Punaisen luostarin kronikoita

Lukeminen on aina auttanut minua ymmärtämään maailmaa paremmin. Toivottavasti sama koskee myös kirjoittamista.

Maria Turtschaninoffin fantasiatrilogia Punaisen luostarin kronikoita eli Maresi (Tammi, 2014), Naondel, (Tammi, 2016) ja Maresin voima (Tammi, 2018; Breven från Maresi; kaikki suomentanut Marja Kyrö) alkaa Finlandia Junior -palkinnon ansaitusti voittaneella tarinalla tytöstä, joka lähetetään nälkää pakoon ja joka saa oppia ja kasvaa rauhassa.

Olen onnellisin tyttö, joka milloinkaan on saanut suojan Luostarista.

Maresi, joka on 13-vuotias kirjan alussa, on Punaisessa luostarissa kolmannenkymmenenentoisen Äidin aikana. Luostari sijaitsee saarella, jolla asuu vain naisia, sisaria, jotka opettavat ja tutkivat. Luostari on oppilaitos, tutkimusorganisaatio, uskonnollinen yhteisö ja turvapaikka. Teosten maailman epätasa-arvoisessa ja julmassa todellisuudessa luostari on suoranainen ihme.

Luostarissa Maresi oppii paitsi lukemaan, myös monenlaisia käytännön taitoja, kuten parantamista. Hän solmii myös elinikäisiä ystävyyssuhteita. Lisäksi hän löytää itsestään vahvuutta ja voimaa, josta ei ole aiemmin ollut tietoinen, ja jolla on lopulta valtava merkitys niin hänen omalle kuin luostarinkin kohtalolle.

Luostarin ei sovi milloinkaan unohtaa, mitä jouduimme kärsimään saadaksemme pystytettyä jälkipolville turvasataman, paikan, jossa naiset voivat työskennellä yhdessä ja oppia.

Luostarin perustajat Karibar, Clarás, Garai, Estegi, Orseola, Sulani, Daera ja Iona kärsivät kuitenkin nimenomaan entisessä elämässään, josta paettuaan perustivat luostarin. Eivät he entisen hirveän elämänsä aikana suunnitelleet luostarin tai muunkaan turvapaikan perustamista.

Luostarista tuli kuitenkin pitkäikäinen ja vahva ja sen vaikutus ulottui lopulta paljon karua saarta kauemmas.

Ajasta ennen luostarin perustamista kertoo sarjan toinen osa Naondel, joka sijoittuu vuosikymmeniä, ellei -satoja, kauemmas kuin Maresi.

Naondel on sarjan kirjoista synkin. Olin paikoin musertua kaiken sen väkivallan ja sorron alle, jota kirjassa ansiokkaasti kuvataan. Lähes väsyin odottamaan naisten kapinaa ja etenkin yhteyttä heidän välilleen. Naondel taustoittaa luostarin olemassaoloa.

Näen rappiota, näen sairaita lapsia, näen kymmenvuotiaiden raatavan yhtä lujasti kuin vanhempansa ja tuumin, että tahtoisin tarjota heille jotain parempaa. Jotain enemmän. Sillä minun nähdäkseni pahinta on heidän alistumisensa. Heidän mielestään elämä on tätä, ja tätä se tulee aina olemaan, ja niin kuuluu ollakin. Minun täytyisi voida näyttää heille jotain muuta. Minun täytyisi avata ikkuna heidän maailmaansa, mutta en tiedä vielä miten.

Maresin voima, kronikoiden kolmas osa, jatkuu siitä, mihin Maresi päättyi, ja se on huima, upea, voimaannuttava kirjeromaani.

Istuuduin ikkunan äären, kääriydyin vaippaani, vedin jalat alleni, asettelin kirjan syliini ja ryhdyin lukemaan.

Luin, luin ja luin, eikä kukaan huoneessa hiiskahtanutkaan. Luin, kunnes valo alkoi kadota ja minun oli yhä vaikeampi erottaa sanoja. Silloin äiti nousi, sytytti kaksi kynttilää ja pani ne pöydälle. Siirryin pöydän ääreen, ja sillä aikaa kun äiti laittoi illallista, jatkoin lukemista.

Kirjeissään Punaiseen luostariin jääneille sisarilleen Maresi kertoo siitä, miten hän saapuu kotikyläänsä Sáruun tavoitteenaan perustaa koulu köyhän ja kehittymättömän mutta työteliään ja periksiantamattoman kotiseutunsa Rovasin tytöille. Maresi ennättää kuitenkin vuodattaa kirjeisiinsä monenlaisia tapahtumia ja tunteita ennen kuin niin pitkällä ollaan.

Miten pystyn opettamaan ketään, jos en tiedä kuka olen? Minusta tulisi pikkuhiljaa heidän kaltaisensa, ja sellaisena tyytyisin vähitellen osaani. Tyytyväinen ei yritäkään muuttaa mitään. Minun on pakko jäädä erilaiseksi. Minun täytyy antaa asioiden kalvaa. Olla itse se, joka kalvaa.

Hieno romaani oman itsensä ja omien voimiensa löytämisestä, perheestä ja suvusta ja kotiseudusta, elämästä ja kuolemasta ja rakkaudesta.

Ihminen voi kantaa paljon raskaampia taakkoja kuin on milloinkaan uskonut edes mahdolliseksi, Jai ystäväni. Toivon, ettei minun olisi tarvinnut oppia sitä.

 

P. S. Muuten loistavassa suomennoksessa minua kummastuttaa yksi asia: Naiset ovat jonkun tyttäriä niin kuin Maresi Enrentytär, eli hänen isänsä nimi on Enre. Miksei miesten isännimiä ole suomennettu, vaan he ovat esimerkiksi Kárun Eiminsson tai Uvas Hammeirsson, eivätkä Kárun Eimininpoika tai Uvas Hammeirinpoika?