Poika jota ei ollut

Taiteilijanimeä Sjón käyttävän islantilaisen kirjailijan ja muusikon Sigurjón Birgir Sigurðssonin neljäs suomennettu teos Poika nimeltä Kuukivi (Like, 2014; Mánasteinn — Drengurinn sem aldrei var til, 2013; suomentanut Tuomas Kauko; 152 sivua) on lumoava.

On vuosi 1918. Manner-Euroopassa soditaan. Islannissa Katla purkautuu. Itsenäistymisen aattona espanjantauti tavoittaa syrjäisen saarivaltion. Näistä aineksista voisi kirjoittaa paksun historiallisen romaanin, mutta Sjón tekee sen toisin: runollisesti ja symbolisesti, silti kirkkaan selkeästi ja täydellisellä rytmillä.

Orpopoika Máni Steinn Karlsson elää kaupungin varjoissa ja hankkii käyttörahaa miesasiakkailtaan. Kaunis ja saavuttamaton Sólborg Guðbjörnsdóttir, pojalle Sóla Guðb-, ajaa nahka-asussa Indianillaan. Elokuvateatterissa valkokankaan tapahtumat sekoittuvat unelmiin; unissa jatkuvat niin elokuvat kuin unelmatkin.

Tarinaan uppoaa, se vie ja kuljettaa. Vaikka aiheet — orpous, ulkopuolisuus, salailu, pandemia, kuolema — ovat ankeita, kirja ei ole ahdistava, vaan oudosti valoisa. Toki se on myös suorasukainen ja rankka, mutta kirjoitettu niin hienosti, ettei voi kuin ihailla, ja niin omintakeisesti, etten vertailukohtaa löydä. Pieni Islanti on kirjallisuuden suurvalta.

Mainokset

Melkoinen matka

Jos vertaa nykypäivän moottoripyörämatkailua siihen, millaista se oli heti toisen maailmansodan jälkeen, puhuu melkein eri asiasta. Tiet ja pyörät, vaatteet ja varusteet, rajanylitys-, tulli- ja viisumimuodollisuudet, valuutat, kielitaidot ja -taidottomuudet, sodanjälkeisen Euroopan poliittinen ja taloudellinen tilanne – kaikki oli toisin vuonna 1950.

Silti myös silloin oli olemassa sellaisia ihmisiä kuin Jorma Riutta ja kaverinsa Olli, jotka matkustivat touko-elokuussa 1950 läpi sodasta yhä toipumassa olevan Euroopan Afrikan pohjoisrannikolle ja takaisin 350-kuutioisella Jawalla. Vähin varoin liikkeelle lähteneiden nuorukaisten reissu sujui yöpyen enimmäkseen teltassa teiden varsilla ilman patjoja ja makuupusseja (aluksi ilman peittoakin), useimmiten puroissa peseytyen, pääasiassa leipää ja säilykelihaa einehtien, hiihtoasuissaan ja monoissaan monin paikoin uteliaisuutta ja hilpeyttä heärättäen. Tästä matkasta kertoo Riutan omakustanne Moottoripyörä Jawalla läpi tuhotun Euroopan Pohjois-Afrikkaan (2000).

Kotikutoisen oloinen painate vilisee kirjoitusvirheitä, mutta on muuten yllättävän sujuvaa luettavaa. Vaikutuksen tekee silti ilman muuta sisältö eikä tyyli, sillä kyseessä on autenttinen dokumentti seikkailusta, joka tuntuu sitä uskomattomammalta mitä lakonisemmin se kuvataan.

Kirjoittaja ei paisuttele yhtäkään vastoinkäymistä, muttei kyllä riemuakaan; matkailaisten tunteet saa halutessaan tulkita rivien välistä. Vaativiakin nämä halpamatkailijat osaavat köyhyydessään olla: ei heihin tee vaikutusta läheskään jokainen kauniiksi kehuttu seutu tai upeaksi ylistetty maisema, puhumattakaan siitä, miten nirsoja he ovat naiskauneuden suhteen. Osaavat he myös vaatia palvelua ja vastinetta vähille rahoilleen, samoin kuin hyödyntää ystävällisten ihmisten avuliaisuutta. Melkoisista ennakkoluuloistaan huolimatta he oppivat kuin huomaamatta matkallaan suvaitsevaisuutta eri kulttuureja kohtaan.