Menneisyyden merkitsemät

Tove Alsterdalin parhaana pohjoismaisena rikosromaanina Lasiavaimella palkittu Juurakko (Aula & Co, 2021; Rotvälta, 2020; suomentanut Kari Koski; 414 sivua) sijoittuu Ruotsin Korkearannikon alueelle Ångermanjoen laakson Kramforsiin ja aloittaa Ådalen-sarjan.

Kaksikymmentäkolme vuotta sitten nelitoistavuotias Olof on tunnustanut teini-ikäisen Linan murhan. Hänet on ajettu pois kotoaan ja kaikki yhteydet on katkaistu. Osuessaan lähistölle hieman hämärissä työhommissaan, hän poikkeaa lapsuudenkotiinsa ja löytää suihkusta isänsä ruumiin. Seuraa poliisitutkinta ja ketäpä surmateosta syytettäisiin, ellei Olofia.

Myös konstaapeli Eira Sjödin on palannut seudulle, mutta pidemmäksi aikaa. Dementoituva äiti tarvitsee hänet avukseen eikä huithapeliveljestä juuri apua ole. 23 vuotta sitten Eira oli yhdeksänvuotias. Hän muistaa Linan ja Olofin sekä hämärästi aikuisten puheet. Murhatapauksen tutkinta palauttaa mieleen oman lapsuuden ja veljen nuoruusvuodet, mutta herättää myös häiritsevän epäilyksen.

Juurakko on hyvällä tavalla pohjoismainen yhteiskunnallinen dekkari. Sellainen, jossa jännitys, koukuttavuus ja tunnelma tekevät tarinasta viihdyttävän, ja se, miten on kuvattu ja kerrottu kaikki muu – henkilöt, miljöö, historia, taustat, yhteisö – tärkeän ja vaikuttavan.

Alsterdal kuvaa taitavasti pienen paikkakunnan ilmapiiriä ja ihmisiä. Romaani on synkänpuoleinen muttei valoton. Odotan innolla seuraavaa osaa.

Sukutarina

Itävaltalaisen Monika Helferin romaani Roskaväkeä (Huippu, 2021; Die Bagage, 2020; suomentanut Anne Kilpi; 185 sivua) on kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos ja kirjailijan sukellus sukunsa menneisyyteen, erityisesti isoäitinsä tarinaan.

Moosbruggerin perhe asuu viime vuosisadan alussa pienen itävaltalaisen vuoristokylän laidalla vaatimattomissa oloissa, mutta omanarvontuntoisena – perheen isä Josef jopa jollain tapaa ylpeänä karuista oloista. Äiti Maria on kaunotar, joka rakastaa upeita kankaita. Heidän lapsistaan jokainen on omalla tavallaan persoonallinen: esimerkiksi yksi viihtyy hoitamassa tilan eläimiä ja toinen ottaa perheenpään paikan, kun syttyy sota ja Josef saa kutsun rintamalle.

Sodan jälkeen yksi lapsista on Josefille ilmaa.

Muita neljää lasta kohtaan isä oli lempeä, hän oli yleisesti ottaen lempeä, ja sitä hän olisi myös kahdelle myöhemmin syntyvälle. Vain tätä tyttöä hän kammoksui, Margaretheä, josta tulisi äitini, koska hän ajatteli, ettei tämä ollut hänen lapsensa. Ei hän tyttöä kohtaan vihaa tuntenut, ei raivoa: hän kammoksui tätä, tyttö yökötti häntä, aivan kuin tässä olisi elämänsä loppuun saakka tunkeilijan haju. Hän ei koskaan lyönyt tyttöä. Muita lapsia joskus. Greteä ei koskaan. Hän ei halunnut koskettaa tätä edes lyömällä. Hän käyttäytyi kuin tyttöä ei olisi ollut olemassakaan. Hän ei eläessään puhunut tälle koskaan sanaakaan. Eikä tyttö koskaan huomannut isän katsovan häntä. Näin äitini minulle kertoi, kun olin vasta kahdeksan vanha.

Miten tähän päädytään ja mitä kaikkea siitä seuraa, kulkee omaperäisen sukutarinan punaisena lankana. Helfer kuvailee vuoroin perheen yhä köyhemmäksi käyvää elämää satakunta vuotta sitten ja vuoroin sen lapsia aikuisina: millaisia heistä kasvoi ja miten minäkertoja heidät seuraavan sukupolven lapsena näki ja koki. Lapsuudenmuistot hän lypsi yli 90-vuotiaaksi eläneeltä Katherine-tädiltään. Perheen ja parisuhteen lisäksi myös kyläyhteisö, joka tuomitsi perheen roskaväeksi, kuvataan tarkkanäköisesti ja intensiivisesti, eläytyen.

Romaani on lyhyt ja tiivis, mutta kertoo suuren ja lavean tarinan, sellaisen, joka jää mieleen.

Arvostelukappale (poikkeus)

Dekkariviikko 2020: Murheellinen maanantai

Vuonna 1987 viisivuotias Joanna siepataan Lontoossa kadulta keskellä päivää eikä häntä löydetä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin siepataan samanikäinen Matthew samalla tavoin päivänvalossa kadulta, ihmisten keskeltä. Dekkarin lukijalle on selvää, että tapauksilla on yhteys.

Murheellinen maanantai (Blue Moon, 2020; Blue Monday, 2011; suomentanut Raimo Salokangas; 330 sivua) aloittaa Nicci Frenchin viikonpäivä-sarjan, jonka päähenkilö on psykoterapeutti Frieda Klein.

Frieda oli kaivanut esiin unia ja muistikuvien sirpaleita, tai kuvia jotka tuntuivat muistoilta, samankaltaisuuksia. Koska juuri sitä hän teki, se oli hänen ammattitaitonsa: kaiveli asioita, jotka tapahtuivat ihmisten päässä, asioita jotka saivat ihmiset iloisiksi tai surullisiksi tai pelkäämään, sitä miten he yhdistivät toisiinsa erilliset tapaukset jotka saattoivat johdattaa läpi kaaoksen ja pelon.

Frieda varjelee tarkoin yksityisyyttään ja harrastaa öisiä kävelyitä Lontoon kaduilla. Hän on myös alkanut hiljattain päästää elämäänsä uuden miehen, Sandyn. Hänen vastaanottotilansa yläpuolinen remontti tuo siihen Josefin, ukrainalaisen rakennusmiehen. Kadonneen Matthew’n tapaus taas tutustuttaa hänet rikosylikomisario Malcolm Karlssoniin. Potilaista keskeiseksi nousee ahdistunut Adam Dekker, jolla on pakkomielle saada oma poika.

Kaikki liittyy kaikkeen, se on selvää, mutta millaisen juonen French (alias aviopari Nicci Gerrard ja Sean French) onkaan näistä aineksista punonut! Vaikka kokeneena dekkarien suurkuluttajana uumoilinkin kaikkia loppukoukkuja, olen varsin vaikuttunut ja odotan innolla sarjalle jatkoa.

Tällä viikolla eli 8.-14.6. vietetään jälleen perinteistä Dekkariviikkoa ja myös tänä vuonna myös monet kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjablogien tämänvuotista dekkarien teemaviikkoa emännöi Luetut.net-blogin Mari.