”Olin nähnyt oopperan kulisseissa niin paljon pahuutta, ilkeyttä ja pelkkää oman edun varjelua, etten voinut olla epäilemättä samoista ikävän inhimillisistä heikkouksista myös valtion asioita hoitavia. Eikö vain heitäkin myyty ja ostettu kuin meitä, eikö vain kannatuksen aaltoilu politiikassakin noudattanut samoja vähäjärkisiä lakeja kuin teatterisalien samettipehmusteiden keskellä?”
Tullakseen näin kyyniseksi oli Raija Orasen uusimman teoksen päähenkilö kehittynyt raudanlujan äidin koulimasta viattomasta neitokaisesta maailman oopperalavojen rakastamaksi diivaksi. Ackté (Teos, 2016; 443 sivua) on Orasen minämuotoon kirjoittama taiteilijaromaani Suomen ensimmäisestä kansainvälisestä oopperatähdestä, suomalaisen oopperan uranuurtajasta ja Savonlinnan oopperajuhlien perustajasta Aino Acktésta (alunperin Achté, 1876-1944).
Itse asiassa kunnian olla Savonlinnan juhlien idean isä saa kirjasssa Acktén ensimmäinen puoliso Heikki Renvall pariskunnan osallistuessa kesällä 1907 Mikkelin läänin nuorsuomalaisten juhlaan ja Maamme-laulun kaikuessa kauniisti Olavinlinnan muureista:
”Tänne sinun pitäisi järjestää niitä oopperanäytöksiä, Heikki sanoi äkkiä käteeni tarttuen. – Voisiko parempaa paikkaa kuvitellakaan? Täällähän on kaikki mitä oopperaan tarvitaan. Miksi kaiken yleensäkään pitäisi tapahtua Helsingissä?”
Aino tarttui toimeen. Vuonna 1912 järjestettiin ensimmäiset juhlat linnanraunioissa.
”Se oli viehättävää aikaa, minä olin innoissani ja onnellinen. Jokainen näytös myytiin loppuun, ihmisiä istui paitsi katsomossa, myös valleilla ja mistä tahansa jokin sija suinkin löytyi. Menestys oli sitä luokkaa, että juhlia jatkettiin kolmena kesänä tulevaisuudessakin, ja jopa Sibeius unohti tuittuilunsa ja onnitteli, …”
Ackté perusti, Edvard Fazerin ja Oskar Merikannon kanssa, myös Suomen Kansallisoopperan edeltäjän Kotimaisen Oopperan vuonna 1911. Teoksen taustaa onkin erityisesti suomalaisen kansallistunteen nousun aika, vaikka lopussa eletäänkin jo toisen maailmansodan vuosia.
Maailmantähti tai ei, aviomiehellä oli rouvansa uran huippuaikana vaimonsa tuloihin kaikki valta. (Ei ihme, että äiti varoitteli avioliitosta ja suositteli omistautumaan vain taiteelle!) Niinpä puoliso voi luvallisesti hassata laulajan Euroopan ja Yhdysvaltojen oopperataloissa antaitsemat rahat vaikkapa omiin epäonnistuneisiin ”afääreihinsä” ja silti vielä moittia tätä maailmalla kiertämisen valitsemisesta ja perhe-elämän laiminlyömisestä. Toki Ackté kiertueilla ja lavoilla — ainakin aluksi — oikein mainiosti viihtyikin, nautti laulamisesta ja suosiosta.
Ennen suosiota oli kuitenkin opiskeltava. Ja opiskeltava ahkerasti parhaassa mahdollisessa paikassa. Niinpä tarina alkaa Pariisin rautatieasemalta syksyllä 1894, jolloin 18-vuotias Aino Achté ja hänen äitinsä Emmy, itsekin laulaja ja laulunopettaja, saapuivat meluisaan metropoliin, koska suomalaisesta — ja Suomessa jo suureen suosioon nousseesta — sopraanosta oli siellä tuleva tähti.
”Minä olin kuitenkin valmis maksamaan maailman suurimman kunnian, maineen ja rakkauden tavoittelusta. Ja minä maksoin.”
Tie tähteyteen oli kuitenkin aluksi kivinen ja samalla kun laulaja askel askeleelta ja rooli roolilta hurmasi maailman, hurmasi hänet paitsi Pariisi myös taidemaalari Albert Edelfelt. Sen suhteen suhteen Oranen näyttäisi kääntyvän sille kannalle, ettei Heikki Renvall olisikaan ollut Glory-tyttären (Leppänen, näyttelijä ja teatterinjohtaja) isä.
Vaikka myös suurkaupungin ihana elämä houkutteli ja hurmasi, teki Ackté lujasti töitä ja harjoitteli harjoittelemasta päästyään. Hän oli ensimmäinen suomalainen laulaja, joka kiinnitettiin Pariisin Suureen oopperaan, peräti kuudeksi vuodeksi. Menestyneenkin Acktén Oranen kuvaa lähes ylitunteelliseksi ihmiseksi, joka usein itki itsensä uneen tai jopa koko yön surussaan, pettymyksessään, ikävässään tai epätoivossaan, mutta vain yksin ollessaan, ei koskaan kenenkään sylissä tai olkaa vasten. Aamulla hän ikään kuin puki sitten roolin ylleen, aluksi korsetin, myöhemmin valeriaanan ja ties minkä muiden aineiden avulla.
”… hänelle [nuorempi sisar Irma Tervani] Luoja oli suonut iloisen mielen, mutta minun ristikseni hän oli suvainnut antaa hellittämättömän levottomuuden ja synkkämielisyyden, elleivät minua ympäröineet luksuselämän meluisat pyörteet.”
Mutta Ackté oli — varmaankin Emmyn perintönä ja oppina — myös kova ja kovapintainen. Vuosisadanvaihteen oopperaelämässä tarvittiin paitsi lahjakkuutta ja taitoa myös kyynärpäätaktiikkaa ja armottomuutta. Sekä mielistelyä, lahjuksia ja jopa ostettuja kritiikkejä. Ja palkkiot valehdeltiin aina lehdistölle todellisuutta suuremmiksi.
”8.12.1910. Merkitsin tuon tulossa olevan päivämäärän urani huippukohdaksi. Silloin Lontoon Covent Gardenissa esitettäisiin Salome.” … Vaikka olin laulanut osan jo monta kertaa, tapahtui Covent Gardenin lavalla jotakin merkillistä, mikä oikeastaan muutti minun elämäni. Se muutti minut”
”… Tuota voittoani saattoi verrata vain debyyttiin Pariisissa Margaretan osassa. Viattomasta Margaretasta karmivaan Salomeen oli pitkä matka.”
Orasen romaanissa on — ja myös todellisuudessa lienee ollut — kaksi Aino Acktéta: ihminen ja diiva. Jo koti opetti kätkemään todelliset tunteet, itkemään yöllä yksin, mutta myös ilmaisemaan itseä laulamalla — kunhan äiti ensin uskoi, että tytär osaa laulaa. Samaan opettivat niin Pariisin konservatorio kuin maailman oopperalavat.
”Minun elämäni oli silloin kun menin Pariisiin, silloin kun taistelin paikastani tähtien eturivissä. Kaikki muu tuntuu jonkun toisen elämältä. Taikka sitten toisin päin: tämä jälkeen tullut on minun elämääni, se toinen, se loistokas, kuuluu Acktélle, ja hän ja minä olemme oikeastaan kaksi eri ihmistä.”
Todellisista, oikeasti eläneistä ihmisistä fiktiota kirjoittaessa on luonnollista käyttää lähteitä. Oranen on joskus aikoinaan (Aurora) unohtanut ne mainita, mutta tällä kertaa ei. Listalla ovat niin kirjeet kuin elämäkerratkin. Kirjailijalla on todella pitkä ura ja vakuuttava tuotanto, joten muuta ei sovi odottaakaan.
Tyylillisesti sen sijaan odotin ehkä jotain muuta. Joidenkin Ainon tilitysten kohdalla tuntuu kuin lukisi tyttökirjaa, joissakin dialogeissa kuin käsillä olisi jäykkä salonkinäytelmän käsikirjoitus, ja välillä käydään juoruilun puolella, mutta ehkä ne ovat tarkoituksellisia tyylikeinoja, kun kyse kuitenkin on romaanista eikä elämäkerrasta. Aino Ackté oli tavattoman kiinnostava ihminen ja taiteilija. Niin kiinnostava, että nyt minulla on lainassa myös nämä teokset:
- Aino Ackté : elämänkaari kirjeiden valossa, toim. Pentti Savolainen ja Matti Vainio. WSOY, 2002
- Glory Leppänen, Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté. Otava, 1966
- Outi Pakkanen, Aino Ackté, Pariisin primadonna. WSOY, 1988
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
Tuulevin lukublogi 