Avainsana-arkisto: laittomat siirtolaiset

Suomalainen rautarouva

Tuskin kovin moni muu on onnistunut itse kutsumaan itsensä presidentin itsenäisyyspäivän juhliin.

Teemu Luukka on kirjoittanut yhteen teokseen sekä huiman suomalaiselämäkerran että New Yorkin historian. Teos New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina (Otava, 2018; 400 sivua) on alaotsikkonsa mukaisesti sekä Tyynin (o.s. Hyryläinen, 1900-1993) että ”maailman pääkaupungin” elämäkerta.

Lyhyesti sanottuna kyse on köyhistä oloista lähteneen suomalaistytön tie legendaariseksi newyorkilaisravintoloitsijaksi. Käsittämättömällä pelottomuudella nuori kielitaidoton nainen matkusti yksin Kanadaan ja laittomasti edelleen rajan yli Yhdysvaltoihin. Kovalla raatamisella ja järjettömällä säästäväisyydellä hän kohosi piiasta, kokista, siivoojasta ja hierojasta menestyneeksi monialayrittäjäksi.

Keittiön takana on pieni huone, johon Tyyni majoittuu yli 25 vuodeksi, vaikka liiketilaksi määritellyssä talossa ei saisi asua.

Tyyni eli Mrs K oli ristiriitainen nainen. Hän omisti eritasoisten kansanravintoloiden ja yökerhojen lisäksi Yhdysvalloissa maatilan, majatalon ja jopa kokonaisen kerrostalon, ja myös Suomessa lopulta useita kiinteistöjä, mutta nukkui itse suurimman osan elämästään baariensa takahuoneissa. Hänellä oli lopulta paljon varoja, mutta hän nuukaili melkein kaikessa. Hän tuli itse työväenluokasta, mutta kohteli silti palkollisiaan huonosti. Hän oli säästäväinen, jopa saita, mutta myös valtavan antelias ja suuri hyväntekijä. Hän avioitui ja sai lapsen, muttei asunut perheensä kanssa. Hän eli New Yorkissa 23-vuotiaasta kuolemaansa saakka, muttei koskaan oppinut kunnolla englantia, vaan puhui finengelskaa. Hän oli peloton ja suora, mutta myös huijasi ja petkutti — etenkin verottajaa.

Tyyni antaa ihmisten juoda itsensä kovaankin humalaan. Häntä eivät meteli ja hurjakaan meno häiritse, mutta rettelöitsijät hän taltuttaa hetkessä vaikkapa vääntämällä niskan hermoratapisteistä. Jos muu ei auta, hän hakkaa asiakkaita pesäpallomailalla. Hän osaa huutaa tavalla, joka saa tajuttomankin tottelemaan. Jos asiakas sammuu baaritiskille, Tyyni kaataa ammoniakkia rättiin ja tunkee sen asiakkaan naamaan.

Kirjasta välittyy kuva ihmisestä, jota ei voi lokeroida, ja jota kukaan ei kenties tuntenut kovin hyvin. Hän oli poikkeusyksilö, josta itsekseen pärjääminen saattoi tehdä niin kovan, ettei pintaa syvemmälle päässyt kukaan.

Tyyni halusi arvostusta ja saikin sitä, mutta monille sovinnaisesti ajatteleville Tyyni oli epäilyttävä ja vieroksuttava henkilö.

Persoonallisen (lue: ei kovin miellyttävän mutta varsin kiinnostavan) rautarouvan elämäkerran ohessa kirja kertoo New Yorkin vaiheista samana aikana. (Näissä osioissa on käytetty niin huteraa kirjasinta, että lukeminen oli hieman vaikeaa.) Ne luovat kiinnostavan ja tärkeän taustan sille maailmalle, johon Tyyni Kalervo oman pienen valtakuntansa loi. Molemmat osiot ovat paikoin liiankin yksityiskohtaisia, mikä hieman väsytti ja sai aina välillä lukemaan jotakin aivan muuta. Kenties väsymystä aiheutti myös Mrs K:n huima työtahti ja vähäinen unenmäärä.

