Yhteensattumia

Ennen syöksyä (Otava, 2017; Before the Fall, 2016; suomentanut Markku Päkkilä; 490 sivua) on minulle entuudestaan tuntemattoman yhdysvaltalaisen Noah Hawleyn toinen suomennettu ja kaikkiaan viides romaani. Kirjoittaja on kunnostautunut myös tv-sarjojen Bones ja Fargo käsikirjoittajana.

Romaanin lähökohta on omalaatuinen. Ökyrikkaiden pienlentokone syöksyy mereen mukanaan nelinenkisen omistajaperheen lisäksi heidän turvamiehensä, ystäväpariskuntansa, hyvänpäiväntuttu taidemaalari sekä miehistö eli lentäjä, perämies ja lentoemäntä. Maalari Scott onnistuu paitsi selviytymään elossa myös pelastamaan nelivuotiaan JJ-pojan uimalla sankarillisen matkan mantereelle öisessä aallokossa.

Tämän jälkeen tarina keskittyy, nimensä mukaisesti, enimmäkseen mereen syöksymistä edeltävään aikaan. Keitä olivat yhdeksän kuollutta ja kuka on — median pian epäilyttäväksi leimaama — tuntematon taiteilija, joka nyt joutuu pakoilemaan julkisuutta? Samalla tietysti seurataan onnettomuustutkintaa.

Henkilöiden erilaisten ja kiinnostavien elämäntarinoiden kautta tuodaan kirpeällä otteella esille suuria teemoja: Onko sankarilla muita vaihtoehtoja kuin julkisuus? Mitä merkitystä on rahalla? Kuinka lapsuus vaikuttaa loppuelämään? Onko yhden elämä arvokkaampi tai tärkeämpi kuin toisen? Saako toisen onnettomuudesta iloita tai hyötyä? Onko enää olemassa yksityisasioita kuin kaikkea tietoliikennettä voidaan seurata? Onko medialla enää pelisääntöjä? Millä on eniten valtaa — medialla, rahalla vai valtiolla? Mikä tekee ihmisen onnelliseksi?

Pidin kirjasta suuresti lukuunottamatta sen latteaa loppua. Jännitystä, mielenkiintoisia henkilöhahmoja — erityisesti suoraselkäinen ja hieman arvoituksellieksi jäävä taitelija Scott — ja ravistelevaa ajankuvaa.

Harmittaa tietysti sekin, että suomalaisen sivuhenkilön nimi on Chelsea Norquist; KVG:n aikoina ei voi olla liikaa vaadittua löytää romaanihenkilölle suomalainen nimi. Eikö kirjailijalle tullut mieleen, että romaani käännetään aika monelle kielelle?

Pommiuhka lentokoneessa

Kristina Ohlssonin Paratiisiuhrit (WSOY, 2014; Paradisoffer, 2012; suomentanut Pekka Marjamäki; 438 sivua) ei mielestäni yllä samalle tasolle kuin sarjan aiemmat kolme teosta, etenkin Varjelijat. Sitä olisi pitänyt tiivistää, että jännite olisi säilynyt alusta loppuun saakka. Lisäksi aavistin ”kupletin juonen” liian aikaisin.

Tukholmasta New Yorkiin lentävästä lentokoneesta löytyy pian nousun jälkeen uhkausviesti, jonka mukaan kone räjäytetään, jos Ruotsi ei peru juuri tehtyä terroristiepäillyn karkotuspäätöstä ja Yhdysvallat sulje tiettyä salaista vankilaansa Afganistanissa. Koneen polttoaine riittää noin 13 tunniksi ja sen verran on aikaa rikos- ja turvallisuuspoliiseilla sekä poliittisilla päättäjillä yrittää ehkäistä ainakin neljänsadan ihmisen kuolema.

Ohlsson kuljettaa tarinaa todella monen tapahtumapaikan sekä ihmisen ja ihmisjoukon välillä. Siirtymät paikoista — taivaalla uhattu lentokone (sielläkin ohjaamo, matkustamo, wc), Ruotsissa rikospoliisi, turvallisuuspoliisi, pari ministeriötä, eri ihmisten kodit, Yhdysvalloissa FBI — ja ihmisistä toisiin ovat nopeita; lisäksi tutkijat liikkuvat vähän väliä jonnekin ja takaisin — ajetaan hetki autolla, istutaan tuokio neuvotteluhuoneessa. Tunnelma on hektinen ja sekava. Se kuvastaa hyvin tilannetta, joka on huippukiireinen ja erittäin stressaava, mutta tekee lukemisesta välillä hyvin rasittavaa. Lentokoneeseen, joka lentää kohti tuhoa ja josta ei pääse minnekään, sijoittuvat kohtaukset toimivat parhaiten jännityksen luojina ja ylläpitäjinä. Toimistoissa ei siihen päästä. Uskottavuuden nimissä näin varmasti onkin, mutta valitettavasti juoni hajoaa näillä keinoilla liikaa.

Ohlssonin aiemmista romaaneista tutut henkilöt kriminologi Fredrika Bergman ja rikospoliisi Alex Recht jäävät tässä tarinassa aika vaisuiksi hahmoiksi, vaikka Alexilla on tilanteessa myös valtava henkilökohtainen paine, ja saavat tehdä tilaa turvallisuuspoliisin terrorisminvastaisen yksikön päällikölle Eden Lundellille, joka on kova ja voimakastahtoinen nainen. (Jolla on kirjan puolivälissä sotkuinen nuttura ja loppupuolella, siis samana päivänä, lyhyeksi leikattu tukka, vaikkei hän taatusti ole ehtinyt edes syödä, saati kampaajalle. Epärelevanttia, mutta pisti silmään.)

Miten estää panttivangeiksi joutuneiden matkustajien ja henkilökunnan surma? Liittyvätkö edellispäiväiset, perättömät pommiuhkaukset Tukholmassa tapaukseen? Onko koneessa todella pommi? Onko koneessa kaappajia? Eivätkö he tiedä, etteivät valtiot koskaan suostu terroristien vaatimuksiin? Voiko kone tehdä hätälaskun? Aikooko Yhdysvallat ampua sen alas? Kuka on uhkauksen takana ja voidaanko heidät jäljittää? Onnistuuko se ajoissa? Näitä ja monia muita kysymyksiä pyöritellään moneen kertaan ja monesta näkökulmasta. Aina välillä löytyy jokin johtolanka tai uusi tiedonmurunen, mutta kello käy. Aikaa on vähän, mutta sivuja riittää. Jännitys ei tiivisty, ellei sitä tiivistä.

***

Tämä on ensimmäinen kirjoitukseni Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.