Avainsana-arkisto: lapset

Kuilun partaalla

Kun ihminen saa lupauksen, sen muistaa.

Emma Puikkosen Lupaus (WSOY, 2019; 299 sivua) sijoittuu lähitulevaisuuden Suomeen. Se on kauniisti kirjoitettu romaani äidinrakkaudesta ja ilmastoahdistuksesta.

Kättelyitä, vakavia katseita: me tiedetään tämä ongelma. Ja silti: kaikki mikä oli rakennettu oli jo rakennettu, tehtaat louskuttivat akkuja ja matkapuhelimia ja tietokoneita ja ahmivat energiaa, kaikki tiesivät, että öljyä oli vielä, kyse oli vain siitä, kuka sen kehtasi käyttää, kaikki maat halusivat työtä omille ihmisilleen, työtä ja helppoa ruokaa, kaikkeen siihen oli oikeus. Keneltäkään ei voinut ottaa pois.

Pääministerin nimi on Rahim ja sadetta on jatkunut neljättä kuukautta.

Meidät on säädetty niin, että keskitymme siihen, mikä on lähellä ja meille tärkeää. Emme pysty katsomaan kuiluun, jota kohti kuljemme, emme pysty liikkumaan sen reunalla.

Rinnan kuilun partaalla eläminen saa tilaamaan bunkkerin ja mylläämään sen alta perintötalonsa puutarhan. Hän haluaisi luvata tyttärelleen Seelalle saman, minkä isä lupasi hänelle aikoinaan: pelastaa hänet aina. Rinnan tilannetta ei helpota Robert-veljen katoaminen Grönlannissa.

Rinnakkaistarinallinen, fantansiankin puolella piipahtava, omaääninen romaani kuvaa limittäin mielenjärkyntää ja yhteiskunnallista muutosta vääjäämättömän edessä.

…minut pelastetaan aina, ajattelin, minä pelastan lapseni ihan aina, tätä ei tapahdu, ei minulle eikä kenellekään muulle, me teemme jotain, emme vain matkaa hymyillen mainoslaulujen soidessa kohti valtavaa kuoppaa.
Minä lupaan, niin me emme tee.

Mutta niin me kuitenkin teemme.

Puikkonen kirjoittaa vakavasti, mutta tunteiden ja tunnelmien kautta, ei luennoiden. Merkittävän roolin runsaassa romaanissa saavat Seelan ja Rinnan yhdessä sepittämät sadut.

Kun ihminen poistuu maisemasta, alkaa pieni siemen asfaltin raossa itää.

Se on lohdullista.

Kiitos uudesta suomennoksesta

Katrina oli kolmesta sisaruksesta vanhin, pohjoispohjanmaalaisen maatalon tytär. Hän oli siskoksista kaunein, iloisin ja ylpein. Voimakas oli hänen nuori, suora vartensa, ja työ kävi kuin leikki, oli se sitten puunhakkuu metsässä, kyntö tai äestys pellolla tai kehrääminen ja kutominen tuvassa. … Siniset silmät säteilivät elämänhalua.

Sally Salmisen Katrina (Teos, 2018; Katrina, 1936; suomentanut Juha Hurme; 447 sivua), heti ilmestyttyään kansainvälinen bestseller, on totisesti ansainnut uuden tulemisensa. Hurmeen hieno suomennos on upea romaani, sellainen klassikko, jonka ei pidä unohtua.

Suunsoitto vaikutti Johaniin kuin alkoholi juoppoon; se piti hänet pystyssä ja antoi eloa hänen herpaantuneelle ruumilleen.

Nimihenkilö Katrina muuttaa nuorena mutta sitäkin vahvempana Pohjanmaalta pienelle Torsön saarelle Ahvenanmaan saaristoon puolisoksi kiltille mutta ketkulle Johanille, joka on merimies ja pitkiä aikoja poissa vaatimattomasta kotitönöstä. Mies huijaa ja puijaa eikä saa oikein mistään otetta, mutta Katrinan rakkaus kestää..

Hän oli näkevinään loputtoman jonon äitejä — resuisia, nälkäisiä, tietämättömiä naisia, jotka tarpoivat eteenpäin pimeää tietä, jota he sanoivat elämäksi, ja synnyttivät lapsia, lukemattomia lapsia, jotka eivät koskaan olisi lapsia vaan ostettuja orjia jo ennen kuin he olivat nähneet päivänvalon, niin, ennen kuin he heräsivät kohdussa, oli heidän kohtalokseen määrätty työskennellä maalla, josta heillä ei ollut mitään osuutta.

Silloinkin, kun mies on maissa, jäävät lähes kaikki työt Katrinalle, mutta hän ei valita. Työtä riittää enemmän kuin tarpeeksi, mutta palkkaa ei niinkään, sillä torpparin, saati mäkitupalaisen, asema on kurja.

”Se tekee yksitoista päivää. Ja niistä kapteeni on antanut minulle viisi munaa ja kaksi kappaa perunoita ja puoli naulaa voita. Ja kapteenska antoi minulle kaksi homeista leipää pyykistä. Minun täytyy saada maksu, markka päivältä kahdeksan päivän ajalta.”

Köyhyydestään huolimatta Katrina on arvonsa tunteva, omapäinen nainen, joka tarvittaessa panee kuriin jopa kylän mahtimiehet, arvonsa tuntevat ja etuoikeutetut kapteenit ja laivanvarustajat. Elämä on kovaa, mutta Katrina ei lannistu.

”Tämä on kai jotakin uutta, jota ihmiset taas ovat keksineet. Minun aikanani torpparit ovat ottaneet, mitä ovat saaneet, ja olleet iloisia.”
”Mutta me emme enää ole siitä iloisia. Mekin haluamme vähän määrätä.”

Salminen — aikansa kosmopoliitti, New Yorkissa tämän esikoisensa kirjoittanut — laajentaa yhden naisen kunnioitettavan elämäntarinan taitavasti väkeväksi yhteiskunnalliseksi romaaniksi, jonka lukemista suosittelen kaikille.

Hän oli ollut lähellä kuolemaa ja tiesi, että elämä oli hänelle rakkaampaa kuin koskaan. Niin, erityisesti tämä harmaa tölli nokisine liesineen ja kuluneine räsymattoineen ja pihamaan paljaine kallioineen sai hänen sydämensä sulamaan hartaaseen onneen. Hän oli kasvanut surun ja kivun läpi tämän kaiken yhteyteen ja juurtunut lopultakin Ahvenanmaan kallioiseen rantaan.

Klassikkohaaste 8

Tarukirja-blogissa lisää tietoa Kirjabloggaajien kahdeksannesta klassikkohaasteesta

Väkivalta ja päihdeongelma

Viime viikonloppuna pidettyjen Helsingin kirjamessujen (joille en päässyt) päävieras, Mexico Cityssä asuva yhdysvaltalainen kirjailija Jennifer Clement tarttuu tuotannossaan tärkeisiin ja vaikeisiin asioihin. Romaanien Varastettujen rukousten vuori (Like, 2018; Prayers for the Stolen, 2014; suomentanut Terhi Kuusisto; 268 sivua) ja Rakkaudesta aseisiin (Like, 2018; Gun Love, 2018; suomentanut Terhi Kuusisto; 278 sivua) perusteella hänellä on painavaa sanottavaa ajankohtaisista aiheista.

Teosten rakenne on melko suoraviivainen ja kerronta eräänlaisesta runollisuudestaan huolimatta jokseenkin yksinkertaista. Henkilöhahmot ovat hieman tyyppimäisiä, erityisesti Varastettujen rukousten vuori -romaanissa, mikä voi johtua siitä, että heissä kuuluu niin monen ihmisen ääni, perustuuhan teos yli kymmenen vuoden keskusteluihin Meksikon huumekulttuurin urhien kanssa. Rakkaudesta aseisiin -teoksen päähenkilö on yksilömpi, ainutlaatuisempi.

Varastettujen rukousten vuori kertoo tytöistä ja naisista Meksikon syrjäkylissä, joista miehet ovat poissa — kuolleita, Yhdysvaltoihin lähteneitä tai huumelordien palkkalistoilla — ja joissa tytöt piilotetaan maakuoppiin, kun rikolliskartellien maastoautot lähestyvät.

Kävin pelkän alakoulun. Suurimman osan kouluaikaa olin poika. Meillä oli yhden huoneen pikkukoulu alarinteessä. Joinain vuosina emme saaneet opettajaa, koska kukaan ei uskaltanut tulla koko seudulle.

Elämä on köyhää, kodissa voi olla maalattia vaikka amerikanrahoilla maksettu lautasantenni näyttääkin kaiken maailman kanavia. Sairaanhoitaja tai lääkäri käy harvoin, armeijan turvaamana. Helikopterit kylvävät unikkopelloille tarkoitetut myrkyt kylän ylle. Matkapuhelin saattaa hyvällä tuurilla toimia tienristeyksessä.

Päähenkilö on teinityttö Ladydi, joka asuu juopottelevan kleptomaaniäitinsä kanssa, ja yrittää käydä koulua. Parhaista ystävistä toinen on kuvankaunis ja toinen halkihuulinen — kauneus on kohtaloista kamalampi. Kun Ladydi koulunsa päätettyään pääsee Acapulcoon rikkaan perheen lapsia hoitamaan, tapahtuu matkalla jotakin käänteentekevää, mutta sen seurauksia tyttö saa odotella hetken lähes yltäkylläisyydessä.

Rakkaudesta aseisiin sijoittuu Floridaan. Teini-ikäisen Pearl-tytön tarinan kautta kerrotaan, millaista on asua autonrämässä asuntovaunualueella, jonka vieressä on kaatopaikka ja ympärillä kaksi moottoritietä sekä alligaattoreita kuhiseva joki.

Auton moottori oli sammutettu Vieraspysäköinti-kyltin alla. Äiti oli ajatellut, että me oltaisiin siinä korkeintaan pari kuukautta, mutta me jäätiinkin siihen neljäksitoista vuodeksi.

Pearl on tarkkaavainen havainnoija, muttei osaa tulkita, arvioida tai pelätä näkemäänsä, koska uskoo aikuisten, etenkin äitinsä, puheisiin eikä tunne muuta todellisuutta kuin oman hyvin rajallisen maailmansa. Kirkko kerää aseita, mutta minne ja miksi? Kun tragedia muuttaa Pearlin koko maailman, hän on kuin Liisa Ihmemaassa.

Teoksia yhdistävät aseet, huumeet, väkivalta, köyhyys, naisten ja lasten turvattomuus mutta myös äiti-tytär-suhteet sekä merkillinen tunne toivosta epätoivon ja toivottomuuden keskellä.

Äiti ei ollut antanut minulle paljoa, ei ostanut minulle paljon mitään, mutta oli täyttänyt minut sanoillaan ja lauluillaan. Olin ensyklopedia täynnä hänen juttujaan ja nuoren äidin toiveitaan. Puhuin äitiä aakkosten alusta loppuun.

Kirjailija ja journalisti Jennifer Clement on kansainvälisen sananvapausjärjestö PENin puheenjohtaja.

varastettujen_rukousten_vuori