He sopivat, että Kekkonen tulee Little Finlandiin. Vierailu on tarkoitus järjestää 25. päivä. Tyynillä tulee hirveä kiire. Aikaa on kolme päivää, joiden aikana ravintola pitää laittaa kuntoon, ruuat tilata ja käyntikortit tehdä. Tyyni nauttii. Kiire on ihan parasta mitä hän tietää.

Teemu Luukka työskenteli Tyynin baarissa muutamia vuosia. Hän on haastatellut kirjaan Tyynin poikaa sekä entisiä alaisia ja tuttavia.

Mainokset

Afgaanipojan pitkä matka (antipasto)

Italialaisen ateriani (haaste kirjabloggareille) antipastoksi eli alkupalaksi luin Fabio Gedan muistelmaromaanin Krokotiilimeri (Otava, 2012; Nel mare ci sono i coccodrilli, 2010; suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä). Tositapahtumiin perustuva teos kertoo afgaanipoika Enaiatollah Akbarin pitkästä matkasta Afganistanista Italiaan.

Enaiatollah (Enaiat) oli arviolta kymmenvuotias joutuessaan täysin oman onnensa nojaan. Enaiatin äiti oli salakuljettanut poikansa Pakistanin puolelle Quettan kaupunkiin säästääkseen tämän talebanien väkivallalta, jota hazariperhe oli väistellyt ja kokenut jo pitkään. Yöllä äiti oli jättänyt pojan yksin palatakseen itse takaisin kotikylään.

Siitä alkoi uskomaton selviytymistarina ja matkakertomus, jonka päähenkilö kirjassa kertoo Fabio-nimiselle kuulijalleen. Tie vei Pakistanista Iranin, Turkin ja Kreikan kautta Italiaan. Se oli pitkä sekä kilometreissä että vuosissa. Se oli myös vaarallinen ja tuskallinen. On suorastaan ihme, että Enaiat selviytyi hengissä raskaasta raadannasta, järkyttävistä matkustusolosuhteista sekä nälästä ja väkivallasta.

Pienen pojan neuvokkuus ja sisukkuus herättävät ihailua samaan aikaan kun ihmissalakuljetuksen ja pakkotyön häikäilemättömyys karmii. Onneksi on myös toivoa ja ystävällisyyttä: afgaanipakolaiset pitävät yhtä, avuliaat tuntemattomat auttavat aina joskus. Jos pieni poika olisi matkansa alussa tiennyt, mitä joutuu kestämään ja millaisiin paikkoihin joutuu, hän tuskin olisi lähtenyt matkalleen, vaan ehkä palannut kotikyläänsä ja piiloutunut maakuoppaan odottamaan talebaneja tai yrittänyt sinnitellä katukaupustelijana Quettan kaduilla.

Tarina on vahva ja vilpitön kannanotto, joka tarjoaa vastauksia moniin pakolaisuuteen liittyviin kysymyksiin. Se kumoaa sitkeän myytin Eurooppaan pyrkivien pakolaisten varakkuudesta. Enaiatilla ei ollut alussa yhtään mitään; hän maksoi matkastaan orjatyöllä hanttihommissa rakennustyömailla ja kivilouhimoissa. Ihmissalakuljettajille laittomien pakolaisten kuljettaminen on hyvä bisnes; samoin rakennuttajille, jotka saavat halpaa ja nöyrää työvoimaa; usein myös viranomaisille, jotka lahjusten edestä sulkevat silmänsä tai palauttamisen sijaan ”vain” pieksevät ja päästävät menemään.

Enaiatin lailla pakolaiset jättävät kotinsa saadakseen mahdollisuuden elää. Moni heistä kuolee matkalla kohti unelmiensa Eurooppaa. Enaitille kävi paremmin. Italiassa hänet yritettiin lannistaa makoilemaan toimettomana vastaanottokeskuksessa, mutta hän halusi oppia kielen, opiskella ja tehdä työtä.

Rankasta aiheestaan huolimatta Krokotiilimeri ei ole raskas kirja lukea. Siinä pilkahtelee huumoria, joka keventää kertomusta. Se on kirjoitettu paisuttelematta, toteavasti. Se ei dramatisoi, vaan kertoo, mitä tapahtui.

Tapahtunut on tärkeää. Historia on tärkeää. Tärkeää on se, mikä muuttaa elämää, mitä tapahtuu, eivät paikat tai kenen kanssa sitä on.