Aikamatkailija

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon tänä vuonna voittanut Marisha Rasi-Koskinen on kertonut kirjoittavansa kieli ja rakenne edellä ja miettivänsä vasta sitten kenelle kirjoittaa. Auringon pimeä puoli -romaani (WSOY, 2019; 369 sivua) sopii nuorille ja aikuisille. Sen päähenkilö Emilia on kirjassa 16-30-vuotias, mutta näkökulma on enemmän teini-ikäisen kuin aikuisen.

Useimmiten aikuiset suojelevat lapsia siltä mitä pelkäävät itse. Eivät vain kivulta ja väkivallalta niin kuin heidän pitääkin, vaan siltä tosiasialta, että kipua ja väkivaltaa on, ja ihmisiä ja eläimiä jotka kärsivät niistä. Että maailmassa on sotia, eikä se ole mikään tasa-arvoinen paikka, että halpa on halpaa siksi, että joku jossain kaukana tekee työt puoli-ilmaiseksi. Sillä tavoin he suojelevat enemmän itseään, jos eivät muulta niin viattomuuden menetyksen surulta. Lapset saavat kuitenkin tietää, tavalla tai toisella maailma opettaa sen heille ja voi olla, että se kaikki haavoittaa heitä silloin vielä enemmän.

Romaani sijoittuu lähitulevaisuuteemme. Emilian ja hänen isoisänsä koti on Voiton Kaivoksen eristyneessä totalitaarisessa yhteisössä, jossa he asuvat pienessä omakotitalossa suurten kerrostalojen varjossa. Pihavaja, johon Emilian nuori äiti sisusti itselleen kesähuoneen, on pidetty lukossa koko Emilian elinajan eli siitä asti, kun hänen äitinsä kuoli.

Kaivoksen väki on kaikin tavoin täysin erillään muusta maailmasta eikä tiedä siitä mitään. Koulussa opetetaan Kaivoksen omia oppiaineita. Mielenosoitukset ovat pakollisia ja niissä ylistetään johtajaa. Vain harvat käyvät joskus läheisessä Tehdaskaupungissa — Emiliakin, sillä hän ei käy Kaivoksen omaa koulua, vaan tenttii tavallista koulua yksityisesti. Autonomista Kaivosta hallitsee salaperäinen Johtaja. Hänen käskynsä ovat laki ja hänen valtansa on absoluuttinen.

Hänen karismansa oli ilmeinen. En enää ihmetellyt niin paljon miksi koko kaivoksen väki seurasi häntä onnellisena ja kyseenalaistamatta hänen puheitaan. Hänen heleässä naurussaan oli jotain hypnoottista. Sitä paitsi voittajan puolelle on aina ollut helppo siirtyä. Kun vastarinnan mahdollisuus ja onnistumisen todennäköisyys lähenevät nollaa, on helpointa uskoa olleensa itsekin väärässä.

Isoisän päätettyä vihdoin avata pihamökin Emilia löytää sieltä vanhan piirustuksen, joka näyttää esittävän häntä itseään. Miten se voisi olla mahdollista? Kuka piirustuksen on tehnyt ja milloin? Kun Emilia Kaivoksen vuosijuhlapäivänä sukeltaa ystävänsä Mitekin kanssa kaivoksen kuiluihin, hän joutuu aikamatkalle menneisyyteen. Onko hänellä mahdollisuus muuttaa jo tapahtunutta?

”Jos matkustaisin ajassa, olisin ollut siellä koko ajan, niinkö?”
”Niin. Jos olisit käynyt menneisyydessä, niiden ihmisten, jotka olet tavannut, pitäisi muistaa se.”

Aikamatkailu on kiehtova mutta vaikea haaste ainakin minun aivoilleni, jotka eivät oikein taivu ajattelemaan neljättä ulottuvuutta. Rasi-Koskinen sen sijaan selviytyy enemmän kuin kunnialla vähitellen avautuvan juonensa ajallisesti haastavista kiemuroista. Kaikkein ilmiselvimmän henkilöllisyyteen liittyvän vihjeen sentään hoksasin, mutta muuten koin monta yllätystä.

Auringon pimeä puoli pakenee tarkkarajaisia lajityyppimäärittelyjä eikä päästä lukijaa helpolla, muttei vauhdikkaan ja tiheätunnelmaisen seikkailun lukeminen silti liikaakaan vaadi.

 

 

 

 

 

Kuopio-trilogian päätös

Tuleeko minusta ikinä mitään? Eeva-Liisa mietti. Saanko vakituisen työn kaupungilta, opinko puhumaan englantia? Löydänkö kunnon miehen?

Marja-Leena Tiaisen romaanissa Kanslian naiset (Icasos, 2019; 384 sivua) on kolme eri-ikäistä päähenkilöä. Eeva-Liisaa, Virveä ja Tuulikkia yhdistää työpaikka, Kuopion kaupungintalon kanslia.

1960-luvulle sijoittuvista trilogian (itsenäisistä) osista Kulmakaupan naiset ja Suoraa saumaa ja siksakkia tuttu Eeva-Liisa on aikuistumassa ja muuttamassa pois vanhempiensa luota vaatimattomasta mökistä saaressa. Nuori aviovaimo ja äiti Virve tekee kahta työpäivää, toista kansliassa ja toista illalla kotona. Puoliso korkeintaan leikkii lasten kanssa iltaisin ja suhtautuu huolettomasti perheen rahahuoliin, jotka valvottavat Virveä. Päivisin Virvellä on huono omatunto lasten hoitotädin kalseuden vuoksi. Keski-ikäinen Tuulikki asuu vanhan, sairastelevan äitinsä kanssa ja viihtyy kulttuurin parissa.

Kaikki kolme unelmoivat toisenlaisesta elämästä — yksi itsenäisyydestä ja romanttisesta rakkaudesta, toinen taloudellisesti vakaasta elämästä, puhelimesta ja pesukoneesta, kolmas vähemmän yksinäisestä lähitulevaisuudesta (ja gynekologisten vaivojen loppumisesta).

Eletään 1970-luvun alkupuolta, jolloin monenlaiset yhteiskunnalliset aatteet ja kulttuuriset virtaukset vaikuttivat ihmisten elämään myös savolaisessa maakuntakeskuksessa. Kaupungintalon herroilla käy vieraita lähinnä itäblokin maiden ystävyyskaupungeista, tanssiravintoloissa esiintyy strippareita, muoti suosii niin miniä kuin maksiakin, elintaso nousee, ja sensaatiolehdissä kirjoitetaan avoimesti seksuaalivähemmistöistä. (Toisin kuin kirjassa sanotaan, homoseksuaaliset teot eivät olleet Suomessa kriminalisoituja enää 70-luvulla, mutta tautiluokituksessa homoseksuaalisuus kyllä pysyi aina vuoteen 1981.)

Monenmoista kaikille keskushenkilöille tapahtuukin ja niiden tapahtumien, sekä henkilöiden tunteiden ja tuntemusten, parissa kyllä viihtyy. Julkistamistilaisuudessa kirjailija kertoi romaaninsa sopivan niin sanotun rennomman kirjallisuuden ystäville. Muuhun lajityyppiin sitä onkin vaikea yrittää tunkea. Romantiikkaa on, muttei niin paljon, että se määrittelisi kokonaisuutta. Jännityselementit liittyen lähinnä Virven (äidin) menneisyyden salaisuuksiin ovat vähäisiä. Politiittisia aatteita vain sivutaan, vaikka kunnallisvaalit ovatkin ajankohtaiset, eikä naisten asemastakaan puhuta muuten kuin yksilötasolla.

Tyyli on täysin realistinen, mutta tunnelmaltaan romaani on raskaistakin teemoista — seksuaalinen ahdistelu, jopa hyväksikäyttö, sukupuolten epätasa-arvo sekä työpaikalla että kotona, epäoikeudenmukainen perinnönjako, uskottomuus, yksinäisyys, mustasukkaisuus — huolimatta kevyt. Huumoria olisi voinut olla hieman enemmän ja kuukautisverta vähän vähemmän. Pienestä tiivistämisestä teos olisi muutenkin hyötynyt, mutta toisaalta kaipasin siihen enemmän kuvausta naisten ystävyydestä.

Pidin kirjasta paitsi sen tunnistettavuuden ja helpostilähestyttävyyden vuoksi myös siksi, että 1970-luvun alku on aikaa, josta muistan jotain. Tunnistan ja tunnustan, että luin tätä romaania osittain jonkinlaisen nostalgisuuden kautta, vaikken lapsena kuopiolainen ollutkaan.

Harmikseni panin merkille, että klassinen ohje ”tarkista nimet, tarkista numerot” oli oikolukuvaiheessa välillä unohtunut. Ei nettiaikoina tällaisia pidä romaanitekstiin jäädä: ”Virve vilkaisi levynkansia: Simon & Garefunkelia ja Clearance Clearwater Revivalia.”

Poikkeus: Sain kirjan kirjailijalta kustantamon tilaisuudessa.

Dekkariviikko 2019: Espanja

Dolores Redondon lavea rikos- ja sukuromaani Tämän kaiken minä annan sinulle (Gummerus, 2019: Todo esto te daré, 2016; suomentanut Sari Selander; 698 sivua) sijoittuu Galiciaan, Pohjois-Espanjaan.

Tapahtumat alkavat, kun romaanin päähenkilö, kirjailija Manuel Ortigosa saa tietää puolisonsa Álvaron kuolleen. Hänelle kerrotaan tämän auton suistuneen tieltä Ribeira Sacran viinialueella, mutta tieto kuolemasta on vasta ensimmäinen sokki. Manuelille selviää, että Álvaro oli upporikas markiisi. Puolisoiden yhteisessä Madridin kodissa mies on kuitenkin salannut taustansa tyystin. Miksi?

Sitä Manuel alkaa pohtia sukuhautausmaalla ja -kartanossa. Hän aikoo vain käväistä hautajaisissa, mutta jääkin monista syistä, ja päätyy tutkimaan suvun asioita eläköityneen kyläpoliisin kanssa. Tämä näet epäilee, ettei kyseessä ollut onnettomuus. Manuelin tuntema maailma on kadonnut ja hänen elämältään puuttuu suunta ja mieli. Hän huomaa, että on itse jakanut kaiken samaan aikaan kun rakastettu on salannut kaiken.

Hän oli pettänyt itseään ja siten syyllistynyt pahimpaan mahdolliseen syntiin. Samalla hän oli myös rikkonut tärkeintä moraalisääntöä, jonka oli itselleen asettanut jo lapsuudessaan ja josta kiinnipitämisestä hän oli aina ollut niin ylpeä. Hän oli valehdellut itselleen, ainoalle ihmiselle maailmassa, jonka tuli aina tietää totuus.

Aatelissuku on omituinen, töykeä ja täynnä salaisuuksia. Kirjan henkilögalleria on monipuolinen ja kiehtova. Redondo on punonut huikean mysteerin, joka laajuudestaan huolimatta pitää tiukasti otteessaan. En erityisemmin ihastunut Redondon Baskimaa-trilogiaan, joka jäi minulta kesken, mutta tämä järkäle vei täysin mennessään.

”Tämä menee veriin. Sellainen tämä paikka on, niin siinä vain käy etkä voi itse asialle mitään. Enää et voi lähteä täältä.”
Manuel pysytteli hiljaa. Hän ei uskonut tähän ennustukseen.

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.