Kuolema saapuu Pemberleyn kartanoon

Pyörineekö Jane Austen haudassaan, kun brittidekkarin grand old lady P. D. James on kirjoittanut hänen Elizabeth Bennetinsä Darcyineen ja muine sukuineen rikosromaaniin? Tuskin.

Syystanssiaiset (Otava 2012; Death Comes to Pemberley, 2011, suomentanut Maija Kauhanen) tekee Austenille kunniaa, ei pilkkaa. On valloittavaa, että 92-vuotias paronitar kirjoittaa fanifiktiota.

Mutta suomennoksen nimessä ei ole mitään järkeä. Pemberleyn vuotuiset Lady Annen tanssiaiset nimittäin peruuntuvat, kun kartanon mailta seurapiiritapahtuman aattona löydetään tapettu mies, ja Darcyjen epäsuosioon langetettu lanko, viheliäinen Wickham, joutuu teosta syytetyksi. Syystanssiaisia ei siis järjestetä, koska kuolema saapuu kartanoon. Suomennoksessa on muutenkin puutteensa; tyylillisesti särähtää korvaan, että 1800-luvun alkuvuosien upseeri ja herrasmies ilmoittaa lähtevänsä iltalenkille – yhden esimerkin mainitakseni.

Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (tai muutkaan teokset joiden henkilöitä James vaivihkaa ripottelee keitokseensa) ei menetä tämän kuusi vuotta kirjan loppukohtausta myöhempään aikaan sijoitetun rikoskertomuksen vuoksi mitään, mutta lukija pääsee kurkistamaan yhteen mahdolliseen versioon siitä, ”mitä heille sitten tapahtui”. Se versio on dekkari mutta myös paljon muuta: epookkiromaani, perhetarina, rakkauskertomus…

James on rakentanut kujeilevan ja viihdyttävän mysteerinsä pitkän kokemuksen kartuttamalla taidolla. Austenlaista maailmaa ja sen ihmisiä kohdellaan lempeästi. Niinpä romaani soveltuu sekä dekkari- että Austen-faneille, mutta on suorastaan herkkua meille, jotka kuulumme kumpaankin porukkaan.

Mainokset

Eipä haittais jos me poistuttais*

Alan Weismanin Maailma ilman meitä (Atena, 2008; suom. Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa), kysyy millainen maailmasta – maapallosta ja elämästä sillä – tulisi,  jos ihmiset katoaisivat kokonaan, jos ihmisiä ei yht’äkkiä olisi.

Weisman on tehnyt laajan ja kauaskantoisen ajatuskokeen, koska haluaa näyttää ja kertoa konkreettisesti, millainen on ihmiskunnan vaikutus maapalloon. Toisaalta se on valtaisa, peruuttamaton ja ainutlaatuinen, mutta toisaalta mitätön ja häviävä, sillä Weisman kertoo samalla myös luonnon melkein uskomattomasta uusiutumiskyvystä.

Teoksen aloitusluku oli henkilökohtaisesti vaikuttava ja mukaansatempaava, koska Bialowiezan ikimetsä itäisessä Puolassa on tuttu. Kun Weisman sitten siirtyy New Yorkin Manhattanille kuvailemaan, miten umpeenrakennettu kaupunkisaari palautuisi luonnontilaan ilman ihmisiä, avautuu teoksen maapallon laajuinen mittakaava tehokkaasti.

Weisman on tehnyt kirjansa eteen valtavasti taustatyötä: haastatellut asiantuntijoita ja matkustanut paljon – Kappadokia, Tshernobyl, Panaman kanava, Koreoiden rajavyöhyke, Iso Valliriutta… Hänen kuvauksensa ihmisettömästä maapallosta ovat vakuuttavia ja kiehtovia. Samalla, kun Weisman ennustaa, mitä maailmassa tapahtuisi ilman ihmistä, hän muistuttaa, mitä on jo tapahtunut ihmisen takia. Eikä kyse ole pelkästään teollisen ajan luonnonvarojen riistosta, vaan vaikkapa siitä, miten moni eläin- ja kasvilaji kuoli sukupuuttoon ihmisten vuoksi jo tuhansia vuosia sitten.

Weisman ei kirjassaan saarnaa eikä julista, sillä se olisi tarpeetonta. Hänen tyylinsä kertoa tosiasioita menneisyydestä ja todennäköisyyksiä mahdollisesta tulevaisuudesta on tehokas ja toimiva. Hän paneutuu kestämättömän kehityksen teemaan erilaisten osa-alueiden kautta, joista masentavin on muovin tarina. Muovien hajoaminen kestää käsittämättömän pitkään; niiden elinikää ei oikeastaan vielä tiedetä. Ilmeisesti ainoa ihmisen tekemä, joka kestää maapallolla muoviakin pitempään, on ydinjäte.

Tuhoaako ihminen lopulta itsensä, kun ei pääse tasapainoon ympäristönsä kanssa? Vai ehdimmekö vielä tehdä jotakin ennen kuin planeetallamme on enemmän ihmisiä ja ihmisten tuottamaa roinaa kuin se kestää? Pitäisikö vielä yrittää, vai antaa mennä, kun kerran on alamäki? Kävi miten kävi, luonto voittaa. Joko ihmisen kanssa tai ilman ihmistä. Täällä on elämää, kunnes aurinkomme aikanaan sammuu.

Klikkailtava kaavakuva havainnollistaa ihmisen potentiaalisen katoamisen seurauksia: http://www.worldwithoutus.com/did_you_know.html

*Aknestik: Lammikkolaulu 2000 (”Ihmisen parempi ois pian kuolla pois että kalat vois liplutella lammikoissa… Eipä haittais, jos me poistuttais; linnut lirkuttais, lammet nukkuisi kaislikoissa…”)