Naistenvikko 2021: Agnes

Luen ihan liian harvoin lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sillä lähes aina lukukokemukseni siitä on erittäin myönteinen. Näin myös Tuutikki Tolosen romaanin Agnes ja unien avain (WSOY, 2020; kuvittanut Kati Vuorento; 183 sivua) kohdalla.

Kouluikäinen Agnes muuttaa toimittajaäitinsä kanssa Harmala-nimiseen pikkukaupunkiin, jonka hautausmaalla kävellessään hän löytää päivän ikäisenä vuonna 1938 kuolleen Agnes Margarethan hautakiven ja huomaa etunimen lisäksi tämän syntymäpäivän samaksi kuin omansa.

Yöllä Agnes näkee unessa vanhan huvilan puutarhan ja siellä tapahtuvat unet alkavat toistua. Huvila löytyy Harmalasta, kun Agnes tutustuu äitinsä esimiehen poikaan, jota kutsutaan Pullaksi. Yhdessä he alkavat selvittää Agnes-vauvan, aution huvilan ja unessa nähdyn avaimen yhteyksiä.

Agnes ja unien avain on on dekkarinomainen lasten seikkailuromaani, joka tempaisee mukaan yhtäältä realistiseen ja toisaalta mystiseen maailmaansa. Mustavalkoinen piirroskuvitus tukee taiten kirjoitettua tarinaa hienosti.

Romaani sai Lasten Luku-Varkaus-palkinnon. Lapsiraadin kuuden finaalikirjan joukosta valitsema kirjallisuuspalkinto jaettiin jo 21. kerran. Agnesin seikkailut jatkuvat tänä vuonna ilmestyneessä kirjassa Agnes ja huvilan salaisuus.

Tuijata

Kadonneet

Maan nielemät (Icasos, 2020; 208 sivua) on jo kuudes Marja-Sisko Aallon dekkari. Sarjan nimihenkilö Anette Savolainen jää nyt lähes sivuosaan, kun hänen työparinsa, kahviratti Aatu Heiskanen nousee päärooliin sekä poliisina että perheenisänä.

Selvitettävänä on katoaminen. Lenkillä ollutta Herkko Niemistä etsitään Kuopion pohjoispuolelta Paasisalosta, Toivalasta ja Vuorelasta.

Aallon tyypilliseen tapaan nykyajan rikostapaus kytkeytyy jollain tapaa myös kauas menneisyyteen, tällä kertaa Toivalan taisteluun, jossa eversti Sandelsin joukot puolustivat Ruotsi(-Suome)a Venäjän joukkoja vastaan. Se käytiin Suomen sodan aikana kesä-syyskuussa 1808. Miten Niemisen katoamiseen liittyy senaikainen sotamies Hulukonmäen Jööranni?

Aatulla on ongelmia uusien naapureiden kanssa. Hänen poikansa on saanut kastelahjaksi rantatontin, jonka omalaatuisilla naapureilla tuntuu olevan paljonkin uusia tulokkaita vastaan.

Anetten ja Aatun vakiosiviiliapulaisen Herman Harviaisen menehdyttyä sarjan edellisessä osassa auttaa Anettea ja Aatua tällä kertaa erikoinen pastori Perkiö laajan oppineisuutensa avulla. Etenkin edeltäjäänsä, todelliseen vanhan ajan herrasmieheen, rinnastettuna hän on harvinaisen tökerö tyyppi. En tiedä, onko hänen hahmonsa tarkoitus olla hauska, mutta minua vain ärsytti.

Maan nielemät on kelpo dekkari, sujuva ja viihdyttävä, joskaan erityisen jännittävä.

Häkkitapaus

Chastity Riley on hampurilainen syyttäjä ja omalaatuinen naiseläjä.

”Olen tyyppi, josta tuntuu useimmiten siltä, että jokin on pielessä. Olen tyyppi, joka palelee helposti. Olen tyyppi, jolle kuuluu harvoin hyvää, paitsi meren rannalla. Olen tyyppi, joka hukuttaa vaikeudet alkoholiin ja täyttää itsensä tupakalla. Olen tyyppi, joka ei ole missään kotonaan ja on silti juuttunut paikalleen, ja olen tyyppi, joka tulee siitä epävarmaksi. Tulen ylipäätään helposti epävarmaksi, vaikken näytä siltä. Olen tyyppi, jota kaikki maailman epäoikeudenmukaisuus oksettaa.”

Verikuu (Huippu, 2020; Beton Rouge, 2017; suomentanut Anne Kilpi; 272 sivua) on kolmas suomennettu Simone Buchholzin Chas Riley -dekkari ja mielestäni toistaiseksi paras.

Lämpimänä syysaamuna suuren kustantamon edestä löydetään häkkiin lukittuna firman henkilöstöpäällikkö alasti ja pahoinpideltynä. Ennen kuin tutkimukset juurikaan ennättävät edetä, ilmaantuu samaan paikkaan uusi häkki, tällä kertaa vankinaan yrityksen sanomalehtiosaston päällikkö.

Chasilla on uusi työpari Ivo, hänkin omalaatuinen tapaus. Tutkimukset lähtevät siitä, että tyytymättömät työntekijät ovat päättäneet kostaa, mutta sitten käy ilmi, ettei uhreja yhdistä ainoastaan työpaikka, vaan yhteinen menneisyys.

Kun kustantamon hallituksen puheenjohtaja katoaa, on pakko epäillä, että asialla on sama tekijä. Mutta kuka tai ketkä? Ja miten päästä heidän jäljilleen? Vastauksia etsitään kaukaa menneisyydestä ja Baijerista asti.

Buchholzin (ja Kilven) kieli on omaperäistä ja herättää usein humoristisia mielikuvia, mikä on hyväksi synkän aiheen vastapainona.

Kukaan ei istu rennosti, kaikki ovat jäykkiä kuin parsakaali.

Yritän heittää hänelle hymyn, mutta en saa sitä oikein vauhtiin. Se osuu häkin takana lasiseen julkisivuun ja liukuu epämiellyttävästi vinkuen maahan. En usko, että tänään löytyy ketään, joka nostaisi sen.

Hampuri elää Buchholzin tekstissä, mutta hyvin hän kuvaa myös baijerilaista pikkupaikkakuntaa ja huonotasoista sisäoppilaitosta. Arvostan myös oivaltavaa henkilökuvausta. Erinomaista rikoskirjallisuutta.

Ihmettelen toistuvasti, miten jotkut ihmiset sietävät elämää, jossa ei koskaan, siis ei todellakaan koskaan, saa värittää viivan yli. — Ja samaan aikaan ihmettelen, miksi oikeastaan synnyin kädessäni kynä, josta jää näkyviä jälkiä vain viivan ulkopuolelle.

Poikkeus: arvostelukappale