Theon tarina

Tikli (WSOY, 2014; The Goldfinch, 2013; suomentanut Hilkka Pekkanen; 895 sivua) on yhdysvaltalaisen, esikoisteoksellaan Jumalat juhlivat öisin kulttimaineen saavuttaneen, Donna Tarttin kolmas romaani, Pulitzer-palkittu järkäle.

Tikli on hyvä romaani, jolle kannattaa uhrata sen vaatima aika. Hieman tiiviimpänä se voisi tosin olla suorastaan erinomainen, mutta luemma kirjailija ei anna tekstiään juuri toimittaa. Tekstiä on paljon ja joskus siinä on turhilta tuntuvia, tylsiäkin kohtia, mutta koko ajan se soljuu vaivattomasti eteenpäin, mistä kiitos Tarttin lisäksi myös suomentajalle. (Sivumääräänsä nähden romaanissa on varsin vähän kieli- tai painovirheitä.) Tikli ei ole tyyliltään raskas lukea, mutta monipolvisessa, usein ankeassa ja toisinaan riemuisassa, muttei koskaan humoristisessa, tarinassa on painoa ja syvyyttä. Päähenkilö ei ole erityisen sympaattinen tai kovin erikoinenkaan, mutta hänen tarinansa on oudon kiehtova. Paksun kirjan haluaa lukea loppuun tietääkseen, miten maalauksen käy, mutta myös tunteakseen pojan, miehen paremmin.

(Älä lue enempää, jos et halua tietää juonesta yhtään mitään.)

Teoksen minäkertoja Theo Decker jää 13-vuotiaana ihmeen kaupalla henkiin taidemuseon räjähdyksessä, mutta menettää äitinsä, jonka kanssa hänellä on hyvin läheinen suhde. Tapahtuma seurauksineen muuttaa kaiken Theon elämässä; etenkin kun hän hetken mielijohteesta ottaa mukaansa — salaisuudekseen ja ristikseen — pienen mutta lumoavan, mittaamattoman arvokkaan maalauksen, Carel Fabritiuksen Tiklin, kuvan kahlitusta linnusta.

Theosta tulee heittopussi ja harhailija. Puoliorvolle Theolle ei oikein löydy huoltajaa eikä paikkaa: koulukaverin varakas ja viileä perhe ottaa hänet hetkeksi; isä on poissaoleva, kunnes päättää viedä poikansa Las Vegasiin. Siellä Theo kohtaa toisen harhailijan, vaarallisen kiehtovan Boriksen. Maalauksen lisäksi kiintopisteeksi muodostuvat myös antiikkikauppa ja entisöimisverstas; eivät vähiten siksi, että Pippa, räjähdyksessä pahoin loukkaantunut tyttö, asuu siellä.

Tikli on kasvukertomus ja sekoilu, tragedia ja rakkaustarina, omintakeisella tavalla se on myös seikkailu- ja veijariromaani. Siihen mahtuu paljon, myös ensilehdelle painettu värikuva Tikli-maalauksesta. Sitä katselin monesti lukemisen lomassa.

 

”Tärkeää on se, ettemme lakkaa luomasta.”

Susan Sellersin kaksoiselämäkerrallinen romaani Vanessa & Virginia (Into, 2013; Vanessa and Virginia, 2008, suomentanut Soili Takkala) on romaani oikeista henkilöistä. Stephenin sisarukset Vanessa – kirjan minä, taidemaalari Vanessa Bell, (1879-1961) – ja Virginia – hänen sisarensa, kirjailija Virginia Woolf (1882-1951) – ovat ylimpiä ystäviä ja kovimpia kilpailijoita.

Teoksen voi lukea romaanina lahjakkaiden sisarusten tiiviistä ja monimutkaisesta suhteesta tietämättä mitään näistä todellisista henkilöistä, mutta siitä saa enemmän irti, jos on perillä siitä, keistä on kyse, ja mikä oli sisarusten ympärille kerääntynyt Bloomsburyn ryhmä.

Viktoriaanisen ajan tiukan kasvatuksen saaneista ns. paremman perheen tyttäristä kasvoi boheemeja, itsenäisiä, luovia naisia, joita perinteiset sukupuoliroolit ahdistivat. Kummankaan elämä ei ollut helppoa eikä yksinkertaista. Luovan työn ohessa oli selvittävä suurista tragedioista: läheisten kuolemat, rakkaussuhteiden epäonnistumiset, mielenterveysongelmat sekä sodat ja taloudelliset ongelmat varjostivat elämää.

Sellersin psykologinen romaani uppoutuu syvälle Vanessan ja Virginian sisarussuhteen kauneuteen ja raadollisuuteen. Sisarusten välillä on rakkautta ja he tukevat toisiaan samalla, kun kateellisina kilpailevat keskenään. Kirja koostuu lyhyistä episodimaisista luvuista, jotka on kirjoitettu kuin Vanessan kirjeiksi tai tajunnanvirraksi Virginialle. Ne ovat varsin visuaalisia katkelmia, tuokiokuvia kuvataiteilijan silmin. Elämäkertana teosta ei pidä lukea; se on fiktiota.