Sijaisnäyttelijän seikkailut

David Nichollsin Varamies (Otava, 2014; The Understudy 2005, suomentanut Sauli Santikko; 367 sivua) on kepeä romanttinen brittikomedia kirjallisessa muodossa. Nicholls hallitsee tämän lajityypin, jota on nyt häneltä suomennettu kolmen kirjan verran, läpimurto- ja menestysteos Sinä päivänä mukaan lukien.

Varamiehen päähenkilö on leffakärpäsen nuorena puraisema Stephen C. McQueen, kolmikymppinen, avioeronnut mies, jonka uran huippuja ovat tv-sarjojen vuorosanattomat avustajapestit ja lasten opetusohjelman orava, ja arkipäivää ruumiiden näytteleminen poliisi- ja oikeuslääkärisarjoissa. Kärsivällisen itsepintaisesti ja oudon omahyväisesti hän kuitenkin uskoo vielä saavansa läpimurtoroolin lavalla tai valkokankaalla.

Tehtävä julkkisnäyttelijä Josh Harperin varamiehenä muuttaa Stephenin elämän, sillä sekoilevan tähden juhlissa — joihin luulee menevänsä vieraana mutta onkin pestattu tarjoilemaan — hän tutustuu myös Nora Harperiin, brittisuosikin amerikkalaispuolisoon.

Romaani etenee sujuvasti kommelluksesta ja nöyryytyksestä toiseen. Stephen on surkimus, jolla on alkeelliset asuinolot ja surkea ura, mutta sentään jonkinlainen suhde pikkuvanhaan tyttäreensä ja puhevälit ex-vaimoonsa.

Dialogi ei (ainakaan suomeksi) ole niin sujuvaa kuin se voisi olla, eikä kaikki hauskaksi tarkoitettu aina välttämättä toimi, mutta lajityypissään Varamies on aivan kelvollinen tapaus.

”Tolkulla pärjää ja tavallinen riittää.”

Kaikki alkoi tilaustyöstä, lyhyistä radiokuunnelmista vuonna 2009. Nyt Tuomas Kyrön karvalakkipäinen ikämies pahoittaa mielensä jo neljännessä kirjassa — pakinakokoelman sijaan romaanissa nimeltään Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (WSOY, 2009; 248 sivua). Edelleen kirjailijalla on taito asettua kahdeksankymppisen sysisuomalaisen sarkahousuihin pähkäilemään nykymaailman kummallisuuksia ja muistelemaan mennyttä.

Mielensäpahoittaja nikkaroi itselleen ruumisarkun, kirjoittaa oman muistokirjoituksensa ja laatii testamenttinsa, jossa luovuttaa paitsi aineellisen myös henkisen perintönsä jälkipolvien huomaan.

Teos onnistuu olemaan samaan aikaan sekä aidosti humoristinen että liikuttavan koskettava. Elokuvaa arastelen mennä katsomaan. Kyllä minä niin mieleni pahoitan, jollei se pysty samaan.

 

 

Professori päättää löytää vaimon

Australialaisen Graeme Simsionin esikoisromaani Vaimotesti (Otava, 2013; The Rosie Project, 2013, suom. Inka Parpola; 333 sivua) yllätti ja ihastutti.

Teoksen aluksi sen päähenkilö ja minäkertoja Don Tillman, keski-ikää lähestyvä genetiikan professori, esitellään pitämänsä luennon kautta. Lukijalle selviää paitsi siitä myös Donin sosiaalisten kontaktien vähyyden ja pikkutarkasti aikataulutetun elämäntavan avulla, että miehellä voidaan diagnosoida jonkinasteinen Aspergerin oireyhtymä.

Epäonnistuttuaan — lähinnä suurten vaatimustensa ansiosta — vähäisissä kokemuksissaan perinteisillä parisuhdemarkkinoilla Don päättää etsiä vaimon tieteellisin menetelmin ja laatii yksityiskohtaisen kyselylomakkeen. Asetelman sekoittaa kuitenkin Rosie, joka tupsahtaa Donin elämään, vaikkei taatusti läpäisisi testiä; tosin tuskin kukaan muukaan.

Vaimotesti on hauska ja oivaltava kertomus ihmissuhteiden kiemuroista. Se tarjoaa tuoreen näkökulman parisuhteen muodostamisen kiemuroihin ja kyseenalaistaa monta sovinnaisuuden ilmentymää. Luettavaksi romaani sopii kaikenikäisille miehille ja naisille, etenkin, jos he pitävät fiksuista romanttisista komedioista.