haluaisi tietää enemmänkin. Aineksia olisi varmasti ollut laajempaankin historialliseen lukupakettiin, mutta Hylky toimii hienosti juuri näin.