Pahuuden jäljillä

Ruotsalaisen Camilla Läckbergin kolmas suomennettu dekkari Kivenhakkaaja alkaa karusti ja konstailemattomasti siitä, kun fjällbackalaiskalastaja löytää hummerimerrastaan seitsenvuotiaan tytön ruumiin. Tapausta pidetään hukkumisonnettomuutena, kunnes ilmenee, ettei Sara hukkunut mereen vaan kylpyveteen. Lisäksi tytön elimistöstä löytyy graniitinsekaista tuhkaa. 

Poliisi ja tuore isä Patrick Hedström saa jutun tutkittavakseen, eikä siinä, mitä hän kollegoineen vähitellen saa selville, tunnu olevan mitään järkeä.

Lukijalle Läckberg antaa vihjeitä menneisyydestä sijoittamalla nykyajassa etenevän murhatutkinnan lomaan välähdyksiä 1920-, 1940- ja 1950-luvuilta. Loppujen lopuksikin poliisit jäävät motiivien suhteen pimentoon, vaikka syyllinen löydetäänkin.

Pienen tytön murha ei jää ainoaksi pahuuden teoksi pienessä Fjällbackassa, sillä poliisitutkimukset nostavat esille myös muunlaista rikollisuutta. Loppuratkaisun valossa voinee juonenkulkua liikaa paljastamatta todeta, että kyllä paha toisen pahan löytää.

Läckberg osaa luoda ja ylläpitää jännitystä sekä kuljettaa taitavasti dekkarijuonta ja sen taustoja rinnakkain. Samalla hän kertoo edelleen myös henkilöidensä yksityiselämästä: Patrickin ja babybluesin uhriksi joutuneen Erican hullunmyllystä Maja-vauvan tuoreina vanhempina, Patrickin laiskanpulskean esimiehen Mellbergin arkielämän yllättävästä käänteestä, koodarivelho Morganista jolla on Aspergerin oireyhtymä, Erican pikkusiskon ahdistavasta elämäntilanteesta jne. Läckbergin romaaneissa arki on aina olemassa eikä poliisien tai epäiltyjen yksityiselämä pysähdy odottamaan rikoksen selvittämistä.

Läckberg luotaa ihmismieltä syvältä eikä useinkaan löydä mitään kaunista. Hän pohtii pahuutta ja julmuutta, selvittelee itsekeskeisyyden ja itsekkyyden olemusta, tutkii rakkaudettomuuden ja välinpitämättömyyden vaikutuksia. Tässä romaanissa ei ole mitään kevyttä. Sen aiheet ovat raskaita; sen teemat jäävät vaivaamaan mieltä.

Miksi teos on saanut nimen Kivenhakkaaja? Minusta vastaus voisi piillä siinä, että kirjan kivenhakkaaja on sen epäitsekkäin, kiltein, kärsivällisin, luotettavin ja rakastavin henkilö.

On sitä kesäyön valoa muuallakin kuin meillä

En näköjään ole kovin provosoiva kirjoittaja, kun kellään ei ole halua, intoa eikä tarvetta kommentoida tekstejäni. Olen kyllä tottunut yksipuoliseen keskusteluun 20 vuoden sanomalehtiarvostelu-”urallani”, mutta luovuttuani siitä ajattelin, että verkkoon kirjoittamisessa olisi ainakin se ero, että voisin myös saada palautetta kirjajuttujeni lukijoilta…

Ann Cleevesin Valoisat illat (Karisto,  2008) on hänen toinen Shetlandinsaarille sijoittuva dekkarinsa, jonka päähenkilö on komisario Jimmy Perez. Tässä kirjassa eletään keskikesän valoisia öitä, muttei sentään ihan yöttömiä, koska ollaan suunnilleen eteläisen Suomen korkeudella.

Dekkarista kun on kyse, kulkee kesäyössä myös murhaaja. Ensimmäisen ruumiin henkilöllisyyden selvittämiseen menee melkein puolet kirjasta, mutta sen jälkeen, kun löytyy toinenkin ruumis, on selvää, ettei hän ollut satunnainen matkailija, vaan liittyy saarelaisten menneisyyteen. Joku pikkuisen Biddistan kylän asukkaista on murhaaja.

Murhien selvittelyn lisäksi Cleeves kirjoittaa laveahkosti paitsi Perezin rakkauselämän kehittymisestä myös muiden saarelaisten arjesta. Miljöö onkin romaanissa tärkeä tunnelmanluoja ja yksi sen viehättävyystekijöistä. Juonellisesti teos ei mielestäni yllä sarjan aloitusteoksen Musta kuin yö (2007) tasolle.

Valheita ja salaisuuksia, osa 2

Yleisin luonnehdinta Ruth Rendellistä on varmaakin ”psykologisen jännityksen mestari”. Ja mikäpä siinä – tottahan se on. Meillä paremmin, ainakin alunperin, komisario Wexfordistaan tunnettu brittikirjailija nimittäin todella hallitsee ihmissuhteiden ja ihmismielen koukeroista ammentavan (rikos)romaanin genren.

Tuore suomennos Veden lumo (Gummerus) ei minun listoillani nouse aivan samalle tasolle kuin esimerkiksi loistava Hepokatti tai hieno Nokikolarin poika, mutta hyvä romaani se silti on, tarina

  • Heatherista ja Ismaysta, kahdesta sisaruksesta, joiden elämää varjostaa nuoruusvuosien vaiettu salaisuus siitä, miten isäpuoli oikein hukkui kylpyammeeseen
  • sisarusten Beatrix-äidistä, joka on aivan sekaisin ja elää omassa todellisuudessaan
  • sisarusten Pamela-tädistä, joka huolehtii sairaasta siskostaan, ja etsii miestä elämäänsä – huonoin tuloksin
  • Heatherin poikaystävästä Edmundista, peräkammarinpojan brittiversiosta, joka päättää vihdoin katkaista napanuoran
  • Edmundin luulosairaasta äidistä Irenestä
  • Ismayn narsistipoikaystävästä Andrewsta
  • Andrewn toisesta tyttöystävästä Evasta, jolla on ilmeisesti hattaraa aivojen paikalla
  • Irenen jonkinlaisesta ystävättärestä tai avustajasta Marionista, joka on koko romaanin merkillisin hahmo – kaduilla tanssahdellen ja loikkien etenevä ikuiseen tyttöyteen jymähtänyt nelikymppinen nainen, joka jatkuvasti etsii kepulikonsteja elääkseen leveämmin, ei kaihda myrkytystäkään, mutta löytää yllättäen jotain paljon tuottoisampaa
  • Marionin addikti-roskidyykkari-kerjäläisveljestä Fowlerista, joka havittelee siskonsa asuntoa
  • Marionin erilaisista ”avustettavista” kuten huvittuneesta herra Husseinista ja kaneilleen omistautuneesta Avicesta

Kyseessä on hienosti kirjoitettu ja oivallisesti suomennettu romaani mm.

  • yksinäisyyden ja rakkaudetta jäämisen pelosta
  • itsekeskeisyydestä ja itsekkyydestä
  • epäluuloisuudesta ja vainoharhaisuudesta
  • puhumattomuudesta ja luulottelusta
  • kiristyksestä ja uhkailusta
  • sisaruskateudesta ja sisarusrakkaudesta 
  • murhista

Kaikessa kieroudessaan kertakaikkisen viihdyttävää brittilaatua.