Olavi Maununpoika seikkailee – osa 1

Nuorena luin paljon historiallisia romaaneja: Kaari Utriota, Ursula Pohjolan-Pirhosta, Mika Waltaria, Alexandre Dumas’ta, Robert Gravesia… Sittemmin lajityyppi on hyvin harvoin osunut lukemisteni joukkoon, mutta nyt tartuin suomalaisen, Ranskassa asuvan Milja Kauniston esikoiseen Synnintekijä (Gummerus, 2013; 308 sivua) ja aloin suorastaan katua sitä, että olen melkein vieroksunut historiallista proosaa vuosien ajan.

Romaanin pääosassa on todellinen henkilö Olavi Maununpoika, latinaksi Olaus Magnus, Turun piispa. Synnintekijän tapahtuma-aikaan 1420-luvulla hän oli tosin vain pahainen pappi, joka läksi Pariisiin Sorbonnen yliopistoon jatkamaan opintojaan. (Suomeenhan perustettiin ensimmäinen yliopisto, Turun Akatemia, vasta vuonna 1640.) Olauksen opintielle ilmaantuu ihme, Miracle-niminen opiskelutoveri, josta tulee sydänystävä ja sielunkumppani.

Teoksen toinen päähenkilö on Beatrix-niminen ranskalainen ylimysnainen, josta kertova osuus romaanin alussa tapahtuu parisenkymmentä vuotta ennen kuin Olavi ensi kerran haistaa Pariisin löyhkän sieraimissaan. Lukemalla teoksen loppuun saa tietää, mitä yhteistä heillä on; alussa se vaikuttaa lähes mahdottomalta.

Romaanissa on historian hilpeyttä ja hurjuutta, keskiajan kauneutta ja kurjuutta. Kaunisto kuvaa taitavasti ja yksityiskohtaisesti hajuja ja makuja, näkymiä ja kuulumia. 1400-luvun ihmisten maailma elää ja hengittää Synnintekijän sivuilla. Pariisin kuvaus on taitavaa, mutta parhaimmillaan Kaunisto on kirjoittaessaan Olavin ja Miraclen patikkamatkasta kesälomalle Miraclen kotiseudulle Etelä-Ranskaan. Itsekin noissa maisemissa matkailleena (joskaan en jalan) näin maisemat silmieni edessä ja haistoin laventelipellot sieraimissani.

Kirjailija on myös varsin taitava juonen kuljettaja, mikä tekee romaanista helppolukuisen ja kevyen oloisen. Oikeasti se ei ole ihan kevyttä evästä, vaan tuo eri keinoin esille kuvaamansa ajan kaksinaismoraalin sekä luokka- ja varallisuuserot. Erityisesti naisten asema kirkonmiesten hallitsemassa yhteiskunnassa oli surkea. Miehille – etenkin ja erityisesti papeille – opetettu naisten halveksunta alhaisina, syntisinä ja tyhminä kuvastuu hyvin nuoren päähenkilön ajatusmaailmassa, joka onneksi alkaa kuitenkin vähitellen avartua.

Henkilökuvauksessa Kaunisto ei ole yhtä taitava kuin miljöön luomisessa ja juonen kehittelyssä. Olavi Maununpoikaa lukuunottamatta henkilöillä on lähinnä vain yksi ominaisuus: ahneus, irstaus, julmuus, juonikkuus, irstaus, kauneus, tyhmyys, väkivaltaisuus, älykkyys. Olavin henkilöhahmo sen sijaan on monipuolinen ja ristiriitainen sekä kasvaa ja muuttuu romaanin aikana.

Synnintekijän luettuani iloitsin siitä, että jatko-osa oli jo saatavilla. Halusin lukea lisää sekä Olavi Maununpojasta että Beatrix de la Tour d’Auvergnesta siitäkin huolimatta, että aavistin ja arvasin ennalta monta juonenkäännettä ja salaisuutta; lienen lukenut liikaakin dekkareita.

 

Rakastetun viimeinen kirje

Jojo Moyes on luemma erittäin suosittu romanssikirjailija. Outoa. Minusta (melko hölmösti suomeksi nimetty) Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (Gummerus, 2014. The Last Letter From Your Lover, 201; suomentanut Heli Naski; 532 sivua) oli ennalta-arvattava, ylipitkä ja paljon vähemmän romanttinen kuin oletin.

Kirjan varsinainen pari kohtaa ja eroaa moneen kertaan traagisen romanttisesti – ainakin oletan tuollaisen olevan ideana – 1960-luvun alussa. Viidenkymmenen vuoden takaisen brittikeskiluokan käyttäytymismallit ja moraalisäännöt vaikuttavat olevan lähempänä Jane Austenin aikaa kuin nykyhetkeä, jossa kirjan kehyskertomuksen toimittaja-päähenkilö löytää sattumalta kirjeen, jonka perusteella alkaa selvittää traagiseksi osoittautuvaa rakkaustarinaa.

