Flavia de Luce jälleen vauhdissa — dekkariviikko 2017: 2

Alan Bradleyn Kuolleet linnut eivät laula (Bazar, 2017; The Dead in their Vaulted Arches, 2014, suomentanut Maija Heikinheimo;  331 sivua) on suositun ja viihdyttävän Flavia de Luce -dekkarisarjan kuudes osa. Edellinen osa päättyi 11-vuotiaan harrastajakemistin ja -salapoliisin isän dramaattiseen ilmoitukseen, että Harriet-äiti on lopultakin löydetty. Tämä on kadonnut vain muutamia kuukausia kolmannen tyttärensä Flavian syntymän jälkeen.

Kuolleet linnut eivät laula alkaa siitä, että de Lucen perhe ja lähes koko Bishop Laceyn kylä on rautatieasemalla odottamassa Harrietin ruumista kuljettavaa junaa. Asemalla tuntematon muukalainen ehtii kuiskata oudon viestin Flavian korvaan ennen kuin hänet työnnetään juuri saapuvan junan alle. Kuka kuoli ja kuka tappoi — siinä riittää selvitettävää hautajaisvalmisteluiden ohessa. Flavia ennättää myös löytää rapistuvan kotikartanonsa Buckshawn vintiltä vanhan filminauhan, käydä lennolla äitinsä entisellä pienkoneella ja tietenkin tehdä muutamia kemiallisia kokeita.

Suvun tarkimmin varjellut salaisuudet alkavat paljastua ja Flavian elämässä tapahtuu suuria muutoksia. Sarja kaipasikin jo jotakin uutta.

Yöpöydän kirjat emännöi tämänvuotista dekkariviikkoa.

 

Mainokset

Naisia joen mutkassa — dekkariviikko 2017: 1

Paula Hawkinsin Tummiin vesiin (Into the Water, 2017; suomentanut Antti Autio; 415 sivua) alkaa, kun pikkukaupungin joesta löytyy Nel Abbotin ruumis vain vähän aikaa sen jälkeen, kun sieltä on nostettu kuollut teinityttö Katie, joka oli Nelin tyttären Lenan paras ystävä. Onko Nel pudonnut, hypännyt vai työnnetty jokeen, joka kiehtoi häntä suuresti? Miksi Katie päätyi jokeen?

Nelin sisar Julia, joka käyttää nimeä Jules, tulee paikalle pitääkseen huolta sisarentyttärestään, jota ei ole koskaan tavannut. Nuoruudessa tapahtuneiden asioiden vuoksi hän ei ole halunnut edes puhua Nelille, saati tavata tätä. Joki pelottaa Julesia siinä missä se kiehtoi Neliä. Nel kirjoitti kirjaa kaikista niistä naisista, jotka jokeen ovat päätyneet — aina noitina ns. uittotestiin joutuneista alkaen. Siitä pikkukaupungissa ei pidetty.

Paula Hawkinsin Nainen junassa osoitti, että kirjailijalla on hallussa keinot kertoa tarinaa monesta eri näkökulmasta, purkaa juonikiemuroita auki vähä vähältä ja näyttää että todellisuus voi olla eri henkilöille erilainen. Siinä hän on hyvä myös nyt: salaisuudet paljastuvat vähä vähältä, jokaisella on oma näkemyksensä totuudesta ja kokonaisuus muodostuu pienistä paloista, joiden yhteensovittelu voi olla varsin väkivaltaista.

Romaanissa on lukuisia kertojia — luvut on otsikoitu heidän nimillään ja kerrotaan heidän kannaltaan, osa minä-muodossa, osa hän-kerrontana; lisäksi Jules ”puhuu” Nelille — ja kestää aikansa ennen kuin tietää, kuka on kuka ja miten he liittyvät toisiinsa. Tekniikka on koukuttava ja tarjoaa perusdekkaria (jos sellaisia edes on) haastavampaa luettavaa. Tarina ei ole kaunis, mutta kiehtova se on. Henkilöt ole järin mukavia, mutta kiinnostavia kyllä salaisuuksineen, muistoineen, pelkoineen ja toiveineen.

 

Yöpöydän kirjat emännöi tämänvuotista dekkariviikkoa. Tällä tekstillä olen mukana Maanantaitempauksessa. Lue myös muut päivän postaukset:

• Tuntematon lukija klo 10
• Hurja Hassu Lukija klo 11
• Kirjan pauloissa klo 12
• Kirjojen elämänmullistava taika klo 13
• Tuijata – Kulttuuripohdintoja klo 14
• Orfeuksen kääntöpiiri klo 15
• Oksan hyllyltä klo 16
• Yksi pieni lukupäiväkirja  klo 17
• Kirja vieköön! klo 18
• Kirsin kirjanurkka klo 20

Kostajat

Varjot (Otava, 2016; Skuggorna, 2014; suomentanut Anja Meripirtti; 443 sivua) on itsenäinen jatko-osa Katarina Wennstamin Charlotta Lugn & Shirin Sundin -dekkareille Petturi ja Kivisydän.

Kirjailija on lisännyt kierroksia yhteiskuntakritiikkiinsä, mutta kirjoittanut silti jännittävän, tiivistunnelmaisen dekkarin eikä pamflettia. Kritiikin kohteena on tuomioistuinten suhtautuminen miehiin, jotka vihaavat naisia. Mistään muusta kuin naisvihasta ei nimittäin ole kyse sellaisessa väkivallassa, josta tässä kirjassa puhutaan. Eikä sen olemassaolo ikävä kyllä ole fiktiota.

Keksittyä on sen sijaan se, että Tukholmassa neljä naamioitunutta kostajaa rankaisee (mahdollisen) tuomionsa jo suorittaneita väkivallantekijöitä. Heistä miesten saamat rangaistukset ovat liian lieviä. He lukevat oikeudenkäyntipöytäkirjasta rikosten kuvausta samalla, kun tekevät miehille täsmälleen sen, mitä nämä ovat tehneet naisille: lyönnit, potkut, viillot, repimiset. Mahdollisimman samanlaisina ja määrältään samoina.

Heidän tavoitteensa on saada paitsi nämä miehet myös oikeuslaitos ymmärtämään, millaista on olla tällaisen väkivallan uhri. Teot tehdään joskus julkisella paikalla mutta yleensä uhrien kotona, jonne heidät jätetään kännykkä ulottuvillaan ja nippusiteistä vapautettuina. Yhtäkkiä on miesten — mutta vain naisia pahoinpidelleiden! — vuoro varoa kulkemasta yksin kaduilla, pelätä oven avaamista tuntemattomille ja arkailla tulla yksin tyhjään kotiin.

On kesä ja uutisrintamalla muuten hiljaista, joten media on kostoliigasta innoissaan. Myös yleinen mielipide asettuu kostoliigan puolelle kritisoimaan oikeuslaitosta ja tuomareita. Rikostarkastaja Charlotta Lugn kokoaa ei-lomailevista poliiseista tutkintaryhmän. Puolustusasianajaja Shirin Sundin tutkii myös rikossarjaa ja sitten hänestä tulee yhden (ainoan kiinni jääneen) kostajan oikeusavustaja.

Wennstam analysoi oikeusjärjestelmää sekä pohtii oikeuskäsityksiä ja oikeudenmukaisuuden ideaa. Miten väkivaltarikolliset on tuomittava ja kuinka heitä on rangaistava? Miksi edes maailman tasa-arvoisimmassa maassa ei näy loppua julmalle, alistavalle naisvihalle? Miten tunne ja toive samalla mitalla takaisin maksamisesta, hammas-hampaasta-periaatteesta, sopii yhteen modernin oikeuskäsityksen kanssa?