Henkilökohtaista

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017; ei sivunumerointia) on hämmentävää luettavaa. Tuntuu kuin pääsisi/joutuisi kurkistamaan hyvin (liian?) syvälle toisen ihmisen mieleen ja vieraiden ihmisten parisuhteeseen. Minäkertojanainen kuvaa miehensä katoamista eli muuttumista naiseksi omasta näkökulmastaan, intiimisti, sydänverellä, surren, luopuen, vihaisena, lannistuneena, kapinoiden.

Toisella kerronnan tasolla päähenkilönä on löytöretkeilijä Kristoffer Kolumbus — lukuisine eri nimimuotoineen, syntymäpaikkoineen, ulkonäköineen ja väärine karttoineen — eli mies, joka purjehti Espanjasta Väli-Amerikkaan, mutta uskoi sitkeästi tulleensa Intiaan, koska oli lähtenyt etsimään meritietä sinne. 

Nainen on löytänyt miehen, joka osoittautuukin naiseksi. Löytöretkeilijä on löytänyt Intian, joka osoittauukin uudeksi mantereeksi. Naisen on vaikea sanoa miehen uusi nimi. Me sanomme alkuperäisiä amerikkalaisia yhä intiaaneiksi.

Ahava kirjoittaa upeasti. Teoksen rakenne on loistava ja kieli riipaisevan kaunista. Tämän kirjan lukeminen sai minut haluamaan lukemaan hänen aikaisemmankin tuotantonsa, vaikka aiemmin vaikkapa sellaisen nimen kuin Taivaalta tippuvat asiat saanut teos ei ole saanut minua kiinnostumaan ollenkaan. Nyt on pakko selvittää, miten asiat oikein voivat tippua…

Mainokset

Luolamiehen puolustuspuhe on vanhentunut

Yhdysvaltalaisen Rob Beckerin käsikirjoittaman ja Jarmo Perälän esittämän Luolamies-monologinäytelmän (Defending the Caveman, 1991; suomennos Ville Virtanen, ohjaus Pekka Laasonen, videosuunnittelu Jarmo Jääskeläinen, äänisuunnittelu Antti Puumalainen, valosuunnittelu Juha Westman) ensi-ilta oli Kuopion kaupunginteatterin Maria-näyttämöllä 7.9.2017.

Alkutunnelma oli luentomainen, vaikka Maria-näyttämön pienet ja matalaselkänojaiset penkit onkin uusittu elokuvateatteri-istuimiksi juomapullotelineineen. Lavalla oli pukuherra ja valkokankaalle heijastettiin kuvia. Puhetyyli oli esitelmöivä. Onneksi näyttämölle myöhemmin ilmestyi vähän liikettä ja valkokankaalle oivalluksiakin.

Pääasiassa muinaisilla sukupuolistereotypioilla pelaava teksti on kuitenkin väsähtänyttä eikä jaksa montakaan naurua kirvoittaa — pikemminkin hymähdyksiä, että noinhan se oli joskus ennen. Olikin hämäävää, että Luolamiehen syntymävuodeksi ilmoitettiin 1963, mutta hän kertoi miehistä ja naisista, parisuhteesta sekä sukupuolten eroista ja niistä aiheutuvista väärinkäsityksistä lähinnä 1970- ja 1980-luvuilla. Tunnistin paikoin vanhempieni sukupolven, en omaani, vaikka se on sama kuin tämän luolamiehen.

Teksti perustuu stereotypiaan, jonka mukaan miehet ovat kivikaudelta saakka olleet metsästäjiä ja naiset keräilijöitä. Tästä perinnöllisestä erosta johtuvat siten kaikki sukupuolten väliset erot ja niistä aiheutuvat ongelmat. Kirjoittaja haluaa puolustaa (luola)miestä kertomalla, ettei mies ole huonompi tai pahempi kuin nainen, vaan vain erilainen. Ikävä kyllä vastakkainasettelut ja yksinkertaistukset ovat vanhanaikaisia ja aikansa eläneitä. Nykynaisessa on metsästäjää, nykymiehessä keräilijää.

Monologi on rankka laji, jossa näyttelijälle tulee hiki. Liivipuvusta lähtee ensin takki ja sitten liivit. Hihat kääritään, solmiota löysätään. Pari kertaa (kuiskaajaksi kovaääninen) kuiskaaja joutui auttamaan Perälää, mutta muuten hän suoriutui urakastaan kunnialla.

Luolamies on kirjoitettu vuonna 1991 ja sen huomaa. Sitä on esitetty yli kolmellakymmenellä eri kielellä ympäri maailmaa; Suomessakin monilla näyttämöillä ja esimerkiksi Martti Suolasalon monologina esitys kestää yli kaksi tuntia. Kuopion Luolamiehen kesto on reilut puolitoista tuntia väliaikoineen ja se on riittävästi; lyhentäminen on ollut mainio päätös. Ne kohdat, jotka kenties edelleen ovat voimassa eli hauskoja, toimisivat nykyisin luultavasti parhaiten pikaisena stand-up-komiikkana.

Mietin, miksi tämä näytelmä on otettu ohjelmistoon. Ehkä siksi, ettei se ainakaan kalliiksi tule, kun tarvitaan vain yksi näyttelijä eikä lavastusta videoprojisoinnin lisäksi ole.

 

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.
Artikkelikuva: Sami Tirkkonen

Kertomus ohjaa kertojaa

Håkan Nesser tunnetaan parhaiten Van Veeteren ja Barbarotti -rikosromaanisarjoistaan. Taivas Lontoon yllä (Tammi, 2017; Himmel över London, 2011; suomentanut Aleksi Milonoff; 560 sivua) ei kuulu sarjoihin (ellei sitten ”kaupunkisarjaan”, jossa on aiemmin ilmestynyt Carmine Streetin sokeat muttei näillä muuta yhteistä ole kuin ulkoasu) eikä ole varsinaisesti rikosromaani, vaikka sarjamurhaajaakin jahdataan. Tämä teos pakenee lajimäärittelyjä tai suorastaan keräilee niitä: vakoiluromaani, sukuromaani, terapiaromaani, rakkausromaani, fantasiaromaani, huijaritarina, tarina tarinassa/tarinasta…

Henkilöitä ei ole monta, mutta heidän suhteensa ovat lopulta melkoisen mutkikkaat. Pääosassa on kuolemansairas Leonard Vermin, joka avovaimonsa Maudin kanssa matkustaa Lontooseen järjestääkseen 70-vuotisjuhlaillallisen kuudelle. Kaikki on salaperäistä ja ylellistä eivätkä Maud ja tämän lapset — neuroottinen Irina ja riippuvainen Gregorius — tiedä, keitä kaksi muuta mukaan kutsuttua ovat. Lukijalle selviää pian, että toinen heistä on Yhdysvalloista saakka paikalle matkustava Milos Skrupka.

Sen sijaan jotenkin toiseen tarinaan kuuluvalta vaikuttaa ruotsalainen sairaseläkkeellä oleva taksikuski Lars Gustav Selén, joka ei tee juuri muuta kuin lukee ja kirjoittaa. Samaan aikaan, kun Leonard seurueineen valmistautuu illalliselle, Lontoossa löydetään murhattuja, joiden luokse on jätetty rannekello osoittamaan heidän kuolinaikaansa.

Nykyhetki ei kuitenkaan ole romaanin ainoa aikataso, vaan Lars Gustav Selénin tarina aloitetaan jo lapsuudesta, joka värittivät isän kertomat uskomattomat valheet, ja äidin lähtö. Leonardin kertomus luetaan hänen keltaisesta muistikirjastaan, joka on kirjoitettu 1980-luvulla Berliinissä, mutta sjoittuu Lontooseen 1960-70-lukujen vaihteeseen, jolloin hän rakastui tsekkoslovakialaiseen Carlaan ja sotkeutui vakoiluympyröihin.

Kuulostaako kummalliselta? Niin on tarkoituskin. Arvoituksellinen ja yllätyksellinen romaani on pursuilee jujuja ja koukkuja, vihjeitä ja ansoja, kummallisuuksia ja outouksia, mutta pitää tiiviisti otteessaan. Juuri, kun alkaa vaikuttaa siltä, että rönsyt lähtevät liikaa omiin suuntiinsa ja sen kuuluisan punaisen langan häivähdyskin katoaa, kirjailija nappaa (lähes omille teilleen karanneen) kertomuksensa takaisin itselleen, henkilöilleen, lukijoilleen.

(Suomennos on pääosin kiitettävää työtä ja ehkä siksi muutamat lipsahdukset pistivätkin silmään.)