Kuopio-sarja jatkuu hienosti

Sirpa Kähkönen jatkaa Kuopiossa tapahtuvaa, 1930-luvulta alkanutta romaanisarjaansa kesään 1972 sijoittuvalla hienolla romaanilla Muistoruoho (Otava, 2019; 347 sivua). Se on naisten tarina, joka moniäänisenä tuo lähelle niin kahdeksanvuotiaan Hilla-tytön kuin hänen molemmat noin 60-vuotiaat mummonsakin — sekä näiden ystävät ja muutaman muunkin kertojan, kuten asunnon A21.

Romaanin rakenne syntyy lomittaisista kertojanäänistä ja sen vaikuttavuus näiden äänten herättämistä tunteista ja ajatuksista. Lassi Tuomi on kuollut ja — niin vaikea kuin hänen kanssaan olikin elää — Anna kaipaa ja suree itsensä melkein näännyksiin. Helvi-ystävä osaa kuitenkin auttaa oikealla tavalla:

Mutta en minä lähde Annaa peilikuvastaan erottamaan väkivalloin, hiljaa hivuttamalla se pitää tehdä, houkutella takaisin hämäristä päivänvaloon.

Hillakin ikävöi rakasta ukkiaan ja mummon itku pelottaa häntä. Eikä hän haluaisi pioneerileirille, jolle isä hänet haluaa lähettää.

Ukki antoi minulle paljon neuvoja tässä elämässä. Ne ovat vähän niin kuin minun merimiessäkki.
Minä ajattelin, että kassin ja makuupussin lisäksi minulla on oma neuvosäkki mukana ja on sen kanssa leirillä pärjättävä jos merilläkin, ja ranta näkyi ja minua alkoi jännittää ja itkettääkin, niin äkkiä vain tunsin että ukki on mukana myös.

Leirillä on kuitenkin mukavaa, sillä lähinnä aikuisten kanssa aikaansa viettävä Hilla löytää sieltä heti ystävän. Pioneerius jää lapselle vieraaksi, mutta tyttöä miellyttävät leirin rutiinit.

Hillan toinen mummo Ida on Sortavalan evakko. Kodin jättämiseen ja sota-aikaan liittyvät vaikeat muistot nousevatkin kirjassa keskeisiksi. Idan menneisyys on monella tapaa raskas. Hänen tukenaan ja ystävänään on lapsuudesta asti tuttu Siiri, hänkin yksi kirjan äänistä.

Uutiset Vietnamin sodasta tuovat itse koetun sodan elävänä sotavuodet eläneiden mieliin, mutta myös osaksi lasten kokemusmaailmaa.

Silti kirja on myös hauska:

Ei ole taipumusta askarteluunkaan, vaikka mummot on minulla niin kätevät. Pistot longertavat pitkin säkkikangasta, enkä ymmärrä miksi viilipurkista ja pahvirullasta pitää tehdä Puijon torni. Mummot virkkaavat illassa kuusi kilometriä pitsiä ja neulovat Naapurilähiön aikana sukkaparin.

Näin toteaa Hilla, jolla on terävä pää ja käytännöllinen mieli:

Minä otan kaikki muoviolennot hiekalle ja Sole alkaa tutkia ja käännellä niitä. Kaadan kävyt vielä purkin pohjalta samaan kasaan. Kun Sole ihmettele että mitä varten käpyjä pitää olla, niin sanon että ne ovat naisia. Ja kysyn onko Sole ikinä, milloinkaan nähnyt yhdessäkään muovi-ihmispaketissa naisia. Sole ei osaa sanoa, joten minä vastaan itse: ei ole naisia paketeissa.
On vain sotaukkoja ja avaruusukkoja ja eläimiä. Tämän olen itse selvittänyt torilla sekä myös Partasen leikkikalu- ja muovitavarakaupassa jossa ihanan väkevä haju kun siellä käy.

Kähkönen on taitava ihmisten, ja mielestäni erityisesti lasten, tunteiden ja ajatusten kuvaajana, ja osaa kuljettaa tarinaa mitä moninaisin keinoin. Kähkösen ihmiset ovat tavallisia, samastuttavia, tärkeitä. Muistoruoho on romaani niin surusta ja kaipauksesta kuin ilosta ja selviytymisestäkin.

lava, haastattelu, kirjamessut, yleisö
Sirpa Kähkönen Jukka Petäjän haastateltavana Helsingin kirjamessuilla 2019

Käytännönläheisesti kehittämisen keinoista

Päivi Jokitalon Powerpoint-vapaa vyöhyke (Avain, 2013; 150 sivua) on suunnattu erityisesti kirjastoille ja kirjastolaisille, mutta sopii muillekin uudenlaisista kehittämistyön menetelmistä kiinnostuneille. Powerpoint-vapaus tarkoittaa vapautta siitä, että vain yksi puhuu, kun muut kuuntelevat – vapautta tehdä tasavertaisina yhdessä.

Kehittämistyö muuttaa nopeasti muotoaan, kun uudenlaista ajattelua opetellaan avoimissa, itseohjautuvissa verkostoissa niin sanotuin epäkonferenssimenetelmin. Toiminta on kirjan mukaan silloin paitsi elämyksellistä ja hauskaa myös tehokasta.

Yksi esimerkki todellisesta epäkonferenssista on suomalaislähtöinen ”kirjastojen kansanliike” Cycling for Libraries, jossa kirjastoihmiset ovat kokoontuneet oppimaan ja verkostoitumaan pyöräillen eri puolilla Eurooppaa. Seuraavaksi fillaroidaan kesällä IFLA-konferenssin edellä Ranskassa.

Hyödyntääkseen kirjan oppeja ei kuitenkaan tarvitse

  • pyöräillä
  • olla kirjastoammattilainen
  • järjestää epäkonferenssia
  • vihata powerpointia.

Riittää että

  • haluaa kokeilla jotain uutta (vaikka ihan pienesti)
  • on avoin uusille asioille
  • itseohjautuu
  • pitää hyvästä yhteishengestä.

Käytännönläheinen kirja perustuu ajatukselle siitä, että yhdessä olemme enemmän niin koulutuksessa, kokouksissa, hankkeissa kuin asiakkaiden kanssa toimimisessakin. Se kertoo myös, ettei uusiin kehittämismenetelmiin tarvita niinkään rahaa tai välineitä — erilaisilla tarralapuilla pääsee jo pitkälle — kuin innostuneita ihmisiä.

kuva tarramenetelmästä
Osallistavat menetelmät
kuva ryhmästä
Epäkonferenssissa

Pieneen kirjaan on mahtunut monta aihetta kollaboratiivisesta johtamisesta innovatiivisten tiimien ja epäkonferenssien kautta kirjastojen paja-aktiviteetteihin. Niinpä se toimiikin suppeana johdatuksena moneen asiaan, joista kiinnostuneet voivat lukea lisää kirjassa mainituista lähteistä. Ne olisi mielestäni voinut alaviitteiksi ripottelun sijaan koota luetteloksi kirjan loppuun. Nyt sieltä löytyy kätevä pieni sanasto, joka kertoo, mitä (tässä yhteydessä) ovat camp, fablab, fasilitaattori, makerspace ja muut alan termit.