Risteily Välimerellä

Pauliina Susi sai viime vuonna Suomen dekkariseuran Vuoden johtolangan trilleristä Takaikkuna (Tammi, 2015). Seireeni (Tammi, 2017; 522 sivua) jatkaa samojen henkilöiden parissa mutta Helsingin sijaan läntisellä Välimerellä.

Leia Laine on siskonsa Ripsan kanssa tämän maksamalla viikon luksusristeilyllä Barcelonasta Marseilleen, Monacoon, Pompeijiin, Mallorcalle ja takaisin Barcelonaan. Siskoksilla on hyvin erilainen asenne elämään ja maailmaan. Huoleton ja puhelias Ripsa haluaa vain lomailla ja hurvitella, vakavamielisen ja pohdiskelevan Leian huomio kiinnittyy heti niin suomalaistelakalla rakennetun laivan muovisuuteen kuin laivahenkilökunnan olosuhteisiinkin.

Paitsi lievästi huono omatunto vaivaa Leiaa Takaikkunan tapahtumista johtuen myös jatkuva tunne siitä, että joku seuraa häntä. Eikä perusteetta. Koska lukija tietää sen paljon ennen Leiaa, on kirjassa vähemmän jännitystä kuin dekkarilta toivoisi. Leiaa huolettaa myös kotiin yksin jäänyt Viivi-tytär ja siihenkin on syynsä — jälleen lukijan tieten, mutta Leian ei.

Varsinainen jännitys nouseekin toiselta alukselta, pikkuruiselta purkilta, jolla 11-vuotias syyrialaistyttö vanhempineen muiden pakolaisten lailla yrittää selviytyä hengissä ihmissalakuljettajien ja meren armoilla. Kontrasti niin kaikkia mahdollisia palveluita kuin nöyristelevää 24/7-henkilökuntaakin tarjoavan 5000 matkustajan huviristeilijän ja jätösämpärinlemuisen, väkivallalla hallitun, ränsistyneen pakolaispaatin välillä on räikeä.

Romaanilla on pituutta hieman liikaa. Enimmäkseen se johtuu siitä, että kirjailija sortuu toisinaan esitelmöimään danbrowntyyppisesti henkilöidensä suulla eli kirjoittaa Leian ja Marinan, laivatuttavuuden, joka on aivan muuta kuin päältä näyttää, paasaamaan hieman liioitellen. Globaali eriarvoisuus tulee kyllä oikein hyvä esille muutenkin, rautalangasta vääntämättä.

Teoksen aihe on ajankohtainen ja kiinnostava niin kuin Takaikkunankin. Leia Laine on dekkarigenressä mukavan erilainen päähenkilö, josta luen oikein mielelläni vielä lisää — vaikka hän vähän paasaisikin.

 

Mainokset

Posliinikupin tarina

Helen Mosterin esikoisromaani Hylky (Avain, 2011) oli positiivisesti yllättävä lukukokemus. Kirjailija liikuttelee eritaustaisia ja -ikäisiä henkilöitä taitavasti kahdella eri aikakaudella ja erilaisissa piireissä & sfääreissä.

Yksi päähenkilöistä on vanheneva keisarinna Katariina Suuri, joka tilaa astiaston Meissenista ja maalauksia Wittenbergistä. Toinen on juuri äitinsä menettänt 15-vuotias Arne Arnesen, joka joutuu isänsä mukana merille, vaikka haluaisi vain maalata ja piirtää kotona Rotterdamissa. Onneksi hän pääsee sentään posliinimaalaamoon ja taitelijan ateljeehen. He elävät samassa ajassa, 1700-luvun lopussa. Arnen isä on kapteenina laivalla, joka kuljettaa aarteita Katariinalle.

Kolmas päähenkilö on nykysuomalainen historiantutkija Anton Saksa, joka alkaa harrastaa sukellusta. Tarinat kohtaavat – se on selvää alusta asti.

Ne kohtaavat monella tavalla ja monella tasolla. Konkreettisesti ja symbolisesti ruusukuvioidun posliinikupin muodossa, temaattisesti lasten ja vanhempien välisten suhteiden ja vanhempien lapsiinsa asettamien toiveiden kautta.

Valitettavaa kirjassa on vain paikoitellen hieman kömpelö, joskus virheellinenkin kieli; suomentajalta ja toimittajalta on lupa odottaa parempaa. Aiankin kongruenssivirheet luulisi koneenkin osaavan korjata, vaikka tyyliseikkoihin tarvitaankin ihminen.

Lyhyessä romaanissa Moster onnistuu luomaan monta kiinnostavaa kohtaloa ihmisille, joista haluaisi tietää enemmänkin. Aineksia olisi varmasti ollut laajempaankin historialliseen lukupakettiin, mutta Hylky toimii hienosti juuri näin.