Juonipaljastuksia tekemättä on vaikea kertoa enempää henkilöistä (edes nimiä) tai tapahtumista, joten lopeta tähän, jos et halua tietää niistä.

Minua jäivät vaivaamaan ainakin nämä asiat:

  • Miksei Jennifer ihmettellyt, että joutui auto-onnettomuuteen, vaikka tapaaminen Bootin kanssa oli selvästi sovittu juna-asemalle?
  • Miten kummassa arkistopäällikön ei nimi tullut mainituksi kertaakaan Ellien ja Roryn keskusteluissa?
  • Miksi Moiran ylenpalttinen lojaalius Laurencea kohtaan mureni niin helposti?
  • Miten nykyaikainen, fiksu nainen voi olla niin sinisilmäinen kuin Ellie Johnin suhteen?

Olen ilmeisesti lukenut liikaa dekkareita enkä taida kuulua tämäntyyppisen kirjallisuuden kohderyhmään. Moni varmasti pitää kovasti. Kaipa minäkin jollain tapaa viihdyin, kun kerran loppuun asti luin.

Painajaisyhteiskunta

Johanna Sinisalo on spekulatiivisen fiktion taitaja. Auringon ydin (Teos, 2013) kertoo painajaismaisesta vaihtoehto-Suomesta, jonka valtiomuoto on eusistokratia. Eletään vuotta 2016, mutta historia on kirjoitettu uusiksi jo 1800-luvulta alkaen.

Valtaa pitää mahtava Terveysvirasto. Demokratia on ajatuksenakin kauhistus. Televisiosta näkyy kaksi kansallista kanavaa, matkapuhelimia ei ole, maassa on yksi tietokone – Lotto-arvontaa varten! Pohjois-Korea tulee etsimättä mieleen, vaikkei nälkää nähdä eikä vankileirejä ole.

Kaikki nautintoaineet – alkoholi, tupakka, kahvi, tee – on kielletty. Niitä kukaan ei edes yritä salakuljettaa suljettuun Suomeen sitä ympäröivistä hedonistivaltioista, mutta uudeksi huumeeksi on muodostunut kapsaisiini, joten salaa maahantuotu tai itse kasvatettu chili tekee kauppansa.

Vertaaminen Margaret Atwoodin loistavaan dystopiaan Orjattaresi (1986) ei ole lainkaan kaukaa haettua. Molemmissa naisilta on viety ihmisoikeudet; Atwoodin teoksessa uskontoon ja Sinisalon romaanissa kansakunnan hyvinvointiin vedoten. Hyvinvointivaltiosta on tullut naisten pahoinvointivaltio, muttei – ainakaan fiksuilla – miehilläkään hurraamista ole. Vaimoksi on otettava totaalinen bimbo eli elois – vitsiblondin, pissiksen ja mallinuken yhdistelmä, jonka tehtävänä ovat kotityöt ja seksi. Eloiset koulutetaan koirakoulutuksen opeilla tottelevaisiksi ja palvelualtteiksi. Eloisen voi helposti vaihtaa toiseen eikä tappamisestakaan saa kuin parin vuoden vankilatuomion. Naiset on tyhmennetty sukupolvien ajan jatkuneella jalostuksella eloisiksi eli feminaisiksi, mutta yhä osa syntyy morlokkeina eli neutreina, joita käytetään työläisinä. Suurin osa miehistä on maskoja, mutta osa syntyy epäonnekseen miinusmiehinä, joilla ei ole oikein mitään virkaa.

Kirjan päähenkilö on eloista taitavasti esittävä morlokki Vanna eli Vera. Hänen sisarensa Manna/Mira on aito elois, joka ”pääsee” teini-ikäisenä naimisiin, mutta katoaa – ehkä siksi, ettei saa lapsia, tai siksi, että puoliso saa itselleen talon. Vanna yrittää selvittää sisarensa kohtaloa samalla, kun löytää masennukseen – taitavasti kuvattuun Kellariin – lääkkeen chilistä. Sen kautta hän sekaantuu aineen välittämiseen ja löytää joukon, jossa voi hetkeksi hellittää elois-roolistaan.

Auringon ydin on kielellisesti taidokas, rakenteeltaan moitteeton, juoneltaan fiksu ja tyyliltään samanaikaisesti sekä pureva että runollinen.

Suomikummassa ei Sinisalolle ole vertaista. Hän sen aloittikin vuonna 2000 Finlandia-palkitulla romaanillaan Ennen päivänlaskua ei voi. Sinisalo on kova nimi myös kansainvälisillä fantasiamarkkinoilla.