Sata vuotta sitten Savonlinnassa

Kiinnostuin Laila Kohosen nuorten romaanista Miehuuskoe 1917 (Otava, 2017; 157 sivua), koska se sijoittuu Savonlinnaan. Taustalla ovat tositapahtumat, joista kirjailija on kuullut isältään.

Tarina alkaa 17.8.1917 Olavinlinnan muureilta ja kallioilta, joilla päähenkilö Vilho, 12-vuotias pojankoltiainen, osoittaa vaarallisesti miehuuttaan. Kauppiaan pojalla on tarve pullistella kaverilleen Birgerille, joka on hemmoteltu rikkaan perheen vesa. Neljän erilaisen ystävyksen joukon täydentävät vossikkakuskin tytär Kaija ja venäläistaustainen Petja. Tempauksesta ei koidu mitään hyvää, vaan Vilho joutuu loppulomaksi kauppa-apulaisen hommiin.

Syksyn koittaessa kaupunki muuttuu levottomaksi. Venäläissotilaat mellastavat, perustetaan niin kansalaiskaarteja kuin suojeluskuntiakin, lyseon pojat organisoivat mielenilmauksia yleislakon innoittamina, nuoria miehiä lähtee Saksaan matkoille, joista ei puhuta ääneen. Kun venäläiset alkavat yllättäen pidättää ihmisiä kaduilta, alkavat Vilho, Petja ja Birger toimia viestinviejinä. Onhan perheiden saatava tietää, jos isä tai veli on äkkiä vangittu. Pojille tapahtumat ovat kuitenkin enemmän leikkiä kuin totta, kunnes Vilho itse päätyy telkien taakse.

Luen sen verran vähän nuorille suunnattua kirjallisuutta, etten oikein osaa arvioida teoksen ansioita suhteessa lajityyppiin. Kieli on sujuvaa ja ainakin aikuinen lukee teoksen hyvin nopeasti. Tapahtumat ovat realistisia — näin lapset voisivat ajattelemattomuuttaan toimia. Taustana sadan vuoden takainen tilanne Suomen itsenäistymisen kynnyksellä on kiinnostava. Tapahtumapaikkoja kuvataan harmittavan vähän. Kirja sopinee hyvin 9-12-vuotiaille, joita edes vähän kiinnostavat satavuotiaan Suomen alkuhetket.

 

 

Mainokset

Pöllöpoika

kansikuva

Luettuani Samuel Bjørkin ensimmäisen dekkarin halusin lukea jatkoa Holger Munchin ja Mia Krügerin tutkimuksille. Luin siis Yölinnun (Otava, 2017; Uglen, 2015, suomentanut Päivi Kivelä; 398 sivua) ja olen sen suhteen ristiriitaisissa tunnelmissa. Jännittävähän se oli, vaikka olinkin melko varma syyllisestä melko aikaisin. Oli käännettävä sivuja nopeaan tahtiin, jotta saisin tietää, olenko oikeassa ja miten hänet napataan.

Tarina alkaa vuoteen 1972 sijoittuvalla epilogilla, joka lyhyesti selittää nykyajan tapahtumien alkupisteen, vaikka poliisi saakin tietää siitä vasta ihan lopussa. Sitten seuraa kohtaus seitsenvuotiaasta tytöstä, joka löytää veljensä pöllöhahmoisena vajasta. Tämän jälkeen kasvibiologi löytää maastosta teinitytön ruumiin, joka vaikuttaa rituaalimurhan uhrilta. Tästä päästään nopeasti rikostutkinnan pariin.

Sen väleissä Mia Krüger tuskailee ahdistuksessaan, Holger Munch suree yhä ajat sitten päättynyttä avioliittoaan, Munchin aikuinen Miriam-tytär hakee jännitystä elämäänsä, koko ajan pyöräilykypärää käyttävä mies näyttää poliiseille valokuvia ja kerrotaan myös yksinäisen lapsuuden kokeneen mutta huippulahjakkaan pojan tarina. Kuten aiemminkin Bjørk onnistuu kirjoittamaan kamaluuksista ilman, että ne menevät ihon alle. Mietin jälleen sitä, saako näin tehdä, eli onko oikein viihdyttää pahuuden kuvaamisella.

Minua ei haittaisi ollenkaan, jos rikostutkijoilla olisi vähemmän ongelmia. Onko Mian pakko olla itsetuhoinen, Holgerin välttämätöntä jatkaa menneisyyden haikailua ja Curryn kärvistellä pelikoukussa? Ja miksi Munchin perhe piti taas sekoittaa juttuun? Valituksista huolimatta oivaa jännitystä.

Arkeologi ratkaisee

Risteyskohdat (Tammi, 2017; The Crossing Places, 2009; suomentanut Anna Lönnroth; 305 sivua) aloittaa Elly Griffithsin Ruth Galloway -mysteerien sarjan. Ruth on nelikymppinen arkeologian tohtori ja yksineläjä. Hän on tervetulleen mielenkiintoinen ja kaavoista poikkeava hahmo dekkarikirjallisuudessa, sillä vanhanaikainen ja yksinkertainen alkukuva vanhastapiiasta kissoineen muuntuu nopeasti modernimmaksi ja monisyisemmäksi.

Vastapari, Ellyn asiantuntemusta tarvitseva paikallinen rikoskomisario Harry Nelson, sen sijaan on ainakin tämän teoksen perusteella hieman kliseinen poliisihahmo: ylipainoinen, ärtyisä ja hieman moukkamainen, muttei sentään alkoholisoitunut eikä eronnut.

Kirjan tapahtumapaikka Norfolk on Britannian sitä osaa, jossa vieraileminen ei ole edes käväissyt mielessä: sateista, tuulista, soista marskimaata Pohjanmeren rannalla. Arkeologille Norfolkin rannikko on ilmeisen innostava esihistoriallisine paalukehineen.

Teoksen tarina alkaa, kun tuollaisen paalukehän liepeiltä löytyy ihmisluita, ja poliisin on saatava pikaisesti selville, ovatko ne muinaisia vai kymmenen vuotta sitten viisivuotiaana kadonneen Lucy Downeyn. Tuon tapauksen suhteen Nelson ei ole koskaan luovuttanut, vaikka tytön elossaolo onkin epätodennäköistä; ainakin hän haluaisi päästää tytön vanhemmat epätietoisuudesta. Sitten katoaa toinen pikkutyttö. Ruthin osuus rikosten selvittämisessä ei jää asiantuntija-apuun luiden iän kartoittamisessa, vaan hän joutuu keskelle rikostutkintaa kollegoineen, naapureineen ja ystävineen.

Tyyliltään teos on helppolukuinen ja viihdyttävä, mutta aihe on suorastaan järkyttävä. Väkivaltaa ei kuitenkaan kuvata suoraan, vaan paljon jää — onneksi — lukijan eläytymiskyvyn ja kuvittelutahdon varaan. Vaikka juonessa on omat epäuskottavuutensa, odotan jo pääseväni lukemaan sarjan syksyllä suomeksi ilmestyvää kakkososaa. Kaikkiaan sarjassa on alkukielellä ilmestynut jo yhdeksän osaa.