Avainsana-arkisto: lapset

Kuilun partaalla

Kun ihminen saa lupauksen, sen muistaa.

Emma Puikkosen Lupaus (WSOY, 2019; 299 sivua) sijoittuu lähitulevaisuuden Suomeen. Se on kauniisti kirjoitettu romaani äidinrakkaudesta ja ilmastoahdistuksesta.

Kättelyitä, vakavia katseita: me tiedetään tämä ongelma. Ja silti: kaikki mikä oli rakennettu oli jo rakennettu, tehtaat louskuttivat akkuja ja matkapuhelimia ja tietokoneita ja ahmivat energiaa, kaikki tiesivät, että öljyä oli vielä, kyse oli vain siitä, kuka sen kehtasi käyttää, kaikki maat halusivat työtä omille ihmisilleen, työtä ja helppoa ruokaa, kaikkeen siihen oli oikeus. Keneltäkään ei voinut ottaa pois.

Pääministerin nimi on Rahim ja sadetta on jatkunut neljättä kuukautta.

Meidät on säädetty niin, että keskitymme siihen, mikä on lähellä ja meille tärkeää. Emme pysty katsomaan kuiluun, jota kohti kuljemme, emme pysty liikkumaan sen reunalla.

Rinnan kuilun partaalla eläminen saa tilaamaan bunkkerin ja mylläämään sen alta perintötalonsa puutarhan. Hän haluaisi luvata tyttärelleen Seelalle saman, minkä isä lupasi hänelle aikoinaan: pelastaa hänet aina. Rinnan tilannetta ei helpota Robert-veljen katoaminen Grönlannissa.

Rinnakkaistarinallinen, fantansiankin puolella piipahtava, omaääninen romaani kuvaa limittäin mielenjärkyntää ja yhteiskunnallista muutosta vääjäämättömän edessä.

…minut pelastetaan aina, ajattelin, minä pelastan lapseni ihan aina, tätä ei tapahdu, ei minulle eikä kenellekään muulle, me teemme jotain, emme vain matkaa hymyillen mainoslaulujen soidessa kohti valtavaa kuoppaa.
Minä lupaan, niin me emme tee.

Mutta niin me kuitenkin teemme.

Puikkonen kirjoittaa vakavasti, mutta tunteiden ja tunnelmien kautta, ei luennoiden. Merkittävän roolin runsaassa romaanissa saavat Seelan ja Rinnan yhdessä sepittämät sadut.

Kun ihminen poistuu maisemasta, alkaa pieni siemen asfaltin raossa itää.

Se on lohdullista.

Mainokset

Kiitos uudesta suomennoksesta

Katrina oli kolmesta sisaruksesta vanhin, pohjoispohjanmaalaisen maatalon tytär. Hän oli siskoksista kaunein, iloisin ja ylpein. Voimakas oli hänen nuori, suora vartensa, ja työ kävi kuin leikki, oli se sitten puunhakkuu metsässä, kyntö tai äestys pellolla tai kehrääminen ja kutominen tuvassa. … Siniset silmät säteilivät elämänhalua.

Sally Salmisen Katrina (Teos, 2018; Katrina, 1936; suomentanut Juha Hurme; 447 sivua), heti ilmestyttyään kansainvälinen bestseller, on totisesti ansainnut uuden tulemisensa. Hurmeen hieno suomennos on upea romaani, sellainen klassikko, jonka ei pidä unohtua.

Suunsoitto vaikutti Johaniin kuin alkoholi juoppoon; se piti hänet pystyssä ja antoi eloa hänen herpaantuneelle ruumilleen.

Nimihenkilö Katrina muuttaa nuorena mutta sitäkin vahvempana Pohjanmaalta pienelle Torsön saarelle Ahvenanmaan saaristoon puolisoksi kiltille mutta ketkulle Johanille, joka on merimies ja pitkiä aikoja poissa vaatimattomasta kotitönöstä. Mies huijaa ja puijaa eikä saa oikein mistään otetta, mutta Katrinan rakkaus kestää..

Hän oli näkevinään loputtoman jonon äitejä — resuisia, nälkäisiä, tietämättömiä naisia, jotka tarpoivat eteenpäin pimeää tietä, jota he sanoivat elämäksi, ja synnyttivät lapsia, lukemattomia lapsia, jotka eivät koskaan olisi lapsia vaan ostettuja orjia jo ennen kuin he olivat nähneet päivänvalon, niin, ennen kuin he heräsivät kohdussa, oli heidän kohtalokseen määrätty työskennellä maalla, josta heillä ei ollut mitään osuutta.

Silloinkin, kun mies on maissa, jäävät lähes kaikki työt Katrinalle, mutta hän ei valita. Työtä riittää enemmän kuin tarpeeksi, mutta palkkaa ei niinkään, sillä torpparin, saati mäkitupalaisen, asema on kurja.

”Se tekee yksitoista päivää. Ja niistä kapteeni on antanut minulle viisi munaa ja kaksi kappaa perunoita ja puoli naulaa voita. Ja kapteenska antoi minulle kaksi homeista leipää pyykistä. Minun täytyy saada maksu, markka päivältä kahdeksan päivän ajalta.”

Köyhyydestään huolimatta Katrina on arvonsa tunteva, omapäinen nainen, joka tarvittaessa panee kuriin jopa kylän mahtimiehet, arvonsa tuntevat ja etuoikeutetut kapteenit ja laivanvarustajat. Elämä on kovaa, mutta Katrina ei lannistu.

”Tämä on kai jotakin uutta, jota ihmiset taas ovat keksineet. Minun aikanani torpparit ovat ottaneet, mitä ovat saaneet, ja olleet iloisia.”
”Mutta me emme enää ole siitä iloisia. Mekin haluamme vähän määrätä.”

Salminen — aikansa kosmopoliitti, New Yorkissa tämän esikoisensa kirjoittanut — laajentaa yhden naisen kunnioitettavan elämäntarinan taitavasti väkeväksi yhteiskunnalliseksi romaaniksi, jonka lukemista suosittelen kaikille.

Hän oli ollut lähellä kuolemaa ja tiesi, että elämä oli hänelle rakkaampaa kuin koskaan. Niin, erityisesti tämä harmaa tölli nokisine liesineen ja kuluneine räsymattoineen ja pihamaan paljaine kallioineen sai hänen sydämensä sulamaan hartaaseen onneen. Hän oli kasvanut surun ja kivun läpi tämän kaiken yhteyteen ja juurtunut lopultakin Ahvenanmaan kallioiseen rantaan.

Klassikkohaaste 8

Tarukirja-blogissa lisää tietoa Kirjabloggaajien kahdeksannesta klassikkohaasteesta

Väkivalta ja päihdeongelma

Viime viikonloppuna pidettyjen Helsingin kirjamessujen (joille en päässyt) päävieras, Mexico Cityssä asuva yhdysvaltalainen kirjailija Jennifer Clement tarttuu tuotannossaan tärkeisiin ja vaikeisiin asioihin. Romaanien Varastettujen rukousten vuori (Like, 2018; Prayers for the Stolen, 2014; suomentanut Terhi Kuusisto; 268 sivua) ja Rakkaudesta aseisiin (Like, 2018; Gun Love, 2018; suomentanut Terhi Kuusisto; 278 sivua) perusteella hänellä on painavaa sanottavaa ajankohtaisista aiheista.

Teosten rakenne on melko suoraviivainen ja kerronta eräänlaisesta runollisuudestaan huolimatta jokseenkin yksinkertaista. Henkilöhahmot ovat hieman tyyppimäisiä, erityisesti Varastettujen rukousten vuori -romaanissa, mikä voi johtua siitä, että heissä kuuluu niin monen ihmisen ääni, perustuuhan teos yli kymmenen vuoden keskusteluihin Meksikon huumekulttuurin urhien kanssa. Rakkaudesta aseisiin -teoksen päähenkilö on yksilömpi, ainutlaatuisempi.

Varastettujen rukousten vuori kertoo tytöistä ja naisista Meksikon syrjäkylissä, joista miehet ovat poissa — kuolleita, Yhdysvaltoihin lähteneitä tai huumelordien palkkalistoilla — ja joissa tytöt piilotetaan maakuoppiin, kun rikolliskartellien maastoautot lähestyvät.

Kävin pelkän alakoulun. Suurimman osan kouluaikaa olin poika. Meillä oli yhden huoneen pikkukoulu alarinteessä. Joinain vuosina emme saaneet opettajaa, koska kukaan ei uskaltanut tulla koko seudulle.

Elämä on köyhää, kodissa voi olla maalattia vaikka amerikanrahoilla maksettu lautasantenni näyttääkin kaiken maailman kanavia. Sairaanhoitaja tai lääkäri käy harvoin, armeijan turvaamana. Helikopterit kylvävät unikkopelloille tarkoitetut myrkyt kylän ylle. Matkapuhelin saattaa hyvällä tuurilla toimia tienristeyksessä.

Päähenkilö on teinityttö Ladydi, joka asuu juopottelevan kleptomaaniäitinsä kanssa, ja yrittää käydä koulua. Parhaista ystävistä toinen on kuvankaunis ja toinen halkihuulinen — kauneus on kohtaloista kamalampi. Kun Ladydi koulunsa päätettyään pääsee Acapulcoon rikkaan perheen lapsia hoitamaan, tapahtuu matkalla jotakin käänteentekevää, mutta sen seurauksia tyttö saa odotella hetken lähes yltäkylläisyydessä.

Rakkaudesta aseisiin sijoittuu Floridaan. Teini-ikäisen Pearl-tytön tarinan kautta kerrotaan, millaista on asua autonrämässä asuntovaunualueella, jonka vieressä on kaatopaikka ja ympärillä kaksi moottoritietä sekä alligaattoreita kuhiseva joki.

Auton moottori oli sammutettu Vieraspysäköinti-kyltin alla. Äiti oli ajatellut, että me oltaisiin siinä korkeintaan pari kuukautta, mutta me jäätiinkin siihen neljäksitoista vuodeksi.

Pearl on tarkkaavainen havainnoija, muttei osaa tulkita, arvioida tai pelätä näkemäänsä, koska uskoo aikuisten, etenkin äitinsä, puheisiin eikä tunne muuta todellisuutta kuin oman hyvin rajallisen maailmansa. Kirkko kerää aseita, mutta minne ja miksi? Kun tragedia muuttaa Pearlin koko maailman, hän on kuin Liisa Ihmemaassa.

Teoksia yhdistävät aseet, huumeet, väkivalta, köyhyys, naisten ja lasten turvattomuus mutta myös äiti-tytär-suhteet sekä merkillinen tunne toivosta epätoivon ja toivottomuuden keskellä.

Äiti ei ollut antanut minulle paljoa, ei ostanut minulle paljon mitään, mutta oli täyttänyt minut sanoillaan ja lauluillaan. Olin ensyklopedia täynnä hänen juttujaan ja nuoren äidin toiveitaan. Puhuin äitiä aakkosten alusta loppuun.

Kirjailija ja journalisti Jennifer Clement on kansainvälisen sananvapausjärjestö PENin puheenjohtaja.

varastettujen_rukousten_vuori

Kuinka selviytyä maailmanlopusta

Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, ja minusta oli sääli, että se loppuisi.

Maarit Verrosen uusimmassa romaanissa Hiljaiset joet (Aviador, 2018; 177 sivua) on paljon tapahtumia, mutta kaiken tarpeellisen ennättää kertoa tässä mitassa. Suppeahkossa sivumäärässä Verronen onnistuu luomaan vakuuttavan kuvan lopunajan maailmasta. Tyyli on toteava ja silti soljuva.

Meidän ei tarvinnut pelätä ainakaan ihmisiä, ainakaan vielä. Kukaan ei olettanut, että meillä olisi mitään. Asuimme ruovikossa, söimme sammakoita, heinäsirkkoja, pikkukaloja ja villiyrttejä. Emme olleet mahdollisuus tai edes uhka, joukossamme ei ollut miehiä eikä 12-49-vuotiaita naisia. Meistä ei tarvinnut välittää.

Päähenkilö Lia on keski-ikäinen naiseläjä, sivustakatselija. Hän ansaitsee vaatimattoman elantonsa keräämällä romua nimeämättömässä jokivarressa. Moni asia Lian ja kylän muiden asukkaiden maailmassa vaikuttaa jo post-apokalyptiselta, mutta lopullisen katastrofin seurauksena tulivuorten purkautuminen ja mannerlaattojen liikehdintä uhkaa koko tunnettua maailmaa.

– Puolassa on nyt paljon italialaisia pakolaisia, hän sanoi. – Heitä on otettu, jotta ei tarvitsisi ottaa niin runsaasti muita. Sopeutuvat ehkä paremmin, katolilaisia kun ovat.

– Onko se tärkeää? kysyin neutraalisti, ja kapteeni ymmärsi minut väärin.

– Olen varma, että te sopeudutte mihin tahansa, hän vakuutti.

En ajatellut meitä, Puolaa tai uskontoa, vaan sitä, että koko tuo pohdinta sopeutumisesta oli nyt epäolennaista, kun kaikki pakenivat hengenhädässä kaikkialla. Kapteeni ajatteli vielä, että pakenijoilla oli runsaasti vaihtoehtoja. Hän oletti, että heitä tulisi aina olemaan vähemmän kuin turvallisilla alueilla asuvia.

Lia lähtee pakoon mukanaan viisi pakolaislasta. Hän löytää heille aina uuden paikan, jossa olla, ja tavan, jolla elää, kunnes on taas lähdettävä. Kuuliainen lapsilauma oppii häneltä paljon; heistäkin tulee selviytyjiä.

Heidän kanssaan oli mukava olla, he olivat tyytyväisiä, hoksaavia ja kiinnostuneita.

Katastrofiromaanin lajityypissä Hiljaiset joet on miellyttävä erikoisuus, sillä mitään ei paisutella, syyllisiä ei osoiteta sormella, tilannetta ei tuskailla eikä päivitellä. Tuhoa kohti mennään eikä romaani silti ole ahdistava tai pelottava. Tärkeintä on selviytyminen.

Me voisimme nyt muistaa tästä vain sen, että kannattaa aina yrittää elää niin, että ainakin joku jää edes vähän kaipaamaan.

Tragedia

Leïla Slimanin Kehtolaulu (Chanson douce, 2016; suomentanut Lotta Toivanen; 237 sivua) ei ole minusta ”psykologinen trilleri ranskalaisella twistillä”, niin kuin takakansiteksti väittää, vaan järkyttävä tragedia. Jännitysmomenttia ei ole, sillä romaani alkaa lastenhuoneesta, jossa Adam-vauva on kuollut, taapero Mila hädin tuskin hengittää, lastenhoitaja Louisen itsemurha on epäonnistunut ja Myriam-äiti huutaa kauhuaan julki.

Miten tähän tultiin? Siitä on kyse. Pariisilaisperheestä, jonka molemmat vanhemmat haluavat käydä töissä ja tehdä pitkää päivää, jotka hädin tuskin näkevät toisiaan, saati lapsiaan hereillä — sen jälkeen kun ovat palkanneet täydellisen lastenhoitajan, joka pyytämättä hoitaa myös tiskit, pyykit, ruoanlaiton.

Mitä pidemmälle viikot kuluvat, sitä etevämmin Louise tekee itsensä sekä näkymättömäksi että välttämättömäksi. Myriam ei enää soita hänelle ilmoittaakseen myöhästymisistään, eikä Mila enää kysele, milloin äiti tulee.”

Louise hoitaa kotona aivan kaiken. Hänestä tulee korvaamaton, hänet otetaan mukaan lomille.

Ajattele! Meillä olisi kerrankin kunnon loma. Ja Louise ilahtuisi ikihyviksi: mitäpä parempaakaan tekemistä hänellä voisi olla?”

Lapset rakastavat (mutta myös pelkäävät) hoitajaansa. Tässä on menossa lasten ja hoitajan piiloleikki:

Tyttö hermostuu, polkee jalkaa. Louise odottaa. Hän katselee heitä niin kuin tarkastellaan vedestä ongitun kalan kuolinkamppailua, kun kidukset vuotavat verta ja ruumis kouristelee, veneen pohjalla sätkivää kalaa, joka haukkoo henkeä uupuneella suulla, kalaa, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä hengissä.”

Louise on melkein kuin perheenjäsen — eikä kuitenkaan ole, yhtään. Myriam ja Paul Massé eivät tiedä Louisesta mitään muuta kuin sen, mitä hän tekee heidän kotonaan. Heitä ei kiinnosta, missä hän asuu, miten hän tulee toimeen surkealla palkallaan, miksi hän on veloissa, miksi hänellä on aina samat vaatteet, miksi hän ei suostu heittämään pois pienintäkään ruoanmurua ja miksi hän suuttuu siitä, että kadonneiden tavaroiden tilalle vain ostetaan uusia vaivautumatta etsimään niitä. He eivät tiedä, että Louise on ollut alistavassa parisuhteessa, jossa mies on hassannut kaikki rahat, eivätkä sitä, ettei hän ole tekemisissä tyttärensä kanssa, tai sitä, että hän on ollut psykiatrisessa hoidossa.

Louise elää täysin eri maailmassa kuin työnantajansa, vaikka viettää suurimman osan ajastaan heidän kodissaan, jossa he eivät vietä suurinta osaa aikaansa. Tuossa toisessa maailmassa hänellä ei ole mitään muuta kuin tukku perintäkirjeitä ja homeinen asuinloukko, jonka suihku on romahtanut. Ei siis ole mikään ihme, että hän haluaa elää Masséin maailmassa, heidän kodissaan, heidän lastensa kanssa, ja tekee siksi kaikkensa, ettei pesti koskaan päättyisi.

Paitsi vanhemmuudesta ja yksittäisten ihmisten välisistä valtasuhteista romaani kertoo myös köyhyydestä ja rasisimista eli yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Osoittelematta ja selittelemättä, lakonisesti ja todeten. Se kertoo myös yksilökeskeisestä kulttuurista, jossa ei aina oikein ymmärretä, että elämä muuttuu, ja että sen kuuluu muuttua, jos saa lapsia.

Kun Myriam tuli raskaaksi, Paul oli riemuissaan, mutta totesi ystävilleen, ettei halunnut elämänsä muuttuvan. Myriam ajatteli, että Paul oli oikeassa, ja katsoi entistä ihailevammin miestään, joka oli niin urheilullinen, komea ja itsenäinen.”

Eivät Massét ole pahoja, vaan lähinnä ajattelemattomia, itsekkäitä ja tietämättömiä.

Paul on aina työskennellyt rennossa ilmapiirissä työtovereinaan vertaisiksi kokemiaan ihmisiä. Hän on aina sinutellut pomoaan. Eikä ole koskaan käskenyt ketään. Mutta Louise on tehnyt hänestä isännän. Hän huomaa antavansa vaimolleen halveksuttavia neuvoja.”

Mutta Louise, mikä hän oikein on?

Kehtolaulu palkittiin Goncourtilla, Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla.