Dekkariviikko 2018: 4 — Vähän varhaisempaa Lemaitrea

Pierre Lemaitre on ranskalainen huppiudekkaristi, jolta on ilmestynyt suomennoksia tiuhaan tahtiin. Tartuin siis innolla tuoreeseen suomennokseen Verihäät (Minerva, 2108; Robe de marié, 2009; suomentanut Kaila Holma; 363 sivua).

Verihäät on psykologinen trilleri. Kolmikymppinen Sophie Duguet pitää itseään vain hajamielisenä, kun tavarat katoavat ja löytyvät sitten oudoista paikoista. Joskus hän ei muista, mihin on pysäköinyt autonsa, ja toisinaan kirjaston kirjat on palautettu, vaikkei hän muista sitä. On vain alkua kaikelle kauheudelle, kun poliisi pidättää Sophien myymälävarkaudesta, sillä monen järkyttävän vaiheen jälkeen aloittaa kokonaan uuden elämän. Pian hän kuitenkin herää siihen, että hänen hoidossaan ollut pikkupoika on kuollut. Mielenterveyttään epäilevä Sophie pakenee jälleen.

Lukijalle tarjotaan toinen näkökulma Sophien maailmaan, mutta sen paljastaminen voisi olla liikaa teille, jotka haluatte lukea tämän kirjan. Minä mietin näkökulman vaihtuessa, mitä Lemaitrelle oikein on tapahtunut, kunnes tajusin, että tämä on melkein 10 vuotta vanha romaani. Ranskalaisen rikoskirjallisuuden palkituimman nykynimen arvosteluasteikolla tämä on melkein harjoituskappale, ja kelpo jännäri silti.

Nillitys: En ymmärrä ollenkaan, miksi alkuteoksen morsiuspukua tarkoittava nimi on suomennettu verihäiksi.

Dekkariviikko lukublogeissa

Kolme päivää ja yksi elämä

Pierre Lemaitren Silmukka (Minerva, 2017; Trois jours et une vie, 2016; suomentanut Susanna Hirvikorpi; 270 sivua) on psykologisesti taitava ja kaunokirjallisesti laadukas psykologinen trilleri, joka (alkuperäisen nimensä mukaisesti) sijoittuu kolmeen päivään ja yhteen elämään.

On joulunalusaika vuonna 1999 ranskalaisessa pikkukaupungissa. Tunnollinen ja kiltti 12-vuotias Antoine lyö — tahallaan mutta vailla tappamistarkoitusta — naapurin kuusivuotiaan pojan kuoliaaksi, ja kauhun vallassa piilottaa ruumiin.

Antoinen elämä muuttuu lopullisesti eikä hän lakkaa pohtimasta, löytyykö poika, näkikö joku, voiko hän jäädä kiinni? Ja miten ihmisen pitää elää oma elämänsä, kun hän on vienyt sen toiselta?

Helppoja vastauksia ei ole. Syyllisyys on valtava taakka.

 

Teksti on lyhennetty ja muokattu Ruumiin kulttuuri -lehteen kirjoittamastani arviosta.

 

 

Sankareita kaikki?

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (Minerva, 2014; Au revoir là-haut, 2013; suomentanut Sirkka Aulanko; 546) on mukaansatempaava historiallinen romaani, jossa on lempeän satiirinen ote, surullinen pohjavire ja paljon mustaa huumoria.

Välittömästi koukuttava tarina alkaa ensimmäisen maailmansodan mutaisissa ja väsyneissä loppumelskeissä, kun ranskalaisen luutnantti d’Aulnay-Pradelle, ilkeä ja julkea mies, ylennyksen toivossa haluaa vallata vielä yhden kukkulan eikä saa miehiään saksalaisten kimppuun muuten kuin tappamalla pari omaa miestä vihollisen piikkiin. Pahaksi onnekseen tarinan keskushenkilö Albert Maillard, varovainen ja säikky mutta ehdottoman oikeudentuntoinen rivimies, huomaa tavan, jolla loppuunajelut miehet saatiin mukakostohyökkäykseen, ja tulee elävältä haudatuksi. Vielä pahemmaksi onnekseen Édouard Péricourt, rikkaan porvarisperheen lahjakas ja vallaton vesa, onnistuu kaivamaan rintamatoverinsa pinnalle ja herättämään tämän henkiin.

Miehet ovat pääsemättömissä toisistaan, sillä Edouard haavoittuu kammottavalla tavalla, ja Albert kokee velvollisuudekseen auttaa häntä. Millaiseen juontenkieputukseen se johtaakaan! Miten se saattaakaan luutnantin tekemisiin Péricourtin suvun kanssa. Miten luontevasti kaikki kietoutuu yhteen sen kanssa, että 1,3 miljoonaa kaatunutta ja enimmäkseen taistelukentille miten kuten haudattua ruumista olisi saatava laajoille sotilashautausmaille. Ja miten tarina nostaa esiin muun muassa sen ristiriidan, että kaatuneille pystytetään muistomerkkejä ja osoitetaan kunniaa, mutta vammautuneet kotiinpalanneet saavat osakseen kunnioituksen sijaan korkeintaan sääliä, ovat usein menettäneet työpaikkansa ja joutuvat pärjäämään omillaan.

Enemmittä paljastuksitta lupaan, että tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi lainkaan kiinnostunut sodasta tai historiasta — saati sitten jos on! Lemaitre on huippulahjakas kertoja, joka osaa kirjoittaa niin, että tarina vie maailmaansa ja niin, että henkilöt elävät ihmisinä. Ei ihme, että tämä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Pariisiin sijoittuva sota-, seikkailu-, suku-, rakkaus-, huijaus- ja ystävyysromaani sai Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Goncourtin vuonna 2013.