Pöllöpoika

Luettuani Samuel Bjørkin ensimmäisen dekkarin halusin lukea jatkoa Holger Munchin ja Mia Krügerin tutkimuksille. Luin siis Yölinnun (Otava, 2017; Uglen, 2015, suomentanut Päivi Kivelä; 398 sivua) ja olen sen suhteen ristiriitaisissa tunnelmissa. Jännittävähän se oli, vaikka olinkin melko varma syyllisestä melko aikaisin. Oli käännettävä sivuja nopeaan tahtiin, jotta saisin tietää, olenko oikeassa ja miten hänet napataan.

Tarina alkaa vuoteen 1972 sijoittuvalla epilogilla, joka lyhyesti selittää nykyajan tapahtumien alkupisteen, vaikka poliisi saakin tietää siitä vasta ihan lopussa. Sitten seuraa kohtaus seitsenvuotiaasta tytöstä, joka löytää veljensä pöllöhahmoisena vajasta. Tämän jälkeen kasvibiologi löytää maastosta teinitytön ruumiin, joka vaikuttaa rituaalimurhan uhrilta. Tästä päästään nopeasti rikostutkinnan pariin.

Sen väleissä Mia Krüger tuskailee ahdistuksessaan, Holger Munch suree yhä ajat sitten päättynyttä avioliittoaan, Munchin aikuinen Miriam-tytär hakee jännitystä elämäänsä, koko ajan pyöräilykypärää käyttävä mies näyttää poliiseille valokuvia ja kerrotaan myös yksinäisen lapsuuden kokeneen mutta huippulahjakkaan pojan tarina. Kuten aiemminkin Bjørk onnistuu kirjoittamaan kamaluuksista ilman, että ne menevät ihon alle. Mietin jälleen sitä, saako näin tehdä, eli onko oikein viihdyttää pahuuden kuvaamisella.

Minua ei haittaisi ollenkaan, jos rikostutkijoilla olisi vähemmän ongelmia. Onko Mian pakko olla itsetuhoinen, Holgerin välttämätöntä jatkaa menneisyyden haikailua ja Curryn kärvistellä pelikoukussa? Ja miksi Munchin perhe piti taas sekoittaa juttuun? Valituksista huolimatta oivaa jännitystä.

Saako näin tehdä?

Samuel Bjørkin (oik. Frode Sander Øien) jännitysromaani Minä matkustan yksin (Otava, 2016; Det henger en engel alene i skogen, 2013; suomentanut Päivi Kivelä; 428 sivua) on osa rikoskirjallisuuden pontevaa nykyilmiötä, jossa uhrit ovat lapsia. Ilmiö ei varsinaisesti houkuttele, mutten dekkarifanina siitä kokonaan kieltäydykään — vain niistä, joiden uskon aiheuttavan lähinnä ahdistusta ja pahoja unia.

Tässä norjalaisessa romaanissa lapsiuhreja eivät ole vain ne kuusivuotiaat pikkutytöt, jotka löydetään nukenvaatteiden kopioihin puettuina roikkumassa metsästä, vaan myös ne pienet pojat, joista vanhemmat eivät piittaa, ja joista isompi siksi kantaa vastuun nuoremmasta, ja se aikuislapsi, joka luulee löytäneensä kodin kummallisesta uskonlahkosta.

Teos edustaa jo jonkin aikaa muodissa ollutta nordic noir -lajityyppiä, jossa päähenkilöpoliisit ovat omituisia ja/tai salaperäisiä, usein myös ylikyvykkäitä, ja heidän tutkimansa rikokset todella epätavallisia ja hankalia. Se tekeekin niistä fiktiota, sillä arkielämän rikokset ovat yleensä tympeän arkisia.

Päähenkilöitä on kaksi: kokenut miespoliisi Holger Munch, joka on absolutisti, ja huippukyvykäs mutta itsetuhoinen nuori nainen Mia Krüger, jolla on alkoholiongelma. Selvitettävänä on sarja lapsenmurhia, joiden tekijä ei ole tyhmä, vaan peittää jälkensä ovelasti ja huijaa poliiseja taitavasti. Juonta on turha sen enempää paljastaa, mutta alun lievän hitauden jälkeen tarina etenee joutuisasti useampaa eri linjaa pitkin jännityksen tiivistyessä asiaankuuluvasti.

Välillä lapsiasiassa mennään melkein paatoksellisuuden puolelle eivätkä kaikki juonenkäänteet ole järin uskottavia, mutta silti tämä kuuluu niihin jännäreihin, joita on vaikea jättää kesken yöunien ja työpäivän ajaksi. Siis koukuttava. Jollain keinoilla, joita en osaa tämän tarkemmin analysoida, kirjailija kuitenkin pitää henkilönsä ja tarinansa sen verran etäällä, etteivät tunteet päässeet lukiessa niin pintaan tai valloilleen, että olisin menettänyt yöuneni tai nähnyt painajaisia.

Saako näin siis tehdä? Viihdyttää tällaisella lajityypillä siihen malliin, että haluan kyllä jatko-osankin lukea. Näköjään saa.