Jos tämän Margaret Atwoodin romaania Orjattaresi (Kirjayhtymä, 1986; The Handmaid’s Tale, 1985; suomentanut Matti Kannosto; 395 sivua) ruotivan sarjan edellisessä osassa lähestyin heikkoja jäitä, tässä olen niillä. Kirjoitan muutaman sanan joistakin sävy- ja tyylieroista, joita olin lukevinani alkuteoksesta ja suomennoksesta. Nyt viimeistään on tässä kirjoitussarjassa kyse vain mielipiteistä ja siitä, miltä jokin sanavalinta kuulostaa ja vaikuttaa minun mielestäni.
It’s the sign-off. He stands up. We are dismissed.
Suomennoksen verbi lakata kuulostaa minusta vähän kummalliselta, vaikka asian voinee näinkin ilmaista:
Se on lopetusmerkki. Hän nousee. Meidän kuuluu lakata.
Käsittääkseni to dismiss on melko muodollinen tapa pyytää poistumaan. Kouluissa opettajat käyttävät idiomia Class dismissed ilmoittamaan, että tunti on päättynyt. Verbillä on myös muita merkityksiä, muun muassa erottaa (työpaikasta). Suomentaisin Saamme poistua, Saamme lähteä tai Meillä on lupa poistua.
Seuraavassa kertoja on menossa ensi kertaa komentajan huoneeseen.
Löydän oven, väännän nuppia, sormet viileällä posliinilla, avaan. Muuta en osaa.
Can-verbi on haasteellinen. Voida, pystyä, saattaa, kyetä, osata, taitaa, olla lupa, jaksaa, kyetä.
I find the door, turn the knob, fingers on cool porcelain, open. It’s all I can do.
Minulle tämän kohdan tilanne näyttäytyy sellaisena, että suomentaisin Muuta en voi.
Kertoja pohtii kuvaamiaan valtasuhteita ja anteeksiantoa, näin:
Maybe none of this is about control. Maybe it isn’t really who can own whom, who can do what to whom and get away with it, even as far as death. Maybe it isn’t about who can sit and who has to kneel or stand or lie down, legs spread open. Maybe it’s about who can do what to whom and be forgiven for it. Never tell me it amounts to the same thing.
Minua vaivaa, että suomennoksessa on jotakin liikaa — puhu, tarkastele, puhu. Se jotenkin kadottaa sen, että kertoja pohtii, ettei kyse ehkä olekaan vallasta (tai hallinnasta), vaan siitä, mitä voi saa anteeksi, mitä pidetään ymmärrettävänä.
Voi olla etten puhu nyt ollenkaan hallintavallista. Ehken tosiaan tarkastele ollenkaan kysymystä siitä, kuka voi omistaa kenet, kuka voi vapaasti tehdä mitä kenelle, tappamista myöten. Ehken puhu lainkaan siitä, kuka saa istua ja kenen on oltava polvillaan tai seistävä tai maattava haarat levällään. Tämä kaikki kertoo ehkä siitä, kuka voi tehdä mitä kenelle ja saada sen anteeksi. Älkääkä tulko sanomaan minulle että ne ovat oikeastaan yksi ja sama asia.
Minun versioni menisi ehkä jotenkin näin: Ehkä tässä ei olekaan kyse vallasta. Ei oikeastaan edes siitä, kuka voi omistaa kenet, kuka saa tehdä kenelle tahansa mitä tahansa, vaikka tappaa. Kenties ei ole kyse siitä, kuka saa istua ja kenen pitää polvistua tai seisoa tai maata jalat levällään. Ehkä onkin kyse siitä, kuka voi tehdä mitä kenelle ja saada sen anteeksi. Koskaan ei pidä sanoa, että se on sama asia.
Tässä Moira, kertojan ystävä, selostaa uuden hallinnon toimia, joilla naisilta viedään oikeudet, rahat, liikkumavapaus, kaikki:
– Ei kuulu meille kysellä syitä, siteerasi Moira. – Sehän on hoidettava juuri näin, tilikortit ja työpaikat yhdellä kertaa. Kuvittele millaista lentoasemilla olisi muuten ollut. Meidän katsos ei haluta menevän minnekään.
Tuo katsos-sana häiritsee minua, koska alkuteksti menee näin:
Ours is not to reason why, said Moira. They had to do do it that way, the Compucounts and the jobs both at once. Can you picture the airports, otherwise? They don’t want us going anywhere, you can bet on that.
Voit olla varma, ettei meidän haluta menevän mihinkään, olisi minun versioni. Katsos on jotenkin liian kepeä. Muutenkin suomennosta lukiessa tulee välillä sellainen olo kuin tarinaa olisi haluttu joillain sanavalinnoilla — esimerkiksi muodolla käytellä valtaa eikä käyttää valtaa — jotenkin keventää tai ihmisten ahdinkoa lieventää, vaikka tässä romaanissa ei ole mitään kevyttä. Se on ahdistava, raskas ja vakava.
Seuraavassa minua vaivaa ensinnäkin sana synnynnäinen. Jälleen äänessä on Moira, nyt Iisebelin salongissa eli bordellissa.
Sain valita, tämä tai sitten siirtokunnat. No helvetti, eihän siirtokuntia valitsisi kuin synnynnäinen nunna. Tarkoitan siis ettenhän minä mikään marttyyriluonne ole. Olin sitä paitsi jo vuosia aikaisemmin sidottanut munatorveni, niin etten tarvinnut edes sitä operaatiota. Ei täällä ole kellään toimivia munasarjoja, ymmärrät kai millaisia ongelmia siitä koituisi.
Moira tarkoittaa kirjaimellisesti nunnia, jotka eivät mitenkään voisi valita huorataloa niin kuin hän, eikä puhu luonteeltaan nunnista. Lisäksi hän toteaa, ettei ole mikään marttyyri ja, toisin kuin suomennos, että hänet on nyt steriloitu, eikä tullut teettäneeksi operaatiota jo aiemmin:
I had my choice, they said, this or the Colonies. Well, shit, nobody but a nun would pick the Colonies. I mean, I’m not a martyr. If I’d had my tubes tied years ago, I wouln’t even have needed the operation. Nobody in here with viable ovaries either, you can see what kind of problems it would cause.
Minusta on ihan eri asia piruilla eli piikitellä tai irvailla kuin olla brutaali (julma, säälimätön, tunteeton).
Minähän voisin ruiskauttaa sen pulloon ja sinä voisit sitten kaataa sen sisään, hän sanoo. Hän ei hymyile.
– Ei tarvitse ruveta piruilemaan, minä vastaan. Hän saattaa tuntea itseä hyväksikäytetyksi. Jos hän vaikka haluaa minulta jotain, jonkinlaista tunnetta, tunnustusta että hänkin on ihminen, hiukan enemmän kuin pelkkä siementäjä. – Tiedän kyllä että tämä on sinulle vaikeaa, minä yritän.
Hän kohauttaa hartioitaan. – Saanhan minä maksun, hän vastaa, jurona kuin punkkari. Vieläkään hän ei tee mitään.
Minä saan maksun ja sinä saat napsun, runoilen mielessäni. Että niin me siis teemme sen.
Ohitan punkkarin (voisi olla myös vaikka ryökäleen jurona), mutta napsua vähän kummastelen. Toki sanotaan naida napsauttaa, mutta eikö napsu silti viittaa pieneen, nopeaan alkoholijuomaan (ottaa napsut eli terävät; nykykielellä juoda shotti).
”I could just squirt it into a bottle and you could pour it in,” he says. He doesn’t smile.
”There’s no need to be brutal,” I say. Possible he feels used. Possibly he wants something from me, some emotion, some acknowledgement that he too is human, is more than just a seedpod. ”I know it’s hard for you,” I try.
He shrugs. ”I get paid,” he says, punk surliness. But still makes no move.
I get paid, you get laid, I rhyme in my head. So that’s how we’re going to do it.
Epilogin olen jo aiemmin todennut olevan monin paikoin ongelmallinen, koska sitä on ilmeisesti muutettu sen jälkeen, kun teos/käsikirjoitus on saatu suomennettavaksi. Ainakin niin voi päätellä lisäyksistä, poistoista ja kappaleiden järjestyksestä. Niinpä en puutu siihen enää tyylin kannalta.
Mitä sinä olet mieltä näistä sävy- ja tyyliseikoista?
Tuulevin lukublogi 