”Ei, jäähain maailmaan ei voi eläytyä.”

En ole tietokirjallisuuden suurkuluttaja, mutta hyvin kirjoitettu ei-fiktio houkuttelee silloin tällöin.

Meren kirkkaasta kirjastosta puhaltaa pehmeä tuuli. Valo pilkkoutuu yllämme pilvien välistä, ja kun säteet osuvat veteen, ne taipuvat kuin epäsäännölliset verbit.”

Morten A. Strøksnesin teoksesta Merikirja eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Gummerus, 2018; Havboka. Eller Kunsten å fange en kempehaj fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider, 2015; suomentanut Katriina Huttunen; 312 sivua) kiinnostuin katseltuani ja kuunneltuani Yle Areenasta HelsinkiLit-kirjallisuustapahtuman keskustelun, jossa Juha Hurme puhui kirjailijan kanssa. Teos onkin sukua Hurmeen Niemelle.

Kirjailija-toimittaja Morten matkustaa Oslosta useamman kerran vuodessa pohjoiseen, Länsivuonolle, Lofoottien lähelle, ystävänsä, taiteilija-moniyrittäjä Hugon luo. Ystävysten haaveena on onnistua pyytämään salaperäinen, muinainen jäähai. Sellainen on kertomuksen — sillä kertomuskin tämä on — juoni.

Kumpikaan meistä ei ole alkanut epäillä päähänpistoamme. Päinvastoin, mehän tiedämme, että jäähai ui alapuolellamme, ja olemme varmoja, että saamme pyydettyä sen.”

Juoni, kertomus, kalareissujen sarja on kuitenkin vain pintaa, hieman absurdi ikuisten poikien seikkailu ja päähänpinttymä.

Teoksen teema on toinen, vakava, krittinen:

Norja jakaa jo nyt miljardeja pelastaakseen sademetsiä Brasialiassa, Ecuadorissa, Indonesiassa, Kongossa ja muissa tropiikin maissa. Meillä itsellämme on yhtä ainutlaatuinen paikka, merenalainen Serengeti, mutta siellä maailman mahdollisesti rikkain maa alkaa porata öljyä.”

Samaan aikaan asiallisesti ja runollisesti, salahumoristisesti ja kuolemanvakavasti Strøksnes kertoo tosiasioita merten ja merenelävien sekä koko maapallon tilasta.

… plankton tuottaa yli puolet siitä hapesta, jota me hengitämme. Jos plankton kuolee, maapallosta tulee meille asuinkelvoton.”

Suosittelen upeasti kirjoitettua ja taitavasti suomennettua kirjaa kaikille, joita kiinnostaa maapallon tila ja tulevaisuus.
Meri pärjää mainiosti ilman meitä. Me emme pärjää ilman sitä.”
Vuonna 1965 syntynyt Morten A. Strøksnes on norjalainen toimittaja ja kirjailija. Merikirja sai kotimaassaan Finlandia-palkintoa vastaavan Bragen.
Mainokset

Naistenviikko — Johanna ja Kirsi

Kirsi Pehkosen Karhuvaaran uhri (Myllylahti, 2015; 271 sivua) on nuortenkirjailijana ja kolumnistina tunnetun kirjoittajan esikoisdekkari ja vallan mainio sellainen. Varsinaista päähenkilöä ei ole, mutta vanhvaksi keskushenkilöksi nousee Johanna, keskuksessa kesätöitä tekevä reipas ja voimakas nuori nainen.

Tapahtumat sijoittuvat itäsuomalaiseen luontokuvauskeskukseen, jonka tunnelma muuttuu ahkeran työteliäästä (keskuksen työntekijät) ja rauhallisen innostuneesta (luontomatkailijat) sekä jotenkin hermostuneesta (saksalais-venäläinen filmiporukka) ensin epäuskoisen kauhistuneeksi, jopa pelokkaaksi, ja sitten apean epäluuloiseksi, kun metsästä löytyy kuvausporukan nuorimman runneltu ruumis.

Paikalle saapuu pian niin poliisi kuin lehdistökin. Karhuvaaraa päätyy iltapäivälehtien lööppeihin varsin epätoivotulla tavalla. Paikalle saapuvat poliisit ovat suomalaisen asiallisia, jopa huomaavaisia, joten tarvitaan likipitäen toinen kuolemantapaus ennen kuin syyllinen saadaan kiinni. Kokenut dekkarinlukija ehkä tätä jo uumoili, mutta ovelasti juoni on silti punottu.

Loppuratkaisuun liittyvä haaskakohtaus (jota en kuvaa sen enempää, etten tule paljastaneeksi liikaa juonta) on värisyttävän tehokas. Muutenkin romaani tuo ilmi Pehkosen kertojanlahjat erityisesti eläin- ja muiden luontokokemusten osaajana. Olisi kaiketi älytöntä toivoa toista Karhuvaaraan sijoittuvaa dekkaria, mutta jospa toisiin erämaisemiin? Taikka Johannan tulevaisuuteen.

 

Naistenviikon nimipäivät

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Elämä elämältä -romaanin hieno rinnakkaisteos

Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli upea lukukokemus ja melkein pelotti tarttua sen sisar- tai rinnakkaisteokseksi mainittuun Hävityksen jumalaan (Schildts & Söderströms, 2016; A God in Ruins, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 494 sivua) — jospa se ei imaisisikaan.

Aluksi tuo varovaisuus oli kostautua ja tuntui, ettei tarina oikein ala elää. Henkilöt olivat tuttuja Ursula Toddin elämäntarinaa lähes loputtomasti varioivasta edeltäjästä ja nyt pääosaan nousee Ursulan pikkuveli Teddy, keskeiseksi tapahtuma-ajaksi toinen maailmansota, jolloin Teddy on lentäjä, ja toistuvaksi tapahtumapaikaksi pommikoneen ohjaamo.

Pian olin kuitenkin kirjailijan luoman maailman ja Toddin suvun ihmisten lumoissa. Vaikka tapahtumat kiertyvät päähenkilön lentäjävuosien ympärille, on romaani valtavan paljon muutakin kuin kertomus siitä, miten Britannian ilmavoimat toisen maailmansodan aikana pommittivat Saksaa. Silti juuri nuo tapahtumat ovat sen ydin samaan tapaan kuin Lontoon pommitukset ovat Ursulan tarinan keskiössä.

Teddy on sankarilentäjä, joka ei usko sodanjälkeiseen elämään. Kun se kuitenkin koittaa, hän päättää olla aina ystävällinen. Äitinsä lempilapsesta ja siskojensa suosikkiveljestä tulee luotettava aviomies, omistautuva isä ja rakastava isoisä. Teddystä toinen mahdollisuus on käytettävä niin hyvin osaa, mutta ei se pelasta hänen läheisiään onnettomuudelta tai sairaudelta eikä häntä itseään surulta ja murheelta.

Hävityksen jumalassa ei jossitella eli tarjota lukuisia vaihtoehtoja elämän käänteille samaan tapaan kuin Elämä elämältä -teoksessa, mutta kyllä Atkinson silti osaa kieputtaa tarinaa ja henkilöitään ajassa ja paikassa sekä järjestää tällä kertaa loppuyllätyksen, joka lähes pakottaa aloittamaan kaiken alusta. Hieno romaani.