Kirjallinen piiloleikki

Kerstin Ekmanin Huijareiden paraati (Tammi, 2014; Grand final i skojarbranschen, 2011; suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen; 474 sivua) on satiiri kirjallisesta huijauksesta.

Edustava Lillemor Troj on Ruotsin kirjallisuuden huippunimi, dekkareilla aloittava mutta Akatemiaan saakka päätyvä lehdistön suosikkityttö. Barbro ”Babba” Andresson on ulkonäöstään piittaamaton ylipainoinen nainen hänen kirjojensa takana. Novellikilpailuun osallistumisesta alkanut huiputus hiertää kaksikon välejä vuosikymmenten mittaan moneen kertaan, mutta miten sopimuksesta voisi irtautuakaan?

Ja olisiko Lillemor Trojn romaaneja olemassa ilman jompaa kumpaa naisista, vaikka ulkonäöllä ei olisikaan merkitystä? Babba kirjoittaa käsin vihkoihin ja Lillemor editoi koneella, ensin kirjoitus-, sitten tieto-. Millaista tekstiä Babbalta syntyisi ilman Lillemoria tai toisin päin? Ura jatkuu 1950-luvulta meidän aikaamme, vaikka välirikko seuraa toistaan, sillä loppujen lopuksi he ovat pääsemättömissä toisistaan.

Näin siis romaanissa. Todellisuudessa Babba ja Lillemor ovat saman kirjailijan kaksi puolta, sillä pitkän uran ruotsalaisessa kirjallisuudessa kutakuinkin tässä romaanissa kerrotuin vaihein tehnyt Ekman on kyllä itse vahvasti mukana tässä huijariparaatissa. Näin noin kahdeksankymppinen kirjailija — ex-akateemikko, joka on toiselta nimeltään Lillemor — tutkailee ja availee lähes kolmenkymmenen teoksen uraansa.

Mainiota luettavaa kirjallisuuden synnystä, kirjoittamisesta, kirjailijana elämisestä, kirjallisista piireistä ja kirjailijan minuudesta kiinnostuneille. Erinomaisen hienosti kirjoitettua ja suomennoksena kauttaaltaan nautittavaa kieltä, mutta luulen, että tämän tarinan olisi voinut kertoa noin sata sivua lyhyemminkin. Tiivistämisen jalo taito ei ehkä kuulu sen enempää Babban kuin Lillemorinkaan vahvuuksiin.

Viihdyttävä mutta myös viiltävä.

Mainokset

Pii Marin -sarjan pauloissa

Eppu Nuotion kuusiosainen Pii Marin -sarja on jostain syystä jäänyt minulta lukematta tuoreeltaan, mikä on tavallaan harmi, mutta toisaalta mainiota, koska nyt koko sarjan voi lukea niin sanotusti putkeen. Olen tosin väleissä lukenut muutakin, muttei seuraavaa osaa tarvinnut kuitenkaan aina vuotta odottaa. Kiinnostuin Nuotiosta dekkaristina vasta luettuani Naisen parvekkeella. Pii Marin -sarja osoittautui lukemisen arvoiseksi.

(Huom! Jatko sisältää juonipaljastuksia.)

Sarja aloittavassa romaanissa Musta (Otava, 2006; 268 sivua) Suomen ensimmäinen mustaihoinen Ylen tv-uutisankkuri Pii Marin on juuri siirretty negatiivisen katsojapalautteen vuoksi Lounais-Suomen aluetoimitukseen, eikä hän ole samanaikaisen avoeronsa vuoksi jaksanut taistella oikeuksistaan. Rikosjuonen käynnistää raskaana olevan naispapin murha ja pian Pii huomaa päätyneensä sarjamurhaajan jäljille. Nuotio käsittelee työelämän rasismia ja seksismiä paasaamatta mutta painokkaasti. Myös tv- ja radiotoimituksen työn kuvaus on luontevaa. Rikosjuoni sen sijaan jää hieman ohueksi ja päähenkilön railakkaan persoonan ja elämäntapahtumien varjoon.

Toinen osa Kosto (Otava, 2007; 285 sivua) tuo Ylen Lounais-Suomen aluetoimituksen tiloihin tosi-tv-sarjan kuvaukset ja niissä tapahtuvan murhan. Juttu vuotaa pian median reposteltavaksi eikä juuri pitkältä sairauslomalta töihin palanneen Piin aiemmin saama julkisuus paranna tilannetta. Tällä kertaa rikoksen alkujuuret löytyvät kaukaa menneisyydestä koston elettyä pitkään. Piin ja ylikomisario Heinon välille alkaa kehittyä jotakin suhteen tapaista. Piin persoonassa toivoin jo tapahtuvan jotakin kehitystä.

Maksu (Otava, 2008; 250 sivua) kuljettaa rinnakkain kahta tapatumasarjaa. Poliisi tutkii Juha Heinon johdolla päiväuniltaan siepatun vauvan tapausta. Piin pikkuveli Joel ilmaantuu yllättäen hetikohta armeijasta päästyään asustelemaan Piin kämpille eikä se siskoa juuri haittaa, koska hän viettää suurimman osan ajastaan Heinon talossa, mutta sitten Joel pidätetään raakaan pahoinpitelyyn liittyen. Tapauksia kuvataan limittäin ja kyllähän niiden välille yhteys löytyy. Melkoinen kuvio siitä muodostuukin. Pii jaksaa olla oma itsekeskeinen itsensä.

Varjo (2009,; 240 sivua) tuo monikulttuurisuuden sarjan keskiöön. Rannalta löytyy morsiuspukuinen ruumis, jolta on katkaistu vasemman käden nimetön sormi ja jonka huulet on ommeltu yhteen. Käy ilmi, että uhri oli juuri kristityn miehen kanssa avioitunut muslimiperheen tytär — vieläpä niin Pii Marinin kuin poliisilaitoksen väenkin ahkerasti käyttämän ja tunteman Fethin pizzerian omistajan tytär Shabina. Kunniamurha vai rasistinen murha? Ja missä on tuore aviomies? Piin ja Heinon suhde on ollut katkolla jo seitsemän kuukautta eli siitä saakka, kun pari varomatonta lausetta sai Juha Heinon jättämään alkumetreillä kesken pariskunnan yhdessä aloittaman Tansanian matkan. Melko raivostuttava pariskunta.

Paine (Otava, 2010; 268 sivua) on sarjan teoksista ahdistavin, jopa piinava. Piin veli on muuttanut sisarensa entiseen asuntoon ja tutustunut saman tien naapurin Irikseen ja Pasiin, joiden avoliitto on purkautunut, mutta mies jäänyt kiusallaan naisen omistamaan asuntoon kuin omaansa. Samalla kun Pii ja Juha Heino selvittelevät Piin biologisen isän kohtaloa, pariskunnan tilannetta kuvataan painetta ja piinaa lisäten koko teoksen ajan ja sen loppuratkaisua odotellessa sivuja on käännettävä tiuhaan tahtiin. Pii Marin ja Juha Heino jaksavat edelleen olla aika rasittavia ihmisiä, mutten jaksanut pillastua siitä. Muutenhan sarja on mitä mukaansatempaavin.

Loppu (Otava, 2011; 223 sivua) alkaa tilanteesta, jossa kaksi ihmistä, Raimo Piirto ja Eija Sahaniemi, katoaa samoihin aikoihin. Heidän kohtalonsa selvittäminen on yksi kolmesta juonikuviosta. Toinen on Piin ja Juhan naapuriin muuttaneen nuoren perheen omakotiunelman muuttuminen hometalopainajaiseksi. Kolmantena juonteena romaani kertoo, miten Pii vihdoin kohtaa biologisen isänsä eikä tilanne vastaakaan odotuksia. Lapsena ja nuorena Pii ei ollut kiinnostunut eikä vielä Mustankaan päähenkilönä halunnut tietää. Taisi olla oikeassa. Sarja päättyy sopivasti.

Koko sarja on sujuvasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Ihmiset vanhenevat ja ihmissuhteet kehittyvät. Jokaisessa osassa on erilainen aihepiiri ja oma teemansa. Mitään mullistavaa Nuotio ei dekkaristina luo, mutta vallan hyvin viihdyin näiden teosten parissa.

Dekkarisarjan avaus Tanskasta

Pohjoismainen dekkari se vain porskuttaa. Kohtalokas merimatka (Aula & co, 2016; Pigerne fra Englandsbåden, 2015; suomentanut Kari Koski; 380 sivua) aloittaa Lone Theilsin kirjoittaman Nora Sand -sarjan. Nora on toimittaja, tanskalaisen lehden Lontoon kirjeenvaihtaja.

Hän löytää vanhantavarankaupasta ostamansa matkalaukun vuorin alta valokuvia nuorista naisista ja kiinnittää huomiota ainoaan, jossa on kaksi tyttöä yhden sijaan, ja jonka hoksaa taustaseinän tekstin perusteella otetun Englannin ja Tanskan väliä kulkevan laivan autokannella.

Nora saa selville, että tytöt olivat nuorisokodin kasvatteja, jotka katosivat laivamatkalla vuonna 1985. Hän saa hyvän syyn (jota ei juonipaljastusten välttämisen vuoksi parane tässä ilmaista) epäillä, että tapaus voisi liittyä vankilassa elinkautista istuvaan sarjamurhaajaan, jonka kaikkia uhreja ei ole koskaan löydetty. Seuraa lievää Uhrilampaat-pastissia, kun Nora vierailee vankilassa murhamiehen luona. Ihan tavallinen sarjamurhaajadekkari tämä ei kuitenkaan ole.

Juoni on hieman poukkoileva, sillä Nora matkustelee Brittein saarten ja Tanskan väliä niin tiuhaan, ettei perässä meinaa pysyä. Se vähän huvittaa, että maiden aikavyöhykkeiden välinen peräti kokonaisen yhden tunnin aikaero, jonka Noran Tanskassa toimiva pomo aina käsittää väärin päin, on puhelimessa isokin ongelma, mutta reissatessa ei.

Tyyli on synkkään aiheeseen nähden välillä jopa luonnottoman kepeä, joten pelätä ei tarvitse — korkeintaan vähän jännittää. Kelpo viihdettä, ei sen kummempaa. Ei aina tarvitsekaan olla.