Avainsana-arkisto: luonto

Suomi-vävy pakinoi

Saksalainen Wolfram Eilenberger on naimisissa lähes kaksimetrisen suomalaisen naisen kanssa. Hänen kirjansa Minun suomalainen vaimoni (Siltala, 2011; Finnen von Sinnen: Von einem, der auszog, eine finnische Frau zu heiraten, 2010, suom. Ilona Nykyri) kertoo kuitenkin enemmän suomalaisuudesta ja yleensä suomalaisista kuin suomennosnimen korostamasta vaimosta; vaikka toki hänestäkin. Pariskunta tutustui Espanjassa viisitoista vuotta sitten.

Eilenberger tekee paljon osuvia huomioita vaimonsa maanmiehistä ja -naisista, mutta aina arvostaen, jopa kunnioittaen. Kaikkea ei taatusti kannata ottaa ihan faktana eikä liian tosissaan, vaikka humoristisuuden takana onkin todellisille henkilöille tapahtuneita oikeita asioita. Monet aiheista ovat Suomi-kliseitä, mutta niihin löytyy aina hieman uudenlainen näkökulma – tai niitä liioitellaan ja paisutellaan herkullisesti.

Kaikkia ilmiöitä en tunnista erityisen tai nimenomaan suomalaisiksi enkä ihan kaikkia ole koskaan kohdannut, muttei se lukuiloa haitannut. Oikeastaan vain yksi asia haittasi, ja siitäkin mietin, onko se käännösvirhe vai alkuperäistekstin erhe: Kirjolohia ei taida kovin yleisesti elellä suomalaisjärvissä haukien, ahventen ja särkien kavereina; kasvatuskaloja kun ovat.

Kirja on hauska. Tyylilajia voi nimittää muistelmalliseksi pakinoinniksi. Kulttuurifilosofilla on lisäksi koulutuksensa antama analyyttinen näkökulma niin Marimekon unikkokuvioihin, sahdin juomiseen kuin appivanhempien kommunikointiinkin. Teos on lähellä omaelämäkerrallista romaania; kirjastossa se on luokitettu muistelmiin & elämäkertoihin.

Eilenberger on opiskellut Heidelbergin, Turun ja Zürichin yliopistoissa, jossa väitteli tohtoriksi vuonna 2008. Eilenbergerin muut teokset tarkastelevat muun muassa arkea, lastenkasvatusta, politiikkaa ja urheilua. Viime vuoden alusta Eilenberger on työskennellyt Toronton yliopistossa Kanadassa, jossa myös hänen puolisonsa, entinen koripalloilija, Pia Päiviö opettaa.

Teos on riemastuttava rakkaudentunnustus Suomelle, suomalaisuudelle ja suomalaisille.

Mainokset

Vedettömän tulvan vuonna

Margaret Atwoodin romaani Herran tarhurit (Otava, 2010. The Year of the Flood, 2009, suom. Kristiina Drews) on vuonna ilmestyneen Oryx ja Crake -romaanin limittäis- tai sisarteos. Osa henkilöistä on samoja ja tapahtumien maailma samankaltainen tulevaisuuden visio. Asioita ja tapahtumia vain katsotaan toisenlaisista näkökulmista: Oryx ja Crakessa lähitulevaisuutta katsottiin miesten kautta, Herran tarhureissa pääosissa ovat naiset.

Kirja koostuu kahden naisen – keski-ikäisen, sitkeän Tobyn ja nuoren, aran Renin – kertomasta nykyisyydestä, menneisyydestä ja muistoista sekä lisäksi puheista ja virsistä, jotka liittyvät Herran tarhurit -uskonlahkon toimintaan. Sekä Toby että Ren päätyvät tarhureiksi puolivahingossa, mutta onnekseen.

Lahkolaisille luonto on pyhä, joten he elävät yhteiskunnan reuna-alueilla tai sen ulkopuolella, ja opettavat elämään riistämättä luonnonvaroja: kierrättämällä, keräämällä ja kasvattamalla.  Heidän elämänsä on tyystin erilaista kuin ympäröivän maailman kerskakulutukseen, äärikokemuksiin, geenimanipulointiin ja turvallisuuspoliisikontrolliin perustuva toiminta.

Teoksen kuva tulevaisuudestamme on synkkä, jopa lohduton, mutta naisten välinen ystävyys, luottamus ja avunanto tuovat kirjaan valoa ja lohtua. Yhdessä ja yhteistyössä voi selviytyä mahdottomilta tuntuvista tilanteista. Vaikka maailmanlopusta.

Kristiina Drewsin suomennos on erinomainen. Tämäntyyppisessä kirjallisuudessa, jossa mm. luodaan uusia sanoja, joiden kautta kuvattu maailma osaltaan hahmottuu, on tärkeää, että suomentaja on sama ja tuntee myös kirjailijan aiemman tuotannon.

Täytynee lukea uudelleen Oryx ja Crake.

Irrottelua

Leena Lehtolaisen uusin romaani Henkivartija (Tammi, 2009) on romanttinen vakoilujännäri, josta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Lehtolaisen teksti kulkee taas kuin parhaimmissa Maria Kallio -sarjan dekkareissa ilman pakkoa ja kireyttä. Juoni on mutkikkaan mielikuvituksellinen ja henkilöhahmot oletettavasti tarkoituksellisen stereotyyppisinä varsin herkullisia.

Päähenkilö on nimeltään Hilja Ilveskero, iältään reilu kolmikymppinen ja ammatiltaan henkivartija. Tapahtumat alkavat Moskovassa, jossa Hilja – Yhdysvalloissa oppinsa saanut kovan luokan ammattilainen – periaatteensa vuoksi hylkää vartioimansa Anita Nuutisen, suomalaisen liikenaisen. Uskottavaa? Ehkei. Perusteltua teoksen sisäisessä maailmassa? Kyllä.

Ilman vartijaansa jäänyt Nuutinen löydetään pian tapettuna eikä suutuspäissään irtisanoutunut Hilja muista reilun puolen vuorokauden tapahtumista mitään. Hänen on siis todistettava oma syyttömyytensä paitsi poliisille myös itselleen. Hilja palaa Suomeen ja saa pian kannoilleen paitsi omalaatuisen rikoskomisaario Laition myös salaperäisen ja kiehtovan David Stahlin. Kenen palveluksessa Stahl on? Voiko edes poliisiin luottaa? Uhkaako Hiljaa ”vain” Nuutisen venäläinen ex-kumppani Paskevich? Miten isoihin kuvioihin Hilja oikeastaan on sotkeutunut?

Kun Hilja sitten saa paikan vihreän kansanedustajan turvanaisena, ei hänellä ole enää varaa virheisiin. Uuden työn kautta alkavat selvitä myös rikosvyyhdin valtavat panokset sekä poliittisuus ja kansainvälisyys. Samaan aikaan keritään auki myös Hiljan menneisyyttä – tapahtumia, jotka johtivat erikoiseen lapsuuteen ja nuoruuteen enon hoivissa Kaavin korvessa – sekä ilvesintomieltä.

Lehtolainen on hyvässä vedossa ja irrottelee iloisesti muun muassa hauskoilla nimillä, valehenkilöllisyyksillä, mustalla huumorilla ja rikoskirjallisuuden kliseillä.

Eipä haittais jos me poistuttais*

Alan Weismanin Maailma ilman meitä (Atena, 2008; suom. Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa), kysyy millainen maailmasta – maapallosta ja elämästä sillä – tulisi,  jos ihmiset katoaisivat kokonaan, jos ihmisiä ei yht’äkkiä olisi.

Weisman on tehnyt laajan ja kauaskantoisen ajatuskokeen, koska haluaa näyttää ja kertoa konkreettisesti, millainen on ihmiskunnan vaikutus maapalloon. Toisaalta se on valtaisa, peruuttamaton ja ainutlaatuinen, mutta toisaalta mitätön ja häviävä, sillä Weisman kertoo samalla myös luonnon melkein uskomattomasta uusiutumiskyvystä.

Teoksen aloitusluku oli henkilökohtaisesti vaikuttava ja mukaansatempaava, koska Bialowiezan ikimetsä itäisessä Puolassa on tuttu. Kun Weisman sitten siirtyy New Yorkin Manhattanille kuvailemaan, miten umpeenrakennettu kaupunkisaari palautuisi luonnontilaan ilman ihmisiä, avautuu teoksen maapallon laajuinen mittakaava tehokkaasti.

Weisman on tehnyt kirjansa eteen valtavasti taustatyötä: haastatellut asiantuntijoita ja matkustanut paljon – Kappadokia, Tshernobyl, Panaman kanava, Koreoiden rajavyöhyke, Iso Valliriutta… Hänen kuvauksensa ihmisettömästä maapallosta ovat vakuuttavia ja kiehtovia. Samalla, kun Weisman ennustaa, mitä maailmassa tapahtuisi ilman ihmistä, hän muistuttaa, mitä on jo tapahtunut ihmisen takia. Eikä kyse ole pelkästään teollisen ajan luonnonvarojen riistosta, vaan vaikkapa siitä, miten moni eläin- ja kasvilaji kuoli sukupuuttoon ihmisten vuoksi jo tuhansia vuosia sitten.

Weisman ei kirjassaan saarnaa eikä julista, sillä se olisi tarpeetonta. Hänen tyylinsä kertoa tosiasioita menneisyydestä ja todennäköisyyksiä mahdollisesta tulevaisuudesta on tehokas ja toimiva. Hän paneutuu kestämättömän kehityksen teemaan erilaisten osa-alueiden kautta, joista masentavin on muovin tarina. Muovien hajoaminen kestää käsittämättömän pitkään; niiden elinikää ei oikeastaan vielä tiedetä. Ilmeisesti ainoa ihmisen tekemä, joka kestää maapallolla muoviakin pitempään, on ydinjäte.

Tuhoaako ihminen lopulta itsensä, kun ei pääse tasapainoon ympäristönsä kanssa? Vai ehdimmekö vielä tehdä jotakin ennen kuin planeetallamme on enemmän ihmisiä ja ihmisten tuottamaa roinaa kuin se kestää? Pitäisikö vielä yrittää, vai antaa mennä, kun kerran on alamäki? Kävi miten kävi, luonto voittaa. Joko ihmisen kanssa tai ilman ihmistä. Täällä on elämää, kunnes aurinkomme aikanaan sammuu.

Klikkailtava kaavakuva havainnollistaa ihmisen potentiaalisen katoamisen seurauksia: http://www.worldwithoutus.com/did_you_know.html

*Aknestik: Lammikkolaulu 2000 (”Ihmisen parempi ois pian kuolla pois että kalat vois liplutella lammikoissa… Eipä haittais, jos me poistuttais; linnut lirkuttais, lammet nukkuisi kaislikoissa…”)

Tästä se alkaa

Nyt on se päivä eli yö.

Johanna Sinisalon romaani Linnunaivot (Teos, 2008) on yhtä häiritsevän hyvä ja mieltä vaivaamaan jäävä kuin hänen aikaisempikin tuotantonsa; ainakin se osa siitä, johon olen tutustunut.

Linnunaivoissa kaksi suomalaista nuorehkoa ihmistä – Heidi ja Jyrki, nainen ja mies, joita en kuitenkaan osaa nimittää pariskunnaksi – patikoi Tasmaniassa South Coast Trackilla. Patikoi, patikoi ja patikoi.

Takautumissa käväistään lähimenneisyydssä Uudessa-Seelanissa. Patikoimassa. Sekä vähän aikaisemmassa ajassa Suomen Lapissa.

Kuulostaako tylsältä? Ei kuitenkaan ole.

Tarina imaisee mukaansa aivan merkillisellä tavalla. Sinisalo kirjoittaa pirullisen hyvin. Juoni vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta on kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava.

Mistä matkassa oikeastaan on kyse? Jyrki paasaa ympäristöasioista, mutta on silti valmis lentämään maapallon toiselle puolelle hankkimaan äärimmäisiä kokemuksia. Mitä – paitsi rakkoja, mustelmia ja naarmuja sekä pitkän nenän isälleen – Heidi on hankkimassa?

Conradinsa lukeneella on omat aavistuksensa, kun lukujen väleihin sijoitetut lainaukset ovat Pimeyden sydämestä. Oma roolinsa on myös kea-linnuilla, mutta onko Heidin luuseriveljelläkin? Lue itse.