Melkein täydellinen murha

Olen sillä(kin) tavalla mukavuudenhaluinen, että luen aika vähän muiden kuin länsimaisten kirjailijoiden kirjoja. En tiedä, olisinko osannut tarttua japanilaisen Keigo Higashinon rikosromaaniin Uskollinen naapuri (Punainen silakka, 2020; 『容疑者Xの献身』Yogisha X no kenshin, 2005; suomentanut Raisa Rorrasmaa; 287 sivua), ellei sitä olisi palkittu Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjalla. Jännittävää ja hienoa, että Suomessa on yksinomaan japanilaisen kirjallisuuden kustantamiseen erikoistunut pienkustantamo.

Uskollinen naapuri on Higashinon läpimurtoteos ja kirjailija on nykyisin Japanin suosituin dekkaristi. Juoni on kieltämättä huippukekseliäs. Syyllinen tiedetään heti ensimmäisessä luvussa, mutta saavatko poliisit sen selville, ja onko heillä keinoja todistaa se.

Eväspuodin myyjä Yasuko Hanaoka tulee tyttärensä Misaton avustuksella tappaneeksi ex-miehensä. Ennen kuin hän ennättää soittaa poliisille ja tunnustaa, saapuu naapuriasunnosta pelastavaksi ritariksi yksinäinen matematiikan opettaja Tetsuya Ishigami. Hän sanoo auttavansa ruumiin hävittämisessä sekä huolehtivansa tarvittaessa alibista. Yasuko suostuu, sillä hän ei halua Misaton osuuden paljastuvan.

Poliisi toki löytää aikanaan ruumiin, mutta aivan omin neuvoin ei fiksun miehen mutkikasta juonta saada paljastettua. Rikosetsivä Kusanagilla on ystävä, joka on ennenkin auttanut rikosten selvittämisessä, fysiikan professori Manabu Yukawa. Yllättäen hän tuntee Ishigamin. Alkaa kahden huippuälykkään mielen taistelu.

Higashino ei mässäile väkivallalla tai kehittele kihelmöivää jännitystä, vaan rakentaa perinteisen dekkarin ja psykologisen rikosromaanin yhdistelmää, joka vie mielenkiintoisten mutkien kautta kohti yllätyksellistä loppuratkaisua. Erittäin viihdyttävää.

Jotkin kulttuurierotkin vähän yllättävät, mutta etenkin herättävät kysymyksiä. Esimerkkejä:

”Hänen nimensä on Kudô. Johtaa painoalan yritystä.”
”Kudôko?”
Kusanagi kertoi, millä kirjoitusmerkeillä miehen nimi kirjoitettiin.

Samalta kuulostavan nimen voi siis kirjoittaa monin tavoin. Jäin miettimään, kertooko sananvaihto japanilaislukijalle enemmän kuin minulle, tai tarkoittaako nimi eri tavoin kirjoitettuna jotakin, tai viittaako jonkinlaiseen taustaan tai siihen, mistä on kotoisin.

Aika kului täysin siihen kaikkeen uppoutumiseen, ja sitten hän menehtyi. Emme kertoneet hänelle, että kyse oli syövästä, mutta ehkä hän aavisti sen.

Meillä ei voi jättää täysi-ikäiselle ja -valtaiselle ihmiselle kertomatta, että hänellä on syöpä. Sen sijaan jokainen voi oman sairautensa halutessaan salata kaikilta muilta. Japanissa diagnoosi ilmeisesti ilman muuta kerrotaan omaisille, muttei välttämättä potilaalle.

Tokion keisarillisen yliopiston kirjasto oli pieni, kolmikerroksinen rakennus. Kusanagi oli opiskeluaikoinaan käynyt siellä vain pari kolme kertaa.

Toki Suomessakin on vaikkapa tieteenalojen välisiä eroja siinä, miten paljon opiskelijat käyttävät kirjoja ja kirjastoja, mutten voi tietää, onko syy olla käyttämättä yliopiston kirjastoa opintojen ala vai jokin muu – vaikkapa se, ettei yliopisto rahoita kirjastoa kunnolla eikä sillä ole kunnollisia kokoelmia ja palveluita, tai se, ettei yliopiston kirjasto edes ole tarkoitettu opiskelijoille – vai onko syy Kusanagissa itsessään. Japanilaiselle lukijalle asia saattaa olla ilmiselvä.

Eksoottinen on tietysti myös itse murhaväline eli kotatsu, jonkinlainen lämpöpöydän ja -viltin yhdistelmä, eikä Yasukon entinen työ baarin asiakkaiden seuralaisena taida meilläpäin ihan tavallinen olla. Mutta tuttua ja yhteistä on paljon enemmän kuin erilaista; ikävä kyllä muun muassa se, että entinen puoliso vainoaa Yasukoa, sekä se, miten opettaja turhautuu yrittäessään opettaa lukiolaisille matematiikkaa.

Mielelläni luen lisää Higashinoa. Sarjan seuraava osa Myrkyllinen liitto ilmestyykin jo huhtikuussa. Ilmeisesti kyseessä on jälleen lähes täydellinen rikos.

Ystävyyden synnystä

Onneksi en tiennyt aloittaessani romaanin Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, 2016; Hakase no Aishita Sûshiki, 2003; suomentanut Antti Valkama; 286 sivua) lukemista, että se käsittelee — ainakin pinnalta — matematiikkaa ja baseballia. Olis voinut jäädä japanilaisen Yoko Ogawan hieno teos lukematta. En nimittäin ymmärrä matemaattisia kaavoja enkä baseballin viehätystä.

Romaanin minäkertoja on kotipalveluyrityksen työntekijä, joka palkataan muistinsa osittain menettäneen matematiikan professorin hyvin vaatimattomaan kotiin hoitamaan miehen taloutta eli lähinnä siivoamaan ja valmistamaan ruokaa. Professorin lähimuisti on vain 80 minuutin mittainen, joten jokainen päivä alkaa esittäytymisellä.

Vaikka professorin mielessä ei synny uusia pitkäkestoisia muistoja, muistaa hän yhä matematiikan kaavat ja ihailemansa baseball-tähden. Hän on myös tavattoman lapsirakas eikä voi sietää ajatusta, että lapsi menisi koulusta tyhjään kotiin. Niinpä taloudenhoitajan, joka on yksinhuoltaja, poika alkaa tulla koulun jälkeen professorin luo äitinsä työpaikalle, vaikka se onkin yrityksen säännöissä kielletty. Poika saa professorilta nimen Juuri, koska hänen päänsä muoto muistuttaa neliöjuurta.

Näiden kolmen — iäkkään professorin, keski-ikäisen kotipalvelutyöntekijän ja alakouluikäisen lapsen — välille syntyy ainutlaatuinen ystävyys. Yhdessä ratkotaan matemaattisia ongelmia ja kuunnellaan baseball-selostuksia sekä syödään yhdessä. Professori jopa uskaltautuu kotinsa ulkopuolelle kuluneessa puvussaan, jossa roikkuu pyykkipojilla kiinnitettyjä muistilappuja.

Romaani on kirjoitettu kauniisti. Sen aihe on omaperäinen, juonenkäänteet yllätyksellisiä, rakenne tehokas ja jättämä tunnejälki voimakas. Kannattaa lukea, piti sitten matematiikasta ja/tai baseballista tai ei. Ja ehkä nimenomaan, jos ei.