Avainsana-arkisto: miehet

Vielä kerran kauniita novelleja arjesta

On asioita, joista ei vain puhuta. En tarkoita vaikeita asioita, niin kuin rakkautta, vaan noloja juttuja — esimerkiksi, että hautajaisissa voi joskus olla hauskaa, tai että on jännittävää katsella kun talo palaa. Michaelin hautajaisissa oli ihanaa.

Siivojan käsikirja ja Tanssia ruusuilla eivät jääneetkään ainoiksi kokoelmiksi Lucia Berlinin elämänmakuisia novelleja. Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (Aula & co, 2019; Evening in Paradise, 2018; suomentanut Kristiina Drews; 302 sivua) sisältää vielä 22 novellia (vuosilta 1981-199) loistavan Berlinin — ja myös hienon suomentajan — kynästä.

Ajoimme bussilla Plazalle ja vaihdoimme siellä Mesan linja-autoon, jolla pääsi Kern Placelle. Rikkaita ihmisiä, maisemoituja puutarhoja, ovissa tuulikellot. … En usko, että he olivat ikinä nähneet meidän kaltaisiamme lapsia — lapsia, jotka olivat pukeutuneet äitiensä vanhoihin kreppipuseroihin.
Lapsia, joilla oli sellaiset hiukset kuin meillä. Hopen tukka valui kasvoille kuin paksu, musta terva, ja minun hapsottava kuontaloni törrötti kuin auringossa ritisevä keltainen rantapallo.

Värikkään elämän eri puolilla Etelä- ja Pohjois-Amerikkaa elänyt nainen lienee upottanut tarinoihinsa paljon itseään, mutta myös monia ja todella monenlaisia sukulaisiaan, naapureitaan ja ystäviään. Eri novelleissa esiintyy samannimisiä henkilöitä (etenkin miehiä), jotka selvästi ovat eri tarinoiden eri ihmisiä; Berlin ei tainnut olla kovin innokas keksimään ihmisilleen nimiä — häntä kiinnostivat heidän ajatuksensa, tunteensa ja suhteensa toisiinsa.

Laura kävi istumaan sängylle äitiä vastapäätä. Äiti, olenko minä rakastunut? hän kysyi hiljaa itseltään. Voinko olla raskaana? Onko minut turmeltu? Äiti, auta.
Ääneen hän sanoi: ”Kurjaa että jouduit sairaalaan. Sinun täytyy käydä enemmän ulkona. Mennään viikonloppuna elokuviin, tai lounaalle Prince of Walesiin.”

Yhtenä teemana on se, etteivät ihmiset puhu siitä, mistä pitäisi. He eivät ymmärrä toisiaan, eivät näe ja huomaa samoja asioita, tai koe näkemäänsä ja kuulemaansa samoin. Moni henkilöistä on yksinäinen, vaikkei ole yksin.

Cassandra olisi halunnut puhua Davidille pahasta olostaan, mutta David oli heistä se jolla oli vaikeaa, kurja työ eikä aikaa omalle kirjalle. Kun David sitten kysyi miten päivä oli sujunut, Cassandra sanoi: ”Ihana päivä! Kirsikkapuut ovat kukassa, ja suihkulähde pantiin päälle! Nyt on kevät!”

Novellien henkilöt eivät tavallisesti ole tyytyväisiä elämäänsä, saati onnellisia, mutteivät silti (yleensä) epätoivoisiakaan. Heidän elämänsä on ahdistavaa tai rankkaa, on päihteitä ja pettämistä, turhia toiveita ja katteettomia lupauksia, saavuttamattomia unelmia. On kuitenkin myös kauneutta ja onnen hetkiä,

Pidän suuresti Berlinin tyylistä. Ihailen hänen kykyään kuvata maailmaa ja ihmisiä. Lukekaa Luciaa!

 

 

nainen ja mies katsovat toisiaan silmiin.

Heimoerot esiin ja härnäämään¤

Yli kolmekymppiset itäsuomalainen Aino, jota näytteli hieman hermostuneesti Johanna Kuuva, ja länsisuomalainen Jussi — roolissa luonteva Mikko Rantaniva — rakastuvat ensisilmäyksellä. Ikävä kyllä tuon rakkauden kipinää ei juuri huomannut; ehkä pääparin keskinäinen kemia on vielä kehitteillä.

Aino muuttaa Jussin kotitilalle kuukauden koeajalle varmana siitä, että avoimena ja puheliaana sopeutuu mihin tahansa. Ainon on tarkoitus olla iloinen itäsuomalainen, mutta aika ärhäkkä kuva hänestä jäi. Jussi on alati pälpättävän Ainon vastakohta eikä saa oikein sanaa suustaan ennen kuin on lopulta aivan pakko.

nainen seisoo, neljä miestä istuu pöydän ääressä

Aino puhuu ja miehet kuuntelevat. Kuvassa Johanna Kuuva, Seppo Pääkkönen, Ari-Kyösti Seppo, Atte Antikainen ja Mikko Rantaniva. Kuva Sami Tirkkonen.

Kulttuurit kohtaavat liperiläisen räpätädin ja neljän mynämäkeläisen tuppisuun välillä, sillä metsätilalla asuvat myös Jussin isä — roolissa vakaa mutta hieman vaisu Seppo Pääkkönen — ja setä, jota esitti mainio, mutta länsisuomalaisen stereotyypiksi lopulta aika vilkas Ari-Kyösti Seppo, sekä pikkuveli Jaakko, jonka hankalasta roolista komedian aidosti traagisena hahmona Atte Antikainen selvisi kunnialla. Tilaa asuttaa myös eräänlainen aave eli Jussin äiti, joka on kuollut Jaakon syntyessä 26 vuotta sitten.

nainen, mies.

Aino yrittää saada Jaakon avautumaan. Kuvassa Johanna Kuuva ja Atte Antikainen. Kuva Sami Tirkkonen.

Parhaan roolisuorituksen ennakkonäytöksessä teki Ainon äitiä näytellyt Virpi Rautsiala oivallisena parinaan Ilkka Pentti Ainon isänä. Eronneen ja silti tiiviisti toisiaan tapaavan pariskunnan keskinäinen kemia toimi mainiosti. Sari Harju ylinäytteli Tiinana, Ainon ystävänä. Mikko Paanasella oli kenties hieman turhauttava tehtävä Ainon edellisenä poikaystävänä Tuomona. Katri-Maria Peltola sen sijaan oli nainen paikallaan huoltoaseman ja leipomon topakkana Raksuna.

nainen, mies.

Molemminpuoliset lähestymiskiellot kumoavat toisensa. Kuvassa Virpi Rautsiala ja Ilkka Pentti. Kuva Sami Tirkkonen.

Komediaksi näytelmä nauratti suhteellisen vähän, mutta hymyilytti kyllä usein. Menivätköhän parhaat heitot ohi?  Tiuhaan vaihtuvia tunnelmia luovan musiikin, josta huolehti lavalla näyttelijöiden mukana liikkuva hanuristi^, käyttö nimittäin toimi vain osittain, sillä välillä se peitti alleen puheen, jonka seuraaminen oli muutenkin haastavaa. Hyväksyn sen, etten ymmärtänyt kaikkia turunmurteisia repliikkejä — samalla kun harmistuin niistä kuluneimmista — mutta osa tutusta itäsuomalaisnuotistakin peittyi joko musiikin tai ylenpalttisen kiireen alle.

Kiirettä piti myös näyttämön pyörittäjillä. On kätevää, että lavastusta voi vaihtaa vauhdillakin tarpeen mukaan, mutta tarpeettomasti sitä ei pidä tehdä. Toivottavasti lähes huimaava tahti hieman rauhoittuu esitysten edetessä.

Näytelmän on ohjannut teatterinjohtaja Tommi Auvinen, ja lavastanut Sari Paljakka. Pukusuunnittelu on Pirkko Jokelan, valosuunnittelu Juho Itkosen ja äänisuunnittelu Timo Pönnin työtä.

¤Otsikko on lainattu Ilkka Malmbergin ja Tapio Vanhatalon vuonna 1985 ilmestyneen  kirjan nimestä.

^En löytänyt nimitietoa.

Poikkeus: Blogiyhteistyö Kuopion kaupunginteatterin kanssa

Norjalainen kolmiodraama

Nina Lykken romaani Ei, ei ja vielä kerran ei (Gummerus, 2019; Nei og atter nei, 2016; suomentanut Sanna Manninen; 261 sivua) vaikuttaa pitkään melko tavaomaiselta kolmiodraamalta. On keski-ikäinen pariskunta ja miehen toinen nainen. On keski-iän kriisi ja lapsuudenkodissaan loisivat aikuiset lapset. Taloudellisesti kaikki on liiankin hyvin. Työ ei anna enää mitään.

Mutta peli oli menetetty, pojat olivat isoja, he olivat valmiita ja he olivat tottuneet siihen, että kaikki tehtiin heidän puolestaan rakkauden nimessä.

Näkökulmia on kolme, mutta ainakin minun (keski-ikäisen naisen) luennassani pääosan saa Ingrid, petetty aviovaimo. Hänen tapansa reagoida siihen, miten merkityksettömältä kaikki elämässä tuntui, oli yllättävää ja herätti kunnioitusta. En samastunut hänen tilanteeseensa, mutta ymmärsin hänen ajatuksiaan ja tekojaan.

Mutta hänelle ei ollut koskaan tullut mieleenkään, että Jan häipyisi. Ja juuri siksi niin oli tapahtunut.

Puoliso Jan jäi vieraammaksi — en päässyt sisälle sen enempää hänen ajatuksiinsa, motiiveihinsa kuin tunteisiinsakaan. Lopuksi tunsin lähinnä sääliä häntä kohtaan samalla, kun halusin käskeä häntä ottamaan oman elämänsä ohjat.

…minulla on taipumus olla samaa mieltä kuin viimeisin puhuja. En siis pelkää sanoa mielipidettäni, vaan ongelma on se, että mielipiteeni muuttuu koko ajan.

Hanne, parisuhteesta ja perheestä haaveileva sarjarakastatar ja alkoholin suurkuluttaja, tuntui liioitellun sekopäiseltä. Oli vaikea tietää, miten hänen epätoivoonsa pitäisi suhtautua.

Sinulla on viikko aikaa päättää, mitä haluat, Hanne oli ilmoittanut, sillä hän oli varma ettei Jan eroaisi, ja siksi tämä oli keino päästä miehestä eroon, saada tämä lopettamaan yhteydenpito.

Myöhemmin sama toistui, mutta silloin juttu oli jo vakava.

Jäin luettuani miettimään, pidinkö kirjasta vai en. Luin sen nopeasti ja mielelläni, joten kaiketi kyllä. Silti sen sisältö jätti viileän, hieman tyhjän, olon.

Tuon olon aiheutti satiirinen tyyli, joka vaikutti enimmäkseen yksinomaan ilkeältä, mustan huumorin jäädessä sivuosaan. Eikä vähiten Ingridin ja Janin täydellisen hirveäksi kirjoitetun niin sanotun ystäväpariskunnan vuoksi.