Esseitä lukemisen tulevaisuudesta

Lukutato ja lukemisen suosio heikkenevät. Ihmiset haluavat tehdä jotain muuta kuin lukea. Kuulostaa kummalliselta minusta, jolle lukeminen on oleellinen osa elämää. Tai niin kuin Marjatta Kupias kirjoittaa:

Lukeminen avasi minulle ihan oman yksityisen maailman, jossa kaikki oli mahdollista, eikä minun tarvinnut jaksaa tai esittää mitään.

Esseekokoelma Mitä tapahtuu huomenna lukemiselle? (WSOY, 2010; 176 sivua) kokoaa yhteen 14 suomalaisen ajatuksia lukemisen tulevaisuudesta. Kirjan lopussa on vielä yhdeksän lyhyttä haastattelua aiheesta.

Näkökulmia on yhtä monta kuin kirjoittajiakin. Jaakko Mikkola tuo ilmi, että ilmastopäästöjemme kannalta painetut kirjat eivät ole kovin raskaita. Minna Rytisalo toteaa, että lukeminen on tietenkin hidasta ja kömpelöä, jos ei koskaan lue. Aura Nurmen mukaan tarve kirjoittaa, lukea, omaksua ja tulla kuulluksi sekä kuunnella ovat sisäsyntyisiä tarpeita. Maria Laakson mielestä lukutaito ei ole yksityinen kyky, vaan sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden muoto, kun taas Heli Laaksonen ylistää kirjan vapauttavaa vuorovaikuttamattomuutta, yksisuuntaisuutta, mykkyyttä ja muuttumattomuutta.

Pekka Salmisen käsityksen mukaan nuorten lukuinto on laskenut, koska heitä kiinnostavia kirjoja julkaistaan liian vähän. Johanna Vehkoo kirjoittaa misinformaatiosta ja disinformaatiosta. Kaarina Hazard osoittaa informaation yltäkylläisyyden vaarat. Suvi Auvinen kertoo kirjakauppojen katoamisesta. Kevin Lankinen kertoo lukemisen auttavan hahmottamaan, millaisessa maailmassa elämme ja miten siihen voi vaikuttaa.

Päivi Kosonen kirjoittaa lukupiireistä, joita pitää lukemisen tulevaisuutena. En ole siitä yhtä varma, mutta tästä olen:

Romaanin lukemisen vaikuttavuus perustuu lukijan ja tekstin vuorovaikutukseen. Lukeminen ja tekstin merkityksen syntyminen on siis kaksisuuntaista liikettä. Lukija antautuu tekstin rytmiin ja sen ääniin ja herättää näin tekstin eloon. Mutta samalla kirja muovaa lukijaa, herättää henkiin hänessä uinuvan muiston tai tulevaisuuden kaiun, synnyttää ajatuksen tai oivalluksen, kirkastuksen hetken, jossa sisäinen ja ulkoinen todellisuus hetkeksi yhtyvät lukijan mielessä. Lukijan mieli liikahtaa.

Teoksen esseet valottavat kirjojen lukemisen tulevaisuutta monesta näkökulmasta, mutta kokonaiskuvaa ei synny. Jotkut ovat pessimistisiä, toiset toiveikkaita, monet ennakoivat muutoksia.

Yleensä en kommentoi kirjojen kansia, mutta nyt on pakko: Onko lukemisen tulevaisuuden kuva tosiaan näin ankea?

 

 

Laestadius rikostutkijana

Mikael Niemen Karhun keitto (Like, 2018. Koka björn, 2017; suomentanut Jaana Nikula; 409 sivua) on ovela kirja. Historiallinen romaani, kasvutarina, rikosromaani — kaikkea tuota ja kuitenkin jotain aivan muuta. Mikael Niemellä on ihan oma tyyli.

Äitimme ei halunnut meitä.
Oli hirveää kirjoittaa sellaista, mutta tiesin, että se oli totta. Ei hän meitä halunnut. Ei jänestä eikä pojanmukulaa.

On vuosi 1852 Köngäksessä, kun rovasti poimii tienposkesta pienen, nälkäisen saamelaispojan, jolla ei ole edes nimeä. Hän on karannut juopottelevilta, väkivaltaisilta vanhemmiltaan. Hänestä tulee Jussi ja hän saa kasvaa pappilassa, oppia lukemaan ja tulla rovastin apulaiseksi kasvienkeruureissuille.

Ajattelen usein, että saan kiittää rovastia elämästäni, Juuri hän aikoinaan loi minut. Hän kiinnitti minut aikaan. Sillä keinoin minusta tuli viimein ihminen. Sen jälkeen minä olin kirjoissa, minut oli merkitty muistiin. Nyt ei kukaan enää koskaan voi unohtaa nimeäni.

Kun kylässä tapahtuu nuoren naisen surma, sen päätteleminen ja päättäminen karhun teoksi käy viranomaisilta helposti. Heitä eivät Jussin havainnot ja rovastin päätelmät kiinnosta. Eivät edes siinä vaiheessa, kun tapahtuu toinen päällekarkaus.

”Jälkien etsiminen rikospaikalta muistuttaakin kasvien keräämistä”, rovasti vastasi. ”Pitää huomata se, mikä poikkeaa kokonaisuudesta.”

Romaani kuvaa myös herätysliikkeen alkua. Juopottelu ja sen lieveilmiöt saadaan rovastin mielestä parhaiten kitkettyä uskonnon avulla. Hän saarnaa täysraittiutta nähtyään viinanjuonnin pahimmat seuraukset ja erityisesti lasten hädän. Sitä eivät etenkään kauppiaat katso hyvällä. Eikä konjakille löyhkäävä ylimielinen, asenteellinen nimismieskään. Niemen Laestadius on maltillinen, mutta peräänantamaton mies. Hän ei vaadi ketään puhumaan kielillä, niin vain käy.  Tämän romaanin henkilönä Lars Levi on myös hämmästyttävän edistynyt rikostutkija.

Jussin hahmo on todella kiinnostava ja hyvin traaginen. Alkuperäiskansojen kohtelu oli pohjolassa yhtä karmivaa kuin kaikkialla muuallakin maailmassa niin sanottujen sivistyneiden ihmisten työntäessä heitä tieltään.

Karhun keitto on monipuolinen ja rikas romaani. Se sijoittuu kinnostavaan aikaan ja paikkaan, josta Niemi kirjoittaa elävästi, asiantuntevasti ja tavattoman viihdyttävästi.

Huimaa, kun kuvitteleekin isoa taloa täynnä kirjoja, joista osa jää aina lukematta.
”Sellaisia taloja on olemassa”, rovasti sanoi. ”Niitä kutsutaan kirjastoiksi.”
”Eihän”, minä sanoin.
”Olen ollut sellaisissa paikoissa.”
”Eihän.”
”Härnösandissa. Uppsalassa. Kirjastoja on monissa paikoissa.”
”Varmaan huikeaa.”
Rovasti katsoi minuun kysyvästi. Hän ei ymmärtänyt minua.
”Niin paljon aikaa…”, minä sammalsin., ”kukaan ei ikinä ehdi lukea kaikki niitä kirjoja.”
”Ei varmaankaan.”
”Paitsi… Jumala.”
”Niin, tietenkin Jumala. Ehkä juuri se on kirjastojen tarkoitus. Kirjastossa me koemme Jumalan suuruuden.”
”Mutta mihin kirkkoja tarvitaan, kun on kirjastoja?”

”Näin alkaa uusi aika.”

Lukeminen on näkemistä mutta kuulemista myös. Kirjoittaminen on lyhyttä piirtämistä. Kirjaimia on erilaisia vaikka ovat samoja, suuria ja pieniä ja kirjassa erilaisia kuin kirjeessä, eri ihmisillä vähän erilaisia sen mukaan kuinka käsi osaa tai ikää on karttunut. Kirjeen kirjoittaminen on piirtämistä mutta puhumista myös. Kun oppii lukemaan, oppii kuulemaan äänetöntä puhumista. Kun osaa kirjoittaa, pystyy puhumaan niin että ei sano mitään ääneen.

Olli Jalosen upeasti kirjoitettu Taivaanpallo (Otava, 2018; 461 sivua) on kasvutarina ja seikkailukertomus, historiallinen romaani, joka herättää monia ajatuksia paitsi menneisyydestä myös nykyajasta. Tarina alkaa vuonna 1679. Kahdeksanvuotias Angus pääsee avustamaan Lontoosta tullutta tiedemiestä Edmond Halleyta tähtitaivaan havainnoimisessa ja oppii samalla laskemaan.

Hänen kaltaisekseen älyssä mutta herra pastorin kaltaiseksi hyvyydessä haluan tulla. He ovat minun isiäni ja onneksi ovat keskenään ystävät jotka arvostavat toisiansa.

Tiedonjanoinen ja fiksu mutta isätön ja köyhä poika haluaa oppia myös lukemaan ja kirjoittamaan, joten äiti päästää hänet papin oppiin. Se muuttaa paitsi Anguksen myös hänen perheensä — johon kuuluvat ahkera leskiäiti, hitaanpuoleinen sisar, pikkuveli ja sisaren lapsi — elämän.

”En voi enkä tahdo kääntyä pois koska tämä on minulle annettu tehtävä.”

Angus uskoo muiden lailla kristinuskon jumalaan mutta tiede kiehtoo häntä.  On valistusajan alku, vaikka ihmisten eriarvoisuus, orjuus ja kammottava väkivalta ovatkin arkipäivää ja otetaan itsestäänselvyyksinä.

Samaan aikaan kun elämä saarella muuttuu levottomaksi, Anguksen perhe joutuu muiden saarelaisten silmätikuksi ja epäsuosioon. Pian vallitsee kuvernöörin hirmuvalta eikä kirjeyhteys Lontooseen enää toimi. Anguksesta tulee elävä kirje. Kaikki muuttuu.

Kun on paljon yksin, ehtii ajatella yhtä ajatusta kauan ja sillä lailla oppii uutta vaikka kukaan ei opettaisi. Silti yksin ajatellessa tuntuu että on tuulen ajokas.

Taivaanpallo korostaa ja ylistää oppimista ja tiedonjanoa. Se on totuudenjälkeisen ajan ja valeuutisten väkevä vastavoima. Jos luet paljon, lue tämäkin. Jos luet vähän, lue ainakin tämä.

Olli Jalonen sain ensimmäisen Finlandia-palkintonsa vuonna 1990 romaanista Isäksi ja tyttäreksi ja toisen Taivaanpallosta.