Myytin takana on ihminen, ei patsas eikä symboli

Katri Vala oli Karin Alice Wadenströmin, sittemmin Heikelin (1901–1944) taitelijanimi. Elämäkerta Katri Vala – kulkuri ja näkijä (Otava, 2021; 414 sivua) on jälleen Minna Maijalalta tarkkaa, tärkeää ja taitavaa työtä.

Muoniossa syntynyt Karin/Katri/Kati asui eri puolilla Suomea aineellisesti yleensä hyvin niukkaa, paikoin suorastaan köyhää, ja nuoresta asti vastuunkantajan elämää, joka sisäisesti oli rikasta. Maijala pureutuu laajan lähdeaineiston pohjalta niin kohteensa elämään ja ihmissuhteisiin kuin tuotantoonkin perusteellisesti.

Katri Valan säilyneissä kirjeissä ei … näy masentuneisuutta tai yksinäisyyden tuskaa, joista Erkki Wadenström oli huolissaan … Kati kirjoittaa veljilleen elävänsä keskellä vilkasta sosiaalista elämää.

Kuten Canth-elämäkerrassakin kirjoittaja kumoaa myyttejä, tarkentaa ja korjaa kirjallisuushistoriaa.

Vienolan boheemijuhlien todisteena on useissa julkaisuissa käytetty kuvaa, jossa kaksi haaremiorjatarta ja mahakas ”bagdadilainen kauppias” poseeraavat Vienolan portailla. Ongelmana vain on, että kuvassa eivät ole Katri Vala, Elina Vaara ja Lauri Viljanen, kuten on väitetty… kuvassa on todennäköisesti Paavolaisen serkkuja.

Maijalan teos on myös tärkeä aatteellinen ja poliittinen ajankuva; kokihan Katri Vala niin sortovuodet, sisällissodan, 1930-luvun kuohunnan kuin vielä sotavuosiakin. Aika oli jopa omituinen, vähintäänkin kaksijakoinen, murroksellinen ja myrskyisä; sen ihanteet suorastaan ihmetyksen aiheita.

Tuberkuloottinen nainen oli siis eroottisesti kiehtova samaan aikaan, kun valistuskampanjat varoittivat taudin tartuttavuudesta ja parantolat pyrkivät eristämään sairaat yhteiskunnan ulkopuolelle. Vielä 1930-luvun vaihteessa valistus ei kuitenkaan ollut pystynyt murtamaan 1800-luvulla rakentunutta kiehtovan romanttista käsitystä tuberkuloosista taiteilijain ja boheemien sairautena, joka veti ihailijoita myös Katri Valan puoleen … Suomessa tuberkuloosi sai leiman erityisesti runoilijoiden sairautena.

Muoti-ilmiöiden luoja ja dekadentti esteetikko Paavolainen pyrki … luomaan elämästään ja kirjallisesta seurapiiristään taideteosta, jonka osaksi hän halusi asetella myös Katri Valan, tämän vastusteluista huolimatta.

Katri Valaa paiskattiin monenlaisilla määreillä: modernin runon airut, eksotiikan papitar, tulenkantaja, rauhanaktivisti, poliittinen vanki, keuhkotautinen. Hän oli etsijä, oikeastaan aina jotenkin koditon, mutta silti vankka, periksiantamaton, periaatteellinen. Paitsi runoilija, hän oli myös opettaja ja äiti.

Runoilijan kyvyt huomattiin ja tunnustettiin jo nuorena, mutta niitä osattiin kyllä myös kyseenalaistaa, jopa naurettavin tavoin:

… Arti käsitteli runon syntyä Katri Valan runoudesta ottamiensa esimerkkien kautta. … piti … mitatonta runoutta luonnosmaisena ja korjasi omasta mielestään keskeneräisen … runon mitalliseksi.

Katri Valan rinnalla kirjan tärkeä henkilö on hänen veljensä Erkki, joka oli Nuoren Voiman ja Tulenkantajien keskeisiä hahmoja, vaikka hänen merkityksensä tulenkantajille on kirjallisuushistorioista häivytetty.

Viljaisen perinteen hallitsemassa kirjallisuushistoriallisessa kertomuksessa Erkki Valan tulenkantajuus on siivottu pois… Hän ei saanut mahdollisuutta kiistää vallalla ollutta kertomusta.

Veljen kirjoittama julkaisematon, keskeneräinen ja siten arkistoon hautautunut elämäkerta sisarestaan on lukuisten kirjeiden lisäksi ollut Maijalalle keskeinen lähde. Käsitys tulenkantajistakin saa kyytiä:

Paavolaisen ympärille löyhästi ryhmittyneen 1920-luvun kirjailijapiirin nimeäminen tulenkantajiksi onkin jälkeenpäin luotu kirjallisuushistoriallinen kertomus, …ryhmä ei ollut yhtenäinen, eivätkä he jakaneet samanlaista käsitystä nykyaikaisen runouden ihanteista. Päin vastoin, Lauri Viljanen itse hyökkäsi voimakkaasti vapaata mittaa kirjoittanutta Katri Valaa vastaan, vaikkakin juuri hän halusi … profiloida varsin hajanaisen joukon yhtenäiseksi ryhmäksi … halusi pitää yllä itämaista saagaa, josta oli tullut olennainen osa tulenkantajien legendaa.

Hienon runoilijaelämäkerran lisäksi teos on kattava esitys Katri Valan elinajan (ja osin sen jälkeisestäkin) suomalaisesta kulttuuri-ilmastosta, aikakauden aatteellisista kiistoista ja kärkevästä vastakkainajattelusta. 1930-luvun kärjistyneessä poliittisessa ilmapiirissä rauhanaatteellinen niin fasismin kuin kommunisminkin vastustaja jäi kaikkien tukea vaille.

…1930 vahvistettu uusi yhdistyslaki mahdollisti ”vastoin lakia ja hyvä tapoja” toimivien yhdistysten lakkauttamisen…Juuri tähän lakiin vedoten lakkautettiin keväällä 1932 Suomen Clarté*, Hiilet-yhdistys, jossa Katri Vala oli mukana. Monia yhdistyksiä, niin myös Tulenkantajain seuraa, ryhdyttiin tarkkailemaan ja valvomaan.

Kirjassa on (nykyisin melko harvinaisesti) kattava henkilöhakemisto. Minua olisi helpottanut, jos Erkki Vala (joka, toisin kuin sisarensa, vuonna 1928 muutti nimensä virallisesti) olisi löytynyt hakemistosta myös Erik Wadenströminä. (Ja on toki harmi, että Klaus on hakemistossa Kalaus.)

*Toisen maailmansodan jälkeinen kansainvälinen sodan- ja nationalisminvastainen liike

Ajatonta novellistiikkaa

Ihmisen kuvia (Gummerus, 2019; toimittanut Minna Maijala; 299 sivua) on kokoelma Minna Canthin novelleja. Canthin novellit kuvaavat ihmisten arkea ja ihmissuhteita sekä asenteita ja ennakkoluuloja.

Kokoelmassa on yhdeksän novellia vuosilta 1987-1895 ja mukana on aiemmin julkaisematon, käsikirjoituksena löytynyt ja ajoittamaton Hullu-suutari. Sen voi kuvitella jääneen julkaisematta ajankohtanaan suorastaan anarkistisena. Onhan ennenkuulumatonta, että suutari Jeesuksen opetuksiin vedoten tekee varakkaan perheen nurkissa paljasjaloin kituvalle vanhukselle kengät nahasta, joka on tarkoitettu perheen lasten tieskuinkamonensiin kenkiin. Olisiko täysin ymmärretty novellin ironista kertojanääntäkään?

Eiköhän siinä erehdyksessä ole yksi kristitty syntynyt kristittyyn maahan?…

Naturalistisessa — tai inhorealistisessa, kuten oli tapana moittia — Kuoleva lapsi -novellissa (1887) on kaiken kurjuuden kuvauksessa upeaa toistoon perustuvaa runollisuutta.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö.

Epäluulo (1891) on aluksi humoristinen ja lopulta traaginen kertomus, jossa on montakin viestiä — yhtenä kenties se, mihin puhumattomuus ja toisen ymmärtämättömäksi tuomitseminen voi äärimmillään johtaa.

…mutta Herman ei antaantunut selityksiin. Sanoi vain joko: eihän minua mikään vaivaa, taikka: elä ole utelias, mitäpä sinä sillä tiedolla teet, et sinä niitä seikkoja kuitenkaan ymmärrä j.n.e.

Lääkäri-novellissa (1891-92) on melkein yllättävää nykyaikaisuutta, jossa lääkäri edustaa modernia ajattelua, kenties myös medikalisaatiota, ja pappi vanhanaikaisuutta ja jyrkkää vanhakantaisuutta.

”Sinä arvelet, että lääkärin pitäisi antaa lausuntonsa joka ikisestä rikollisesta, ennenkuin hänet tuomitaan?”
”Niin, kyllä se on minun mielipiteeni.”

Kauppias Roller (1887), Missä onni? (1895) ja Eräänä sunnuntaina (1888) kertovat omilla tavoillaan masennuksesta.

Novellit on julkaistu alkuperäisessä kieliasussaan, mutta ne ovat silti helppolukuisia. Hiviö-sanan (iho) merkityskin onneksi selviää asiayhteyksistä. Jotkin sanat kirjoitettiin silloin toisin kuin nyt, ja välimerkityskin haki vielä muotojaan.

Ainakin kokoelman pisimmästä novellista Agnes on kuitenkin julkaistu myös maksuton selkomukaelma, jos vanhanaikaisen kielen lukeminen tuntuu hankalalta. Agnes on melkein pienoisromaani, joka kirkastaa ja laventaa Canthin kirjailijakuvaa, joka usein yritetään ahtaa pelkästään vähäosaisten puolestapuhujan rooliin. Tämä novelli on psykologisesti tarkkaa naiskuvaa naisten ystävyydestä ja sen muuttumisesta, mustasukkaisuudesta sekä naisen roolin ahtaudesta ja muutospaineesta kirjoitusajankohtanaan.

– Tuommoiset katsantotavat eivät sovellu pohjoismaiden naisille — eivätkä ne ikinä meitä onnellisiksi tekisi.

Myös novellissa Ystävykset (1890) käsitellään naisten ystävyyttä.

Vaikka kieli on hieman vanhanaikaista ja yhteiskunta kovin toisenlainen kuin nyt, on tämän hienon kokoelman novellien teemoissa ajattomuutta ja melkein kuin viestejä omaan aikaamme. Canth elää.

Esseitä Canthin teemoista

Omistan teoksen kaikille ajatteleville naisille, jotka eivät välitä pysyä ruodussa.

Minna Maijalan Punaiset kengät – Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta (Otava, 2019; 221 sivua) sisältää viisi Canthin ajatusten innoittamaa esseetä ”Punaiset kengät”, ”Mielen rajat”, ”Rakkauksista”, ”Miehiä ja ihmisiä” ja ”Ihmisiksi”.

Maijala kirjoittaa muun muassa ihmisyydestä, historiankirjoituksesta, luovasta työstä, medikalisaatiosta, rakkaudesta ja vallasta. Esseet ja ajatukset ovat Canthin ajatusten innoittamia; hän ei pyri vastaamaan kysymykseen ”Mitä Minna Canth sanoisi tästä?”.

Yksi Maijalan laajasti pohtimista teemoista on sekä Canthin ajalle että meidän ajallemme ominainen medikalisaatio, erityisesti mielenterveyden kannalta.

Historiankirjoituksesta Maijala toteaa ajatuksia herättävästi ja oivaltavasti, että naisten historiaa kirjoitetaan Suomessa pitkälti fiktion keinoin, ja mainitsee esimerkkeinä Kaari Utrion, Sirpa Kähkösen ja Anneli Kannon.

Maijalan pohdinta kritisoimastaan elämäkertakonventiosta, jonka mukaan miehistä kirjoitetaan yleensä sukunimillä ja naisista etunimillä, muistutti mieleeni vastaavan tavan, jota esiintyy (myös) dekkareissa. On aivan tavallista — ja kovin kummallista — että vaikkapa britti Robert Galbraith (oik. Joanne Rowling) kirjoittaa systemaattisesti Strikesta ja Robinista, ei Cormoranista ja Robinista tai Strikesta ja Ellacottista, ja saman huomasin hiljattain ruotsalaisen Ninni Schulmanin dekkareissa.

Canth kyseenalaisti normit, rajat, lokerot ja niiden valvomisen, koska ne eivät useinkaan perustuneet oikeudenmukaisuuteen vaan omien etujen turvaamiseen ja vallan pönkittämiseen.

Näin tekee myös Maijala, jonka esseet ovat fiksuja, kantaaottavia ja sujuvia. Ne onnistuvat olemaan sekä henkilökohtaisia, jopa yksityisiä, että yleisiä ja yhteisiä. Erinomaista esseistiikkaa.