Poika

Saarretut (S&S, 2018; Pojken, 2018; suomentanut Laura Varjola; 212 sivua) on toinen lukemani Karin Erlandssonin romaani. Monet henkilöistä ovat samoja kuin Kuolonkielot-romaanissa ja tapahtumapaikka on sama ruotsinkielinen pohjanmaalainen pikkukaupunki. Kuolonkielojen tapahtumiin viitataan, tai niistä jatketaan.

Eletään 1990-lukua. Sureva perhe yrittää jatkaa elämäänsä äidin murhan jälkeen. Oikeastaan perhettä ei kuitenkaan enää ole, vaan vain kolme surun murtamaa ihmistä: kouluikäinen tytär Kajsa, joka yrittää ylläpitää arkea; sohvalla makaava isä Krister, joka ei edes syö; lähes aikuinen poika Jonas, joka on kaikkein arvoituksellisin. Lamaantuneet perheenjäsenet eivät pysty lohduttamaan toisiaan. Ystävät ovat jättäneet perheen omiin oloihinsa; koulutoverit näyttävät jopa syrjivän Kajsaa.

Paikallislehden toimittaja Sara Kvist kollegoineen raportoi vuosisadan lumimyrskystä, joka katkaisee neljä kaupungin viidestä ulospääsytiestä. Käytössä on vain yksi lumiaura, jota kuljettaa Saran Kuolonkieloissa pahoinpidellyt entinen poikaystävä. Sitten toimitukseen syntyy panttivankitilanne.

Kuolonkielojen lailla Saarretut kuulostaa dekkarilta, muttei lopulta ole sellainen, vaan pikemminkin uhkaavaa jännitystä sisältävä yhteisökuvaus, jossa on uhkaava yleistunnelma.

 

Agathan tyyliin tuntureilla

Norjalainen Anne Holt on nostanut dekkarissaan 1222 (Gummerus, 2008) jälleen päähenkilöksi Hanne Wilhelmsenin, vaikkei tämä enää poliisi olekaan. Pyörätuolilla liikkuva, halvaantunut Hanne, joka on matkalla Oslosta Bergeniin, joutuu näet evakkoon syrjäiseen, 1222 m korkeudessa sijaitsevaan tunturihotelliin, niin kuin kaikki muutkin raiteilta suistuneen junan matkustajat – mukaanlukien sala(perä)isen lisävaunun matkustajat.

Vaikka jo myrsky tuo teokseen oman jännityksensä, tapahtuu hotellissa pian murha jos toinenkin, eikä Hanne pääsee pakoon rikostutkijan luontoaan. Eristetyssä, vieraiden ihmisten muodostamassa piirissä hän joutuu myös kommunikoimaan enemmän kuin vuosiin, jopa solmimaan ihmissuhteita, vaikkei halua tuntea mitään tarvetta sellaiseen.

1222 on kunnianosoitus klassiselle dekkarille, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin nyky-Norjaan. Ei teoksessa syyttä viitata Agatha Christien 10 pieneen neekeripoikaan, onhan molemmissa tapahtumapaikkana rajattu, suljettu alue, jossa alkaa tapahtua murhia. Väkeä Holtin romaanissa on sentään reilusti kymmentä enemmän, ja murhaajakin löytyy ennen kuin koko joukko on päässyt hengestään.

Paitsi kevyehko ja varsin viihdyttävä dekkari, on 1222 myös eräänlainen pienoiskuva Norjasta ja norjalaisista, jotka yltäkylläisyydessään ovat tulleet itsekkäiksi ja ahneiksi, vain omaa etuaan ajaviksi ja haluttomiksi auttamaan muita.