Pöllöpoika

kansikuva

Luettuani Samuel Bjørkin ensimmäisen dekkarin halusin lukea jatkoa Holger Munchin ja Mia Krügerin tutkimuksille. Luin siis Yölinnun (Otava, 2017; Uglen, 2015, suomentanut Päivi Kivelä; 398 sivua) ja olen sen suhteen ristiriitaisissa tunnelmissa. Jännittävähän se oli, vaikka olinkin melko varma syyllisestä melko aikaisin. Oli käännettävä sivuja nopeaan tahtiin, jotta saisin tietää, olenko oikeassa ja miten hänet napataan.

Tarina alkaa vuoteen 1972 sijoittuvalla epilogilla, joka lyhyesti selittää nykyajan tapahtumien alkupisteen, vaikka poliisi saakin tietää siitä vasta ihan lopussa. Sitten seuraa kohtaus seitsenvuotiaasta tytöstä, joka löytää veljensä pöllöhahmoisena vajasta. Tämän jälkeen kasvibiologi löytää maastosta teinitytön ruumiin, joka vaikuttaa rituaalimurhan uhrilta. Tästä päästään nopeasti rikostutkinnan pariin.

Sen väleissä Mia Krüger tuskailee ahdistuksessaan, Holger Munch suree yhä ajat sitten päättynyttä avioliittoaan, Munchin aikuinen Miriam-tytär hakee jännitystä elämäänsä, koko ajan pyöräilykypärää käyttävä mies näyttää poliiseille valokuvia ja kerrotaan myös yksinäisen lapsuuden kokeneen mutta huippulahjakkaan pojan tarina. Kuten aiemminkin Bjørk onnistuu kirjoittamaan kamaluuksista ilman, että ne menevät ihon alle. Mietin jälleen sitä, saako näin tehdä, eli onko oikein viihdyttää pahuuden kuvaamisella.

Minua ei haittaisi ollenkaan, jos rikostutkijoilla olisi vähemmän ongelmia. Onko Mian pakko olla itsetuhoinen, Holgerin välttämätöntä jatkaa menneisyyden haikailua ja Curryn kärvistellä pelikoukussa? Ja miksi Munchin perhe piti taas sekoittaa juttuun? Valituksista huolimatta oivaa jännitystä.

Mainokset

Arkeologi ratkaisee

Risteyskohdat (Tammi, 2017; The Crossing Places, 2009; suomentanut Anna Lönnroth; 305 sivua) aloittaa Elly Griffithsin Ruth Galloway -mysteerien sarjan. Ruth on nelikymppinen arkeologian tohtori ja yksineläjä. Hän on tervetulleen mielenkiintoinen ja kaavoista poikkeava hahmo dekkarikirjallisuudessa, sillä vanhanaikainen ja yksinkertainen alkukuva vanhastapiiasta kissoineen muuntuu nopeasti modernimmaksi ja monisyisemmäksi.

Vastapari, Ellyn asiantuntemusta tarvitseva paikallinen rikoskomisario Harry Nelson, sen sijaan on ainakin tämän teoksen perusteella hieman kliseinen poliisihahmo: ylipainoinen, ärtyisä ja hieman moukkamainen, muttei sentään alkoholisoitunut eikä eronnut.

Kirjan tapahtumapaikka Norfolk on Britannian sitä osaa, jossa vieraileminen ei ole edes käväissyt mielessä: sateista, tuulista, soista marskimaata Pohjanmeren rannalla. Arkeologille Norfolkin rannikko on ilmeisen innostava esihistoriallisine paalukehineen.

Teoksen tarina alkaa, kun tuollaisen paalukehän liepeiltä löytyy ihmisluita, ja poliisin on saatava pikaisesti selville, ovatko ne muinaisia vai kymmenen vuotta sitten viisivuotiaana kadonneen Lucy Downeyn. Tuon tapauksen suhteen Nelson ei ole koskaan luovuttanut, vaikka tytön elossaolo onkin epätodennäköistä; ainakin hän haluaisi päästää tytön vanhemmat epätietoisuudesta. Sitten katoaa toinen pikkutyttö. Ruthin osuus rikosten selvittämisessä ei jää asiantuntija-apuun luiden iän kartoittamisessa, vaan hän joutuu keskelle rikostutkintaa kollegoineen, naapureineen ja ystävineen.

Tyyliltään teos on helppolukuinen ja viihdyttävä, mutta aihe on suorastaan järkyttävä. Väkivaltaa ei kuitenkaan kuvata suoraan, vaan paljon jää — onneksi — lukijan eläytymiskyvyn ja kuvittelutahdon varaan. Vaikka juonessa on omat epäuskottavuutensa, odotan jo pääseväni lukemaan sarjan syksyllä suomeksi ilmestyvää kakkososaa. Kaikkiaan sarjassa on alkukielellä ilmestynut jo yhdeksän osaa.

Ovelat koukut

Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä (Gummerus, 2017; I Let You Go, 2014, suomentanut Päivi Pouttu-Delière; 418 sivua) huijaa lukijaa tehokkaasti ja viihdyttää kelpo tavalla.

Tarina alkaa Bristolissa, kun äiti päästää hetkeksi irti pienen poikansa Jacobin kädestä ja auto ilmaantuu kuin tyhjästä — kadotakseen paikalta yliajon jälkeen. Miksi ja millainen kuljettaja pakenee onnettomuuspaikalta törmättyään lapseen? Miksei autoa ja sen kuljettajaa pystytä millään jäljittämään?

Tapaus kalvaa rikoskomisario Ray Stevensiä ja hänen pariaan Katea eivätkä he suostu lopettamaan jutun tutkintaa, vaikka aika kuluu ja uusia tapauksia tulee. Tapaus sujautetaan poliisitutkintaan asiantuntevasti eikä poliisien yksityiselämääkään jätetä pelkkien mainintojen varaan.

Samaan aikaan Walesissa keraamikko Jenna Gray pakenee (kuin) henkensä edestä syrjäiseen, vaatimattomaan rannikkomökkiin pienen kylän leirintäalueen lähellä. Hän ei halua olla missään yhteydessä ulkomaailmaan, mutta tutustuu väistämättä pariin ihmiseen. Jenna ei pysty enää tekemään aiempaa työtään, mutta alkaa sen sijaan valokuvata. Kerronta uppoaa Jennan itsesyytöksiin ja järkkyneeseen mielenmaisemaan taidokkain keinoin.

Juonesta en uskalla kirjoittaa juuri mitään, etten pilaisi koukuttavaa tunnelmaa tai paljastaisi ensimmäistäkään koukkua. Tämä on niitä jännäreitä, jotka alkavat hieman verkkaisesti, mutta kiihdyttävät sitten vauhtia niin, että sivuja on käännettävä lähes hypnotisoituna. Vahva suositus.