Iskästä ja lapsuudesta

Missä isä on? (Huippu, 2022; Vati, 2021; suomentanut Anne Kilpi; 203 sivua) on itsenäinen mutta tavallaan jatkoa Monika Helferin Roskaväkeä-teokselle. Teos on edeltäjänsä tavoin romaani, muistelma, muistelmaromaani, romaanimuistelma.

”Haluaisin kirjoittaa hänestä romaanin.”
”Toden vain keksityn?”
Sanoin: ”Molempia, mutta enemmän keksityn. Olisiko sinulla jotain?”

Isä tai iskä (Vati) oli hiljainen mies, jolla oli sotamuistona jalkaproteesi. Hän toimi Itävallan vuoristossa sotainvalidien toipilaskodin johtajana.

”Jos tietää, mitä joku ajattelee, voi sen nähdä hänen kasvoiltaan”, äitipuoleni sanoi.
”Ei hänen”, minä sanoin. ”Hänen kasvoiltaan ei voinut koskaan nähdä mitään.”

Isä myös kokosi itselleen kirjaston. Ensin toipilaskotiin, sitten omaansa, aina itselleen.

Tiesin kyllä sen, että isämme saattoi olla kirjariippuvuudessaan häikäilemätön. Muista piittaamaton. …kun äitimme oli jo kuollut ja isä oli mennyt uudelleen naimisiin ja me kökötimme Bregenzissä ahtaassa asunnossa ja kun isä oi töissä verotoimistossa ja kaunisteli vapaa-ajallaan pimeästi veroilmoituksia, hän käytti nuo rahat yksinomaan kirjoihin. …sillä, mistä rahat tulivat, oli vähemmän merkitystä kuin sillä, mihin ne käytettiin.

Äidin kuoleman jälkeen lasten elämä muuttuu täysin. He saavat kodin tädin ennestään ahtaasta kaupunkiasunnosta. Puolisonsa kuoleman jälkeen isä katoaa pitkäksi aikaa lastensa elämästä.

Helfer kirjoittaa koruttoman koskettavasti lapsuudesta, isästä ja surusta. Teos on pieni suuri tarina onnellisen lapsuuden lopusta ja vanhempien menetyksestä sekä vaiteliaasta miehestä, joka rakasti kirjoja enemmän kuin mitään muuta.

Kun nyt muistelen sitä, minusta tuntuu, että aina ollessani hänen kanssaan kirjastossa ulkona satoi, sisällä me emme enää olleet tässä maailmassa, hän sytytti valot ja kirjojen selkämyksille laskeutui taianomainen hohde.

Panttivankidraama

Simone Buchholzin Chas Riley -sarja ei kuulu tavanomaisimpien rikoskirjojen kastiin ja onkin siksi vallan loistavaa luettavaa niin dekkarien ystäville kuin niihin epäilevästi suhtautuvillekin.

Hotel Cartagena (Huippu, 2022; Hotel Cartagena, 2019; suomentanut Anne; Kilpi; 281 sivua) on sarjan viides suomennos. Tällä kertaa kyseessä on panttivankitilanne.

Kolmekymmentäseitsemän ihmistä. Me kymmenen, sitten kaksi baarimikkoaja heidän naispuolinen kollegansa, huoltomies, lisäksi vielä kaksi todella nuorta miestä, jotka ovat olleet koko ajan yksin, neljä noin kolmekymppistä tyyppiä, joiden naiset lähtivät, kaksi keski-ikäistä miestä ja yksi nainen, joka näyttää kuuluvan toiselle edellä mainituista miehistä, ja sitten vielä kaksi tyyppiä kalliissa puvuissaan.
Plus kaksitoista sieppaajaa.
Tämä on asetelma. Tällä pelataan.

Takaumissa nuori Henning Garbarek nousee 1980-luvulla Hampurin satamassa Kolumbiaan lähtevään laivaan. Cartagenassa hän päätyy juhliin, joiden jälkeen koko elämä muuttuu. Hän on rikollisten armoilla. Vuosikymmenten kuluttua koittaa koston hetki.

Saksalainen ja kitara.
Muusikko, baarinpitäjä, hyvä aviomies ja isä.
Koko kaupunki tuntui pitävän hänestä, ja usein hän unohti, kenelle hän itse asiassa työskenteli ja mihin aineeseen hän oli kätensä liannut.

Hän ei ajatellut koskaan irrottautuvansa. Eihän hän ensinnäkään ollut oikeasti edes mukana. Ja toisekseen huumekaupasta ei irrottauduttu, …

Korkean rakennuksen huipulla hotellin baarissa samaisessa satamassa vietetään etsivä Fallerin syntymäpäivää ja mukana on myös syyttäjä Chas Riley. Kaksitoista aseistautunutta miestä ottaa panttivangeikseen baarin henkilökunnan ja asiakkaat. Kuka tai ketkä seurueesta ovat heidän kohteensa?

Ulkopuolella poliisien keinot ovat vähissä, mutta myös baarin dramaattisessa asetelmassa poliiseilla, syyttäjästä puhumattakaan, on sivustaseuraajan asema. Onko juhlista myöhästyneellä Ivo Stepanovicilla mitään keinoa vaikuttaa tilanteeseen?

Napakalla ja omalaatuisellaan tyylillään Buchholz on jälleen luonut huikean romaanin, jossa kaikki on kohdallaan. Ei mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Jopa runollinen kuumehourekohtaus on täysin paikallaan tässä erikoislaatuisessa rikostarinassa.

Oi.
Klatsche on tullut kyytiin.
Hän istuu vieressäni.

tai siis en sinusta, hän sanoo.
ei sinusta voi kukaan pitää huolta
sinähän tee joka tapauksessa
mitä haluat
rakkaudestamme
yritin pitää huolta
ja miten yritinkään
miten taistelinkaan
uudelleen ja uudelleen
mutta sitten aina sinä
ja sinun liekehtivä jäämiekkasi
seisoin hiljaa paikallani
torjuin iskut
en väistänyt

Lisää, bitte.

Saako poroja tappaa?

Ann-Helén Laestadiuksen romaani Varkaus (S&S, 2022; Stöld, 2021; suomentanut Laura Kulmala; 510 sivua) tuli tietooni HelsinkiLit-tapahtumassa, jossa saamenpukuinen kirjailija oli yksi monista kiinnostavista vieraista. (Hänen ruotsiaan myös ymmärsin aika hyvin, toisin kuin vaikkapa Niklas Natt och Dagin.)

”Hän tappoi poroni ja uhkaili minua, kun olin yhdeksän. Tajuatko, miten sellainen vaikuttaa lapseen?”

Pieni saamelaistyttö näkee, miten ei-saamelainen Robert tappaa hänen nimikkoporonsa. Hän nappaa merkityn, irtileikatun korvan itselleen, muttei näytä sitä kellekään, eikä uskalla puhua näkemästään. Poliisi kirjaa tapauksen varkaudeksi. Vuosikymmenten saatossa rikosilmoituksia on kertynyt jo kymmeniä, ellei satoja, ja kertyy lisää.

”Kyllästyin siihen, että saamme aina saman vastauksen. Ikinä kukaan ei ehdi tulla paikalle, kun löydämme salametsästettyjä ja kidutettuja poroja.”

Poliisi ei koskaan ennätä tapahtumapaikalle; ei vaikka poroja ennen tappamista kidutetaan; ei vaikka verijäljet johtavat tietyn miehen tilalle; ei vaikka raakuksista julkaistaan videoita netissä. Toimittajia saattaa joskus kiinnostaa, mutta he eivät malta paneutua saamelaisten elämään tarpeeksi ymmärtääkseen kokonaisuuden – vihan, kateuden, rasismin.

Hän meni tutkimaan murtuneita jalkoja, jotka sojottivat luonnottomasti. Sitten hän otti puhelimensa ja kuvasi videota vahingoittuneista jaloista vapisevaan turpaan. Poron katse ei ollut enää pakokauhuinen vaan alistunut. Hän voisi iskeä sarvet irti, kun poro oli vielä elossa. Ihan muuten vain.

Romaanin alussa, vuonna 2008, päähenkilö Elsa on pikkuinen koulutyttö, lopussa aikuinen nainen vuonna 2019. Kirjailijan taito kuvata samaa ihmistä lapsena ja aikuisena on vaikuttava – juuri tuollainen nuori nainen siitä tytöstä tietenkin kasvoi! Elsa on vahvasti saamelainen, monin tavoin ulkopuolinen, ristiriitaisesti perinteinen ja moderni, upea ja vahva päähenkilö.

Hän halusi tehdä asiat itse. Hänellä oli oma poromerkki, ja hän oli saamelaiskylän jäsen, mutta heidän perhekunnastaan vain isällä oli äänioikeus.* … Silti hän ei ikipäivinä siirtäisi porojaan Nikon tokkaan, vaikka joku niin saattoi kuvitellakin.

Porotapot eivät ole kirjan ainoa sisältö, vaan rikosromaanityyppisen jännittävästi kerrotussa kirjassa kuvataan niin Elsan koulukokemuksia ja lapsuuden leikkejä sekä perinnekäsitöiden opettelemista, etelästä tulleen äidin saamelaisilta ”riukuna” kokemaa ylenkatsetta, vanhempien viileneviä välejä, isoäidin uskonnollisuutta ja dementoitumista, naapurin Lasse-nuorukaisen kohtaloa, kaivostoiminnan laajenemisen vaikutuksia, ilmastonmuutoksen vaikutuksia poronhoitoon, nykyaikaista saamelaisuutta Ruotsissa, voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, ohitettujen ja väheksyttyjen hiljaista epätoivoa.

Tämä oli saamelaiskylässä vuoden parasta aikaa. Sitä tunnetta Robert ei saanut Elsalta viedä. Aina kun mieli kävi levottomaksi, Elsa muistutti itseään suvun luomasta turvasta, siitä että koko hänen sohkansa oli nyt koolla.

Laestadiuksen tyyli on melko vähäeleistä eikä hän dramatisoi tai paisuttele. Ei hänen tarvitse. Taustalla ovat todelliset tapahtumat, sillä poliisi ei oikeasti vuosikausiin tutkinut saamelaisten rikosilmoituksia porojen tapoista ja vahingoittamisista. Tosiasioiden ja mielikuvituksen yhdistelmästä kirjailija on luonut kiehtovan näkymän maailmaan, josta huomaan tietäväni aivan liian vähän.

Kun Elsa oli kysynyt, miksei Hanna voinut ryhtyä poromieheksi, Mattias oli vain pyöritellyt silmiään.

Kirjan osien nimet, jotka on merkitty sekä saameksi että (suomennoksessa) suomeksi, ovat ruotsinkielisille varmaan vielä ”eksoottisempia” kuin suomenkielisille. Kyllähän sitä sentään tunnistaa sukukielen dálvi sanan samakantaiseksi kuin suomen talvi. Lukujen nimet on kirjoitettu numeroin ja saameksi kirjaimin. Jos yrittää sanoa ääneen njeallje, voi sen arvata luvuksi neljä, mutta vaikkapa guoktelogiokta (21) näyttäisi olevan aika kaukana suomivastineestaan.

Varkaus on ruotsinsaamelaisen, Kiirunassa kasvaneen, Laestadiuksen yhdestoista kirja ja ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Rikostoimittajataustaisen kirjailijan teos valittiin Ruotsissa vuonna 2021 vuoden kirjaksi.

Suomentajan jälkisanoissa avataan lyhyesti Suomen ja Ruotsin poronhoitoalueiden eroja. Ei näyttäydy naapurimaa maineensa mukaisena tasa-arvon mallimaana tällä(kään) kertaa.

*Suomessa vastaavaa periaatetta ei ole.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 10 000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: