Dekkariviikko 2022 – Lili Loimola aloittaa uransa

Kuolema Kulosaaressa (Otava, 2022; 415 sivua) on Laura Anderssonin esikoinen ja aloittaa historiallisen Lili Loimola ratkaisee -dekkarisarjan.

Lili, alun perin kuopiolainen Lyyli Huttunen, palaa vuonna 1946 Yhdysvalloista sodanjälkeiseen Helsinkiin piikomasta pienestä suomalaissiirtolaisten kaupungista. Hän on 37-vuotiaana juuri solminut kätevyysavioliiton Kaliforniassa sirkustaiteilleen Riku Loimolan kanssa ja päättänyt ryhtyä yksityisetsiväksi.

Melkoisella itseluottamuksella varustettu parivaljakko on ratkaissut laivamatkalla kiristystapauksen ja päättänyt luoda etsivänhommista uuden uran. Ideana ei ole kilpailla poliisin kanssa, vaan ratkaista arkaluontoisia tapauksia, joiden kanssa ei poliisin pakeille edes mennä. Lopulta he silti tekevät yhteistyötä pätevänoloisen komisario Huhdan kanssa.

Ensimmäinen toimeksianto johtaa kaksikon kulosaarelaiseen kartanoon ja salaperäisen puutarhurin jäljille. Mutkia on matkassa melkoisesti. Lukija saa matkan varrella vinkin jos toisenkin ratkaistakseen itse tämän pääosin perinteisen palapelidekkarin.

Lievästä ylipituudestaan huolimatta Loimoloiden ensimmäinen tapaus on vallan vinkeä pehmodekkari, jonka maailmaan tuo omat jännitteensä tuohon maailmanaikaan rikolliseksi tuomittu ei-heteronormatiivinen seksuaalisuus.

Juonen kaikki käänteet eivät kestä kovin perinpohjaista tarkastelua. Vaikka pääkaupungin asuntopula ja raajarikkoiset miehet ovat osa romaanin maailmaa eivätkä Lili ja Riku olleet sotavuosina Suomessa, mietin, unohtuiko sota ihan niin nopeasti kuin kirjassa tuntuu käyneen. Pari kieliasiaakin jäi vaivaamaan: Ei kai ambulansseja tuohon aikaan, tai koskaan, sairaala-autoiksi sanottu, vaan sairasautoiksi. Ja tietääkseni miesten (kaulus)paitaa ei ole koskaan nimitetty paitapuseroksi, vaan vain naisten vastaavaa.

Dekkariviikko 2022 – Rebecka Martinssonin hyvästit

Åsa Larssonin pohjoiseen Ruotsiin sijoittuva romaanisarja, jonka päähenkilö on juristi Rebecka Martinsson, kuuluu naapurimaamme laajan ja laadukkaan rikosromaanitarjonnan ehdottomiin huippuihin. Laaja päätösosa Isien pahat teot (Otava, 2022; Fädernas missgräningar, suomentanut Kirsi Kokkonen; 567 sivua) lopettaa romaanisarjan vaikuttavasti.

Tornionjoen saarelta, ränsistyneestä talosta, löytyy kaksi ruumista. Sisar on viimeisillä kevätjäillä hiihtäen tullut hakemaan varmistuksen hulttioveljen kuolemalle eikä tämän ruumis ole yllätys. Pakastimesta löytyvät toinen vainaja sen sijaan on.

Oikeuslääkärin liki viimeinen teko on todeta kaksi henkirikosta, joista toisen uhri katosi vuonna 1962. Hän pyytää asianajaja Rebecka Martinssonia tutkimaan tapausta. Hän haluaa, että vainajan poika saa tietää, mitä isälle tapahtui, vaikka noin vanha murha onkin Ruotsissa vanhentunut. Rebecka Martinsson aavistaa jo suostuessaan joutuvansa kohtaamaan myös omaan menneisyytensä.

Larsson on taitava juonenpunoja, mutta osaa myös henkilö- ja ihmissuhdekuvauksen sekä hallitsee miljöönluomisen, etenkin ja erityisesti pohjoisen luonnon kuvaamisen.

Jos sarja on ennestään tuntematon, kannattaa aloittaa Aurinkomyrskystä (2005; Solstorm, 2003).

Muuten kelvollisessa suomennoksessa ärsytti toistuvasti käytetty sana ulkolainen (oikein: ulkomainen tai ulkomaalainen).

Kahdentoista päähenkilön sinfoninen kuvakudos

Englantilais-nigerialaisen Bernardine Evariston teosta Tyttö, nainen, toinen (WSOY, 2022; Girl, Woman, Other, 2019; suomentanut Kaijamari Sivill; 528 sivua) voisi kutsua vaikkapa sinfoniseksi säenovellikokoelmaksi, mutta romaani se runollisista piirteistään ja kahdestatoista eri päähenkilöstään huolimatta on. Ja ainutlaatuinen elämys.

Kuulostaa kovin vakavalta kuvailla, että teos on Booker-palkittu ja Barack Obaman kehuma kuvaus naisista Britannian kolonialistisen historian eri vaiheissa, kun se on huikea lukunautinto täynnä värejä ja ääniä, rakkautta ja raivoa, kohtaamisia ja ohikulkemisia sekä etenkin upeita ihmisiä.

väliajalla hän huomasi, että valkoisen yleisön joukosta muutamat katselivat häntä baaritiskillä eri tavalla kuin aikaisemmin kun hän oli astunut lämpiöön, paljon ystävällisemmin, aivan kuin hän olisi heijastellut heidän katsomaansa näytelmää, ja koska he hyväksyivät näytelmän, he hyväksyivät hänet
yleisössä oli myös enemmän mustia naisia kuin hän oli milloinkaan nähnyt kansallisteatterin näytännöissä

Kehyskertomuksena on näytelmäkirjailija-ohjaaja Amman uusimman teoksen ensi-ilta. Kansallisteatteriin. Amma on tarinan keskushenkilö, johon kaikki romaanin henkilöt tavalla tai toisella linkittyvät. Muut yksitoista päähenkilöä saavat kukin oman lukunsa.

Henkilöt (tytöt, naiset, toiset) ovat kaikki omanlaisiaan ja jokainen saa oman äänen. Eri henkilöiden tarinat tapahtuvat eri aikoina yli vuosisadan aikana (suurin osa tosin lähiaikoina) ja eri lukujen – jotka voisivat olla myös itsenäisiä novelleja – henkilöt esiintyvät toistensa tarinoiden sivuosissa, joten en voi kuin hämmästellä kirjailijan taitoa pitää kaikki langat ja solmut ja silmukat sellaisessa järjestyksessä, että on syntynyt tämä kudos, moniulotteinen kuva. Joku lukija on piirtänyt heidän suhteistaan kartan, jonka kirjailija on jakanut Twitterissä.

Iloiset ja surulliset, hauskat ja vakavat tarinat kuvaavat naisten kautta suuria teemoja: etnisyyttä ja juuria, seksuaalisuutta ja sukupuoli-identiteettiä, luokkayhteiskuntaa ja varallisuuseroja, ystävyyttä ja rakkautta, perhettä ja muita ihmissuhteita, hyväksikäyttöäkin.

Ei kannata säikähtää teemoja eikä sitäkään, että teoksen tyyli on kokeellinen, sillä siihen tottuu nopeasti ja teksti soljuu kuin itsestään. Tekstiä ei varmasti ole ollut aivan helppo suomentaa. Kiitokset hienosta työstä!