Pieni pokkari suurista kirjoista

Ville-Juhani Sutisen esseeteos Vaivan arvoista – esseitä poikkeuskirjallisuudesta (Avain, 2022; 319 sivua) on eräänlainen lukupäiväkirja koronavuosilta. Poikkeusaika antoi kirjailijalle ja kääntäjälle aikaa lukea järkälemäisiä teoksia tai teoskokonaisuuksia tai teosten yhdistelmiä.

Maailman rakentaminen uudelleen voi tuntua joskus vaikealta niin tekijästä kuin lukijastakin. Mutta se on vaivan arvoista.

1334 sivua. 1984 sivua. 1198 sivua. 1144 sivua. 1181 sivua. 1789 sivua. 1088 sivua. 959 sivua. 1655 sivua. 1066 sivua. 1266 sivua. 1807 sivua. 1720 sivua. Suurin osa teoksia, joita ei ole suomennettu, ja jotka Sutinen luki joko alkukielellä tai englanniksi käännettyinä.

Sutinen kirjoittaa lukemisen hienoudesta ja kauheudesta.

Teos on vuoden 2022 Tietokirjallisuuden Finlandia-voittaja. Olen iloinen, että kirja kirjallisuudesta voitti. Valinnan tehneen Hanna Nohynekin lailla tunnen Sutisen avulla lukeneeni yhden kirjan sijasta monta kirjaa ja samalla niistä niin paljon, että pysyn niiden suhteen Sutisen lukukokemusten varassa ja luen itse jotakin vähän vähemmän poikkeuksellista.

Kolme hajahuomioita

  • Sutisen mukaan Elena Ferranten Napoli-sarja on autofiktiota. Autofiktiossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana tapahtumissa, jotka ovat uskollisia kirjailijan elämästä tiedetyille faktoille. Tietääkö Sutinen siis, kuka Ferranten salanimen takana on?
  • Sutisen väite ”…koska minulla ei ollut sitä hyllyssäni eikä siten ole suomennettu ja siten saatavana kirjastossa…” hämmentää. Onhan kirjastoissa toki muitakin kuin suomenkielisiä teoksia. Ehkä ei juuri ko. kohdassa mainittua, mutta on älytön ajatus, että suomentamattomuus estäisi kirjastosaatavuuden. Kirjastoille voi jopa tehdä hankintaehdotuksia.
  • Sutinen lukee mielellään kirjoja ääneen. Ja ehkä kuunteleekin? Mutta äänikirjoista hän ei pidä. Makuasia toki, mutta ääneen luettu kirja äänikirjakin on. Tilanne ei tietenkään ole sama kuin yhdessä ollessa lukiessa, mutta parempi kuin ei mitään, minusta.

Näistä ajatuksista viehätyin erityisesti:

Lukevista ja keskittyneistä ihmisistä sanotaan usein, että he elävät ”omissa maailmoissaan”.

Entä jos lukeva, keskittyvä ihminen ei olekaan se, joka on omissa maailmoissaan, vaan kaikki ne tekaistuja leikkejä yhteisessä illuusiossaan leikkivät lapset ja myöhemmin elämän rutiineja suorittavat aikuiset? Kenties kirjaa lukeva onkin enemmän tässä maailmassa?

Kirja ei voi olla yhtä kuin maailma, mutta sen olemus voi saada maailman esittämään itsensä meille merkityksellisenä, kokonaisuudessaan.

Papin poika Lapin pauloissa

Vaikka maailma muuttui ahkun elinvuosina kaikkialla, en voi olla arvuuttelematta, milloinkohan Euroopassa minkään heimon ihmiset lukuun ottamatta saamelaisia ovat viimeksi asuneet turvekammissa, nii kuin ahku elämänsä ensimmäisen puoliskon kesät asui. Kammiin syntyi myös hänen poikavainaansa, Valkko-Nigá, Ellen isä.

Halla Helle (Gummerus, 2021; 455 sivua) on aiemmin runoilija ansioituneen Niillas Holmbergin esikoisromaani. Päähenkilö on eteläsuomalainen Samu Kaivas, joka muuttaa Saamenmaalle ja saa, epäpätevänä, työpaikan kirjastosta.

”Sanotaanko niin, että mulla on tavallista parempi muisti. Mulla ei siis oo työkokemusta tiedonhausta ja -käsittelystä, mutta oon luonteeltani utelias, luen paljon, siis todella paljon, ja muistan lukemani paremmin ku hyvin. Uskon että osaisin auttaa tiedonjanoisia ihmisiä.”

Romaanin nimi on myös kuvataiteilija Elle Hallalan taiteilijanimi ja Ellen perässähän Samu pohjoiseen muuttaa, vaikka taustalla vaikuttaakin myös pappi-isältä peritty viehtymys pohjoisen pappien tuottamaan kirjallisuuteen.

Samu saa asunnon Ellen äidin luota, Ellen huoneen, sillä taiteilija on vetäytynyt tunturin elämäänsä esi-isiensä ja -äitiensä tavoin ja tekemään taiteen sijaan perinnekäsitöitä ja kalastamaan. Hänen ratkaisunsa on henkilökohtainen panos saamelaisaktivistien ajamaan dekolonisaatioon, jossa on kysymys saamelaisten oikeuksista perinteisiin elinkeinoihinsa, maihinsa ja vesistöihinsä sekä omaan kulttuuriinsa. Samun ulkopuolisuuden kautta päästään kysymään niitä kysymyksiä, joihin romaani haluaa antaa vastauksia.

”Olishan se huumorihommaa”, Erke sanoo ja sytyttää piipun maireasti hymyillen, ”kysellä nyt ventovierailta norjalaisilta luppaa elämiseen.”
”Mistä sitä lupaa sitten kysytään?” kysyn.
”Saarta käyttäneiltä suvuilta”, Rune vastaa.
”Ja vähän muualtakin”, Erke vastaa, muttei selvästikään aio täsmentää, mistä.

Laaja romaani on paikoin hyvinkin vetävä, mutta osittain myös lähes puisevan luennoiva. Yksilöllisten ja yhteiskunnallisten ristiriitojen yhteen punominen onnistuu pääosin hyvin, mutta paikoitellen henkilöt kyllä esitelmöivät ja teoretisoivat aivan liikaa, vaikka sanailu myös suurista teemoista on toisin paikoin vallan luontevaa.

”Muistakko koloniaalisen mielenhäiriön?” Erke kysyy minulta ja minä nyökkään. Hän jatkaa: ”Mitä arvelet, ymmärtäskö suomalainen psykologi mistä on kysymys? Kuinka kertoa kahteen suuntaan kiskottuna olemisen tunteesta, jos kuulija käsittää vain sen toisen kiskojan?”
Rune intoutuu kertomaan, kuinka saamelaisasiaa ajavat lakimiehet kohtaavat saman ongelman.”

Teos on myös rakkaustarina, johon kietoutuu unien tulkinta. Samu saa Elleltä runomuotoisia unikuvauksia, joita tulkitsee freudilaisittain ja jungilaisittain. Pitkät syvyyspsykologiset jaaritukset olivat minulle Halla Hellen puisevinta aineistoa. Vähemmän olisi ollut enemmän vaikka aihe kirjailijaa kuinka kiehtoisi.

Holmbergin romaani on tärkeä ja opin siitä paljon, mutta mielestäni olisi ollut eduksi, jos teoksen lajiksi valitusta kaunokirjallisuudesta olisi pidetty tiukemmin kiinni, vähennetty esitelmöintiä. Lämmin lukusuositus siitä huolimatta.

Esseitä lukemisen tulevaisuudesta

Lukutato ja lukemisen suosio heikkenevät. Ihmiset haluavat tehdä jotain muuta kuin lukea. Kuulostaa kummalliselta minusta, jolle lukeminen on oleellinen osa elämää. Tai niin kuin Marjatta Kupias kirjoittaa:

Lukeminen avasi minulle ihan oman yksityisen maailman, jossa kaikki oli mahdollista, eikä minun tarvinnut jaksaa tai esittää mitään.

Esseekokoelma Mitä tapahtuu huomenna lukemiselle? (WSOY, 2010; 176 sivua) kokoaa yhteen 14 suomalaisen ajatuksia lukemisen tulevaisuudesta. Kirjan lopussa on vielä yhdeksän lyhyttä haastattelua aiheesta.

Näkökulmia on yhtä monta kuin kirjoittajiakin. Jaakko Mikkola tuo ilmi, että ilmastopäästöjemme kannalta painetut kirjat eivät ole kovin raskaita. Minna Rytisalo toteaa, että lukeminen on tietenkin hidasta ja kömpelöä, jos ei koskaan lue. Aura Nurmen mukaan tarve kirjoittaa, lukea, omaksua ja tulla kuulluksi sekä kuunnella ovat sisäsyntyisiä tarpeita. Maria Laakson mielestä lukutaito ei ole yksityinen kyky, vaan sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden muoto, kun taas Heli Laaksonen ylistää kirjan vapauttavaa vuorovaikuttamattomuutta, yksisuuntaisuutta, mykkyyttä ja muuttumattomuutta.

Pekka Salmisen käsityksen mukaan nuorten lukuinto on laskenut, koska heitä kiinnostavia kirjoja julkaistaan liian vähän. Johanna Vehkoo kirjoittaa misinformaatiosta ja disinformaatiosta. Kaarina Hazard osoittaa informaation yltäkylläisyyden vaarat. Suvi Auvinen kertoo kirjakauppojen katoamisesta. Kevin Lankinen kertoo lukemisen auttavan hahmottamaan, millaisessa maailmassa elämme ja miten siihen voi vaikuttaa.

Päivi Kosonen kirjoittaa lukupiireistä, joita pitää lukemisen tulevaisuutena. En ole siitä yhtä varma, mutta tästä olen:

Romaanin lukemisen vaikuttavuus perustuu lukijan ja tekstin vuorovaikutukseen. Lukeminen ja tekstin merkityksen syntyminen on siis kaksisuuntaista liikettä. Lukija antautuu tekstin rytmiin ja sen ääniin ja herättää näin tekstin eloon. Mutta samalla kirja muovaa lukijaa, herättää henkiin hänessä uinuvan muiston tai tulevaisuuden kaiun, synnyttää ajatuksen tai oivalluksen, kirkastuksen hetken, jossa sisäinen ja ulkoinen todellisuus hetkeksi yhtyvät lukijan mielessä. Lukijan mieli liikahtaa.

Teoksen esseet valottavat kirjojen lukemisen tulevaisuutta monesta näkökulmasta, mutta kokonaiskuvaa ei synny. Jotkut ovat pessimistisiä, toiset toiveikkaita, monet ennakoivat muutoksia.

Yleensä en kommentoi kirjojen kansia, mutta nyt on pakko: Onko lukemisen tulevaisuuden kuva tosiaan näin ankea?

 

 

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 10 000